Näihin aikoihin saapui Sandip Babu seuralaisineen meidän tienoillemme
saarnaamaan _swadešia_.
Temppelihallissamme on suuri kokous. Me naiset istumme siellä
toisella puolen, esiripun takana. Riemuhuuto _Bande Mataram_ lähenee
värisyttäen koko olemustani. Äkkiä tulvahtaa temppelin pihalle joukko
paljasjalkaisia, turbaanipäisiä nuorukaisia keltaisissa viitoissaan,
niinkuin punaliejuinen puro ensimmäisten sateiden aikana kuivuneeseen
uomaansa tulvahtaa. Koko paikan täyttää suunnaton ihmisjoukko, jonka
läpi kymmenkunta nuorukaista olkapäillään kantaa suuressa tuolissa
istuvaa Sandip Babua.
_Bande Mataram! Bande Mataram! Bande Mataram!_ Tuntuu siltä kuin taivas
olisi halkeamassa ja tuhansiksi pirstaleiksi hajoamassa. Minä olin jo
aikaisemmin nähnyt Sandip Babun kuvan. Hänen piirteissään oli jotakin
minulle epämieluista. Hän ei suinkaan ollut ruma — päinvastoin: hänen
kasvonsa olivat erittäin kauniit. Mutta kaikesta huolimatta minusta
tuntui siltä, että niihin sisältyi liian suuri määrä kehnoa ainesta.
Hänen silmiensä valo ei näyttänyt olevan täysin oikeata. Senvuoksi
minua ei miellyttänyt, että mieheni arvelematta myöntyi kaikkiin
hänen vaatimuksiinsa. Rahan tuhlauksen minä voin sietää, mutta minua
harmitti kovin se ajatus, että hän petti miestäni käyttäen hyväkseen
hänen ystävyyttänsä. Hän ei käyttäytynyt ollenkaan askeetin tavalla,
eipä edes niinkuin kohtuullisissa varoissa elävä mies, vaan kerrassaan
keikarimaisesti. Ylellisyyttä ja elämän mukavuutta hän näytti
rakastavan. Kokonainen sarja tuollaisia ajatuksia muistuu mieleeni,
mutta jääkööt nyt sikseen.
Mutta kun Sandip Babu alkoi puhua tuona iltana, ja hänen sanansa
saattoivat kuulijajoukon mielet aallehtimaan, ikäänkuin ne olisivat
tahtoneet murtaa kaikki padot, näin hänet ihmeellisesti muuttuneena.
Varsinkin kun temppelinharjan taakse hitaasti painuvan auringon
sädekimppu äkkiä valaisi hänen kasvojansa, hän näytti jumalien
lähettiläältä.
Hänen puheensa oli alusta loppuun asti myrskyisää purkausta. Hänen
luottamuksensa asian onnistumiseen oli rajaton. En tiedä, miten se
oikeastaan tapahtui, mutta äkkiä huomasin kärsimättömästi siirtäneeni
esiripun syrjään ja suunnanneeni katseeni puhujaan. Kukaan ei
välittänyt vähääkään siitä, mitä tein. Vain kerran minä huomasin,
kuinka hänen silmänsä hohtelivat kohti minua kuin kohtalokkaan Orionin
tähdet.
Olin ihan haltioissani. En tuntenut itseäni enää radžahin puolisoksi,
vaan Bengalin naissuvun ainoaksi edustajaksi. Ja puhuja tuolla
edessäni, hän oli Bengalin sankari. Kuten taivas oli vuodattanut
valonsa hänen ylitsensä, samoin piti hänen saada naisen siunaus
tehtäväänsä varten...
Minusta näytti selvästi siltä, että hänen puheensa oli loimahtanut
vieläkin intohimoisempaan lieskaan, kun hän oli minut huomannut. Indran
ratsu ei totellut ohjaksiansa; ukkonen meurusi ja salamat välkkyivät.
Minä mietin itsekseni, että silmäni olivat sytyttäneet tuleen hänen
puheensa; sillä me naiset emme vaali vain kotilieden tulta, vaan
itsensä sielun liekkiä.
