Minä käännyin ihmeissäni »Älkää pelästykö», sanoi hän. »Kysymyksessä
on vain lasillinen vettä. Kenties huomasitte, etten juonut vettä
päivällisen aikana. Juon vasta hieman myöhemmin.»
Minun täytyi osoittaa mielenkiintoa ja kysyä asian syytä. Hän
alkoi esittää minulle ruoansulatushäiriöittensä historiaa kertoen
kärsineensä niistä jo seitsemän kuukautta, koetelleensa kaikenlaisia
allopaattisia ja homeopaattisia parannuskeinoja ja saavuttaneensa mitä
ihmeteltävimpiä tuloksia kotimaisten menetelmäin avulla.
»Nähkääs», lisäsi hän sitten hymyillen. »Jumala on järjestänyt
minun raihnautenikin sillä tavoin, että ne tottelevat vain
_swadeši_-pillerien pommitusta.»
Nyt puuttui miehenikin keskusteluun. »Sinun täytyy myöntää vetäväsi
puoleesi ulkomaisia rohdoksia yhtä voimallisesti kuin maa vetää
puoleensa meteoreja. Sinulla on oleskeluhuoneessasi kolme hyllyä
täynnä...»
Sandip Babu keskeytti hänen lauseensa. »Tiedätkö, mitä ne ovat?» Ne
ovat rankaiseva poliisimahti. Ne eivät tule sen vuoksi, että niitä
tarvitaan, vaan siitä syystä, että niitä vaatii nykyinen järjestys,
joka meitä sakottaa ja muuten kiusaa.»
Mieheni ei siedä liioittelua, ja minä huomasin tuon olevan hänelle
epämieluista. Mutta kaikki koristeet ovat liioittelua. Niitä ei luo
Jumala, vaan tekee ihminen. Muistan kerran puolustaneeni jotakin
pientä valhettani sanomalla miehelleni: »Ainoastaan puut ja eläimet ja
linnut ilmaisevat pelkän totuuden, koska niiltä olioparoilta kokonaan
puuttuu keksintäkyky. Tässä kohden ihmiset osoittavat paremmuutensa, ja
naiset ovat vielä etevämpiä kuin miehet. Naiselle sopii hyvin korujen
samoinkuin hienojen valheidenkin runsaus.»
Kun astuin naisten huoneisiin johtavaan käytävään, näin kälyni
seisomassa erään ikkunan luona, mistä voi nähdä vastaanottohuoneeseen.
Hän tirkisteli venetsialaisten verhojen lomitse.
»Sinäkö täällä?» kysyin minä ihmeissäni.
»Salaa kuuntelemassa!» vastasi hän.
V
Minun palatessani Sandip Babu pyyteli sievästi anteeksi. »Pelkäänpä
vieneeni teiltä ruokahalun», sanoi hän.
Minua kovin hävetti. Olin tosiaankin suoriutunut sopimattoman nopeasti
ateriastani. Oli helppo saada laskemalla selville, ettei kunnollisesta
aterioimisesta siinä ajassa voinut olla puhettakaan. Mutta minä en
aavistanutkaan, että joku ryhtyisi tahallaan laskemaan.
Sandip Babu luultavasti huomasi minun häpeävän, ja siitä kävi
kiusallinen tunteeni entistään voimakkaammaksi. »Minä tiesin hyvin»,
sanoi hän, »että teidän teki mieli juosta pakoon villin kauriin lailla,
joten minulle on sitäkin arvokkaampaa, että piditte lupauksenne.»
Minä en keksinyt mitään soveliasta vastausta, vaan istuuduin punastuen
ja mielenahdistusta tuntien sohvan toiseen päähän. En kyennyt enää
mitenkään näkemään itseäni lihaksi muuttuneena naisellisuuden
_Šaktina_, jonka piti pelkällä läsnäolollaan majesteetillisen
ylväästi kruunata Sandip Babu. Sandip Babu alkoi tarkoituksellisesti
keskustella mieheni kanssa. Hän tiesi terävän ymmärryksensä pääsevän
parhaiten oikeuksiinsa iskuvalmiissa vastauksissa. Olen sittemmin usein
huomannut, ettei hän jättänyt käyttämättä yhtäkään kiistelytilaisuutta,
kun minä satuin olemaan saapuvilla.
Hän tunsi _Bande Matarani_-hurmiota koskevat mieheni mielipiteet ja
aloitti uhkamielisesti: »Etkö siis myönnä isänmaallisessa työssä
voitavan vedota mielikuvitukseen?»
»Se saakoon sijansa, Sandip, mutta minä en pidä suotavana, että kaikki
rakennetaan sille pohjalle. Minä tahtoisin nähdä kotimaani sellaisena
kuin se todellisuudessa on ja senvuoksi minä pelkään ja häpeen käytellä
apuna hypnotisoivia intoisänmaallisia puheita.»
