I
Oli aika, jolloin varmasti uskoin voivani kestää kaikki, mitä Jumala
kestettäväkseni määrää. En ole milloinkaan joutunut koetukselle. Nyt
luulen sen hetken tulleen.
Minulla oli tapana koetella mieleni lujuutta kuvittelemalla
kaikenlaisia minulle mahdollisesti sattuvia onnettomuuksia —
köyhyyttä, vankeutta, häpeää, kuolemaa, Bimalankin kuolemaa. Ja kun
sitten ajattelin kykeneväni kestämään tuon kaiken, en vannaankaan
liioitellut. Mutta eräs asia ei ollut milloinkaan johtunut mieleeni,
ja juuri sitä minä nyt ajattelen tietämättä voisinko sen todellakin
kestää. Sydämessäni on oas, joka pistää minua alinomaa jokapäiväisiä
töitä suorittaessani. Tuntuupa sen pisto vielä unessanikin. Aamulla
herätessäni minä näen taivaan kasvot kalseina. Mitä se merkitsee? Mitä
onkaan tapahtunut?'
Mieleni on käynyt niin Herkkätunteiseksi, että kulunut elämänikin,
joka kantoi onnen valhepukua, nyt tuntuu kiduttavan sydäntäni
valheellisuudellansa, ja häpeä ja murhe käyvät lähestyessään sitä
ilmeisemmiksi, mitä enemmän ne yrittävät salata kasvojansa. Sydämeni
on pelkkää silmää. Ne asiat, joita minun ei pitäisi nähdä ja joita en
tahdo nähdä — juuri ne työntyvät pakostakin näkyviini.
Oli vihdoinkin tullut se aika, jolloin onneton kohtaloni ilmenee
pitkänä koettelemusten sarjana. Ihan odottamatta on alkanut vallita
ankara hätä sydämessä, joka ennen näytti uhkuvan runsauttansa. Se
palkka, jonka olen maksanut silmänlumeelle yhdeksästä Huoruuteni
vuodesta, on minun nyt maksettava korkoineen takaisin totuudelle, ja
siihen maksamiseen on kuluva koko loppuikäni.
Mitä hyötyä on siitä, että yritän väkivaltaisesti ylläpitää ylpeyttäni?
Mitä haittaa, vaikka tunnustaakin, että minusta puuttuu jotakin?
Kenties sitä harkitsematonta häikäilemättömyyttä, joka naisia miehissä
miellyttää. Mutta onko voima pelkkää lihasten toimintaa? Saako voima
arkailematta polkea heikot jalkoihinsa?
Mutta miksi harkitsenkaan tätä kaikkea? Arvoa ei voi ansaita siitä
kiistelemällä. Ja minä olen arvoton, arvoton, arvoton!
Entä sitten, jos olenkin arvoton! Onhan rakkauden todellinen merkitys
siinä, että se voi lakkaamatta siunata arvotonta omalla runsaudellansa.
Arvollisilla on monenlaisia palkintoja maan päällä, mutta rakkauden on
Jumala varannut erikoisesti arvottomille.
Näihin asti Bimala oli kotoinen Bimalani, rajoitetun elämänpiirin ja
totunnaisten pienten velvollisuuksien tuote. Minä kysyin itseltäni,
kumpusiko hänen rakkautensa sydämestä, vai oliko se vain ulkonaisten
tekijäin aiheuttamaa jokapäiväistä tottumusta.
Minun teki kovin mieleni nähdä Bimala kukoistamassa koko totuudessaan
ja voimassaan. Mutta samalla unohdin ottaa huomioon, että on luovuttava
kaikista sovinnaisiin oikeuksiin perustuvista vaatimuksista, jos tahtoo
nähdä jonkun henkilön kehkeytyvän täysin olemuksensa lain mukaan.
Miksi en ollut sitä ajatellut? Siitäkö syystä, että tunsin ylpeää
varmuutta vaimoni omistamisesta? Ei. Se tapahtui sen vuoksi, että
luotin rakkauteen mitä lujimmin. Olin kyllin turhamainen uskoakseni
olevani niin voimakas, että sietäisin nähdä totuuden pelottavassa
alastomuudessaan. Minä kiusasin Sallimusta, mutta pysyin yhä ylpeässä
päätöksessäni: tahdoin voitokkaasti suoriutua kokeesta.
Eräässä suhteessa Bimala ei ollut minua ymmärtänyt. Hän ei voinut
täysin käsittää, että minä pidin kaikkea väkivallan käyttöä
heikkoutena. Vain heikoilta puuttuu uskallus olla oikeamielisiä.
He väistävät tuota velvollisuuttansa koettaen päästä nopeasti
päämääräänsä luvattomia oikoteitä kulkien. Kärsivällisyys tekee
Bimalan kärsimättömäksi. Hän rakastaa miehen rajuutta, kiivautta,
kohtuuttomuutta. Hänen kunnioitukseensa täytyy kuulua jokin määrä
pelkoa.