Palatessani tuona iltana kotiin minä säteilin uutta ylpeyden ja
riemun tunnetta. Mielessäni raivonnut myrsky oli kokonaan muuttanut
olemukseni painopisteen. Muinaisen Kreikan neitojen tavoin olisin
mielelläni leikannut pitkät, kiiltävät hiuspalmikkoni jousenjänteiksi
sankarilleni. Jos ulkonaiset koruni olisivat olleet tunteistani
riippuvaiset, niin kaulanauhani ja rannerenkaani olisivat murtaneet
lukkonsa ja singonneet meteoriparvena yli kuulijajoukon. Minä tunsin,
että ainoastaan persoonallinen uhraus voi minua auttaa kestämään
myrskyisää haltioitumistani.
Kun mieheni myöhemmin tuli kotiin, pelkäsin minä kovin hänen sanovan
jotakin sellaista, mikä ei sointuisi vielä korvissani kaikuvaan
voittoisaan riemulauluun. Minä pelkäsin hänen totuudenintonsa voivan
johtaa hänet lausumaan jotakin moittivaa siitä, mitä iltapuolella oli
puhuttu. Silloin minä olisin häntä avoimesti uhmannut ja olisin hänet
nöyryyttänyt. Mutta hän ei virkkanut sanaakaan... ja sekään ei minua
miellyttänyt.
Hänen olisi pitänyt sanoa: »Sandip on saattanut minut järkiini. Nyt
minä huomaan, kuinka väärässä olen kaiken aikaa ollut.»
Minusta tuntui siltä, että mieheni vaikeni minun kiusallani, että hän
itsepintaisesti kieltäytyi innostumasta. Minä kysyin häneltä, kuinka
kauan Sandip Babu oli viipyvä paikkakunnallamme.
»Hän lähtee varhain huomisaamuna Rangpuriin», vastasi mieheni.
»Välttämättä jo huomenna?»
»Niin, hän oli luvannut siellä puhua.»
Minä olin hetkisen vaiti ja kysyin sitten jälleen: »Eikö hän sentään
voisi jäädä vielä päiväksi?»
»Se tuskin käynee päinsä. Mutta miksi niin tahtoisit?»
»Tahtoisin kutsua hänet päivälliselle ja itse tarjoilla hänelle.»
Mieheni oli ihmeissään. Hän oli usein pyytänyt minua olemaan läsnä, kun
oli kutsunut läheisiä ystäviänsä luokseen aterioimaan, mutta minä en
ollut milloinkaan suostunut. Hän silmäili minua tarkkaavasti, sanaakaan
sanomatta. Minä en oikein ymmärtänyt hänen katsettansa.
Äkkiä minut valtasi häpeäntunne.
»Ei, ei!» huudahdin minä. »Se ei käy mitenkään päinsä!»
»Miksei?» virkkoi hän. »Minä kysyn häneltä itseltään, ja jos suinkin
mahdollista, niin hän varmaan jää huomiseen asti.»
Kävi ilmi, että asia oli hyvinkin mahdollinen.
Tahdon olla täysin vilpitön. Sinä päivänä minä moitin Luojaani siitä,
ettei hän ollut antanut minulle erinomaista kauneutta — ei sydänten
ryöstämistä varten, vaan sen vuoksi, että rakkaus kirkastaa. Tänä
suurena päivänä piti isänmaani miesten nähdä isänmaan jumalatar
naisen hahmossa. Mutta miehet, ikävä kyllä, eivät jumaluutta näe, jos
ulkonainen kauneus puuttuu. Näkisikö Sandip Babu kotimaamme _Šaktin_
[Šakti: kyky, voima, jumaluuden vaikutusvoima] minussa ilmestyvän? Vai
pitäisikö hän minua ihan tavallisena aviovaimona?
Sinä aamuna minä kostutin vapaana aaltoavat hiukseni hyvätuoksuisella
vedellä ja sidoin ne löysään solmuun punaisella silkkinauhalla,
jonka taitavasti pujottelin niiden lomitse. Päivällinen näet oli
jo kahdentoista aikaan, joten en ehtinyt kylvyn jälkeen tukkaani
kuivaamaan, palmikoimaan ja kokoamaan, kuten tavallisesti. Puin ylleni
kultapäärmeisen valkean _sarin_ ja lyhythihaisen musliinipuseroni.
Omasta puolestani olin sitä mieltä, että pukuni oli sangen hillitty
ja ettei mitään yksinkertaisempaa olisi hevillä voinut keksiä. Mutta
kälyni, joka sattui menemään ohitseni, seisahtui äkkiä eteeni, silmäili
minua kiireestä kantapäähän ja hymyili kiinnipuristetuin huulin
merkitsevää hymyä. Kun kysyin minkätähden, vastasi hän: »Minä ihailen
koreata asuasi.»
»Miksi se sinua niin huvittaa?» kysyin minä sangen harmistuneena.
»Se on kerrassaan mainio», sanoi hän. »Ajattelin tässä vain, että
sen olisi tehnyt täydelliseksi avokaulainen englantilainen pusero.»
Hänen suunsa ja silmänsä, vieläpä koko ruumiinsakin näytti hytkivän
pidätettyä naurua, kun hän lähti huoneesta.
Minä olin kovin kiukuissani, aioin riisua kaikki yltäni ja pukeutua
arkivaatteisiini. En voi tarkoin sanoa, miksi en kumminkaan aikomustani
toteuttanut. Naiset ovat seuraelämän kaunistus — niin minä itselleni
vakuuttelin — ja mieheni ei missään tapauksessa olisi tyytyväinen,
ellen esiintyisi Sandip Babun nähden säätyni mukaisesti puettuna.
Aikomukseni oli tulla näkyviin vasta heidän pöytään istuuduttuaan.
Pitämällä silmällä tarjoilua olisin ehtinyt voittaa ensi ujouteni.
Mutta päivällinen ei valmistunutkaan ajoissa, ja oli jo myöhä. Mieheni
lähetti hakemaan minua esitelläkseen minut vieraalleen.
Minä olin ylen hämilläni katsoessani Sandip Babua silmiin. Minun
onnistui kumminkin malttaa mieleni, niin että saatoin sanoa: »Olen
kovin pahoillani, että päivällinen myöhästyy.»
Hän tuli arkailematta luokseni ja istuutui viereeni. »Jonkinlaisen
aterian minä saan joka päivä, mutta runsauden jumalatar pysyttelee
poissa näkyvistäni. Nyt, kun jumalatar itse on ilmestynyt, ei haittaa,
vaikka päivällinen tuleekin myöhään.»
Hänen käytöksensä oli yhtä mahtipontista kuin hänen julkinen
esiintymisensä. Hän ei ollenkaan epäröinyt, vaan näytti tottuneen
kehoittamatta asettumaan valitsemalleen paikalle. Hän vaateli
tutunomaisiin suhteisiin pääsemistä niin selviömäisenä asiana, että
toinen olisi tuntenut olevansa väärässä, jos olisi tahtonut puolestaan
kieltäytyä.
Minä pelkäsin kamalasti, että Sandip Babu piti minua ujona,
vanhanaikaisena ja mitättömänä olentona, mutta en olisi kumminkaan
millään ehdolla voinut lumota tai häikäistä häntä henkevillä
vastauksilla. Kuinka olikaan voinut pälkähtää päähäni — kummastelin
minä harmistuneena — astua hänen näkyviinsä näin naurettavassa asussa?
Päivällisen jälkeen minä olin aikeissa lähteä, mutta Sandip Babu
asettui tielleni, arkailematta kuten aina.
»Ette saa pitää minua niin ahnaana», sanoi hän. »Minä en jäänyt
päivällisen vuoksi, vaan noudattaakseni kutsuanne. Jos te nyt
pakenette, niin ette ole kohdellut vierastanne niinkuin pitää.»
Ellei hän olisi lausunut noita sanoja kevyen huolettomasti, niin
ne olisivat särähtäneet korvissani. Olihan hän toisaalta mieheni
läheisimpiä ystäviä, joten saatoin pitää itseäni hänen sisarenansa.
Minun yrittäessäni kohota tuon suuren tutunomaisuuden kannalle
tuli mieheni avuksi. Hän sanoi: »Etkö voi tulla takaisin, kun olet
aterioinut?»
»Mutta teidän pitää se luvata», virkkoi Sandip Babu, »ennenkuin
laskemme teidät menemään.»
»Minä tulen», vastasin minä heikosti hymyillen.
»Tiedättekö», jatkoi Sandip