»Se, mitä sinä nimität hypnotisoivaksi puheeksi, merkitsee minulle
totuutta. Minä rakastan ja kunnioitan kotimaatani niinkuin Jumalaani.
Ihmisyys on minulle pyhä. Jumala ilmaisee itseänsä sekä ihmisessä että
isänmaassa.»
»Jos tuo todellakin on uskosi, niin sinun ei pitäisi nähdä mitään eroa
ihmisen ja ihmisen, maan ja maan välillä.»
»Eipä tietenkään. Mutta voimani ovat rajoitetut, joten kotimaani
palvonta sulkee itseensä ihmiskuntaan kohdistuvan hartaan
kunnioitukseni.»
»Minä en tahdo moittia palvontaasi sinänsä, mutta kuinka aiot selviytyä
Jumalasi palvonnasta, jos vihaat toisia maita, joissa hän ilmaisee
itseänsä samoinkuin omassa kotimaassasikin?»
»Viha on palvonnan apulainen. Ardžuna voitti itselleen Mahadevan
suosion [Ardžuna, Pandu-heimon suuri sankari Mahabharata-teoksessa.
Mahadeva ("Suuri jumala") on Višnu] painiskelemalla hänen kanssaan.
Jumala on lopulta kanssamme, jos olemme valmiit tarjoamaan hänelle
taistelua.»
»Jos niin on laita, niin hänen palvelijoitansa ovat sekä kansan
auttajat että sen vahingoittajat. Mitä aihetta silloin on saarnata
intoisänmaallisuutta?»
»Kun on kysymyksessä oma maa, on asianlaita toisin. Sen palvontaa
vaatii sydän vastaansanomattomasti.»
»Jos päättelet johdonmukaisesti edelleen, niin sinun täytyy väittää,
että koska Jumala ilmenee meissä, meidän on palvottava ennen kaikkea
omaa _itseämme_ — luonnollisen vaiston vaatimuksesta.»
»Kuulehan, Nikhil, tuo kaikki on vain kuivaa teoriaa. Etkö käsitä, että
on olemassa tunteita?»
»Minäpä sanon sinulle totuuden, Sandip», vastasi mieheni. »Tunteeni se
juuri loukkaantuu, kun te yritätte tehdä vääryydestä velvollisuuden ja
jumalattomuudesta siveellisen ihanteen. Jos minä en voi varastaa, niin
syynä eivät ole loogilliset kykyni, vaan eräänlainen itseeni kohdistuva
kunnioitus ja kiintymys ihanteisiin.»
Minua kuohutti. Lopulta en enää voinut vaieta, vaan huudahdin: »Eikö
jokaisen maan historia, Englannin, Ranskan, Saksan tai Venäjän, ole
kertomusta varkauksista oman maan hyväksi?»
»Ne joutuvat vastaamaan varkauksistansa ja vastaavat niistä nytkin;
niiden historia ei ole vielä lopussa.»
»Joka tapauksessa», virkkoi väliin Sandip Babu, »voimme nähdäkseni
noudattaa niiden esimerkkiä. Täyttäkäämme maamme kirstut varastetulla
tavaralla ja kulukoon sitten, samoinkuin muuallakin, vuosisata
toisensa jälkeen, ennenkuin niistä vastaamme, jos tulee pakko vastata.
Mutta olehan hyvä ja sano, mistä kohden historiasta löydät esimerkin
sellaisesta 'varastamisesta’?»
»Kun Roma maksoi syntivelkansa, ei kukaan siitä tietänyt. Sen
menestys näytti koko ajan rajattomalta. Mutta etkö huomaa erästä
seikkaa: kuinka heidän selkäänsä sälyttämänsä valhe- ja petostaakat
musertavat heidät itsensä?»
Minulla ei ollut milloinkaan ennen ollut tilaisuutta kuunnella mieheni
ja hänen ystäviensä keskusteluja. Kun hän minun kanssani väitteli,
tunsin aina, kuinka vastahakoisesti hän ajoi minut ahtaalle. Se johtui
siitä, että hän rakasti minua. Tänään olin ensi kerran kuulemassa hänen
etevää väittelytaitoansa.
Sydämeni ei kumminkaan tahtonut asettua hänen kannallensa. Minä
yritin löytää jotakin vastausta, mutta sitä ei löytynyt. Jos asettuu
oikeamielisyyden kannalle, niin tuntuu mahdottomalta mennä sanomaan,
että jokin asia on liian hyvä voidakseen olla hyödyllinen.
Yht'äkkiä Sandip Babu kääntyi minulta kysymään: »Mitä _te_ arvelette
asiasta?»