Minä olin toivonut Bimalan vapautuvan tuosta taipumuksestansa kodin
ahtaan piirin ulkopuolella. Mutta nyt minä olen varma siitä, että se
juontuu syvältä hänen olemuksestansa. Hän rakastaa rajuutta. Elämän
yksinkertaisen ravinnon täytyy olla niin ankarasti höystettyä, että se
polttaa hänen kieltänsä ja kurkkuansa. Minun periaatteenani on aina
ollut välttää toiminnassani hurjaa hillittömyyttä, johon on itseään
keinotekoisesti kiihoitettava. Minä tiedän Bimalan olevan vaikea antaa
arvoa tälle ominaisuudelleni, koska hän pitää arvelujani heikkoutena.
Hän on ihan vihoissaan minulle, kun en lähde sokeasti hyökkäämään
huutaen _Bande Mataram_.
Siinä suhteessa olen menettänyt kaikkien kansalaisteni suosion, kun
en ole yhtynyt heidän meteliinsä. He ovat varmat siitä, että minä
tavottelen jotakin arvonimeä tai pelkään poliisia. Poliisi puolestaan
arvelee minun osoittavan liioiteltua leppoisuutta ja varmaan
suunnittelevan jotakin salahanketta.
Minä olen vilpittömästi sitä mieltä, että ne, jotka eivät voi
haltioitua nähdessään isänmaansa sellaisena kuin se todellisuudessa
on, tai ne, jotka eivät voi rakastaa ihmisiä ihmisinä, — ne, joiden
täytyy välttämättä pitää suurta ääntä ja tehdä isänmaastaan epäjumala
voidakseen ylläpitää hurmiotansa, ne rakastavat hurmiota enemmän kuin
isänmaataan.
Yrittäessämme asettaa hurmiomme totuutta korkeammalle me osoitamme
orjanmieltä. Kun henkemme on vapaa, emme kiinnitä huomiota itseemme.
Sairasta elämänvoimaamme täytyy olla ärsyttämässä jokin harhakuva
tai maallinen tai hengellinen arvovalta, joka saa sen liikkeelle.
Niin kauan kuin sulkeudumme totuudelta ja toimimme ainoastaan jonkin
hypnoottisen virikkeen vaikutuksesta, meidän täytyy tunnustaa, ettemme
kykene hallitsemaan itseämme. Millaiset elämänehtomme lienevätkin,
me emme saa sallia minkään kuvitellun aaveen enempää kuin todellisen
poppamiehenkään pitävän itseämme hirmuvaltansa alaisina.
Eräänä päivänä, kun Sandip väitti minulta puuttuvan mielikuvitusta
sanoen siitä johtuvan, etten näe isänmaatani elävänä ihannekuvana,
Bimala yhtyi hänen mielipiteeseensä. Minä en sanonut mitään,
puolustuksekseni, sillä sanasodassa saavutettu voitto ei lisää
onneamme. Bimalan eriävä mielipide ei johdu älyn puutteesta, vaan
pikemmin luonnonlaadun erilaisuudesta.
He väittävät minulta puuttuvan mielikuvitusta. Heidän mielestään
minulla tosin on öljyä lampussani, mutta lamppuni ei pala. Minä
puolestani syytän heitä ihan samasta asiasta. Tahtoisin heille sanoa:
»Te olette valottomat kuin piikivi. Teidän täytyy joutua ankariin
yhteentörmäyksiin ja pitää kovaa melua saadaksenne itsestänne irti
kipinän. Mutta yksitellen sinkoilevat välkähdykset palvelevat vain
itserakkauttanne auttamatta teitä selvemmin näkemään.»
Viime aikoina olen huomannut, että Sandip on karkeiden himojen orja.
Hänen aistillisuutensa samentaa hänen uskonnollisuuttansa ja painaa
hänen kansalliseen innostukseensa tyrannimaisen leiman. Hänen älynsä on
terävä, mutta hän on luonnostaan raaka ja ylistää itsekkäitä halujansa
kauniilta kaikuvin nimin. Vihan huokea lohdutus on hänelle tarpeen yhtä
suuressa määrässä kuin himojensa tyydyttäminen. Bimala on aikaisemmin
usein minua varoittanut hänen rahanhimonsa vuoksi. Minä tiesin vaimoni
olevan oikeassa, mutta en kyennyt kitsastelemaan. Häpesin itselleni
tunnustaa, että Sandip käytti minua edukseen.
Tällä hetkellä lienee kuitenkin vaikea saada Bimalalle selväksi,
että Sandipin isänmaanrakkaus on vain hänen ahneen itserakkautensa
toinen ilmenemismuoto. Bimalan Sandipille osoittama tavaton kunnioitus
pidättää minua mitään puhumasta, sitäkin enemmän, kun pelkään
mustasukkaisuuden häiveen huomaamattani johtavan minua liioitteluun.
Voihan olla niin, että sydämeni tuska on jo vääristänyt Sandipin kuvan.
Mutta sittenkin lienee parempi puhua kuin antaa tunteitten edelleen
jäytää mieltäni.