»Minä en välitä hienoista erotteluista», puhkesin minä puhumaan. »Sanon
teille yksinkertaisesti mitä tunnen. Minä olen ihminen ja niinmuodoin
ahne. Tahtoisin toimittaa isänmaalleni paljon hyvää. Hätätilassa
käyttäisin väkivaltaa ja varkauttakin. Osaan olla vihainen. Voisin
vihastua maani asian puolesta. Jos vaadittaisiin, voisin surmatakin
kostaakseni sen häväistystä. Minä haluan haltioitua, ja sen, mikä
minua haltioittaa, täytyy esiintyä minulle aistittavassa muodossa,
isänmaanani. Sillä täytyy olla jokin näkyvä symboli, joka lumoo
mieltäni. Minä tahtoisin olennoida isänmaani, nimittää sitä Äidiksi,
Jumalattareksi, Durgaksi [Durga: jumalatar, Himavantin tytär ja Šivan
puoliso] — ja maan kamara olisi punaisena uhrilahjaini verestä. Minä
olen inhimillinen enkä jumalallinen olento.»
Sandip Babu hypähti seisaalleen, huitoi käsiään ja huusi: »Hurraa!»
Kohta sen jälkeen hän huomasi erehdyksensä ja huusi: »_Bande Mataram_!»
Mieheni kasvoissa näkyi tuskan häivä. Hän virkkoi minulle leppoisasti:
»En minäkään ole jumalallinen, olen vain ihminen. Ja senvuoksi minulla
ei ole lupa sietää pahoista ominaisuuksistani rakennettavan isänmaani
kuvaa — ei milloinkaan,. ei milloinkaan!»
Sandip Babu huudahti: »Näetkö, Nikhil, kuinka, totuus muuttuu lihaksi
ja vereksi naisen sydämessä. Nainen osaa olla julma; hänen raivonsa
on kuin sokea myrsky. Se on kaunis peloittavuudessaan. Miehessä se on
ruma, koska sen ytimessä asustaa harkinnan kalvava mato. Usko minua,
Nikhil, meidän naisemme ne maan pelastavat. Nyt ei ole pelokkaan
arkailun aika. Meidän on käyttäydyttävä häikäilemättömästi, horjumatta,
harkitsematta. Meidän on tehtävä syntiä. Meidän on annettava
naisillemme punaista sandelitahdasta, jotta he voitelevat syntimme ja
kohottavat sen valtaistuimelle. Etkö muista runoilijan sanoja:
»'Synti, sorea synti, tule punasuudelmaisi hehkulla valamaan
tulenkarvaista viiniä suoniimme. Hilpeän hillittömyyden torvea soita,
sen seppelin otsamme kaunista, sinä herratar herjan! Tule, voitele
rintamme rohkeat häpeän mudalla mustimmalla, itse häpeämättä.’
»Hävitköön sellainen oikeamielisyys, joka ei voi hymyillen tuottaa
tuskaa ja turmiota.»
Sandip Babun seistessä siinä pystyin päin, silmänräpäyksen virikettä
noudattaen häpäisemässä kaikkea sitä, mitä kaikkien maiden ja kaikkien
aikojen ihmiset ovat korkeimpanansa kunnioittaneet, koko ruumiini
tuntui värisevän. Mutta Sandip Babu jatkoi jalkaa polkien: »Minä näen:
sinä olet se ihana tulisielu, joka polttaa kodin poroksi valaistakseen
sen tulella avarampaa maailmaa. Suo meille kesytön rohkeus syöksyä
häviön syvimpiin syvyyksiin asti! Suo sulosi kaikelle turmaa tuovalle!»
Ei käynyt selvästi ilmi, ketä Sandip Babu oikeastaan huusi avuksensa.
Kenties sitä jumalatarta, jolle _Bande Mataram_ oli omistettu. Kenties
kotimaansa naisia yleensä. Tai kenties heidän edustajaansa, sitä
naista, joka seisoi hänen edessään. Hän olisi vielä jatkanut samaan
tapaan, ellei mieheni olisi äkkiä noussut, koskettanut kepeästi hänen
olkapäätänsä ja sanonut: »Sandip, Tšandranath Babu on täällä.»
Minä säpsähdin ja käännyin katsomaan. Tulija oli kunnianarvoisen
näköinen vanha herra, joka seisoi odottaen ovella, epäröiden, astuisiko
edemmäksi vai vetäytyisikö takaisin. Hänen kasvoissaan oli lempeä
kajaste, ikäänkuin laskevan auringon valo.
Mieheni astui luokseni ja kuiskasi: »Tässä on opettajani, josta olen
sinulle usein kertonut. Tervehdi häntä niinkuin soveliasta on!»
Minä kumarsin syvään ja kosketin kunnioittavasti hänen jalkojansa. Hän
siunasi minua sanoen: »Jumala teitä aina siunatkoon, äityeni.»
Kuinka tarvitsinkaan sellaista siunausta tuona hetkenä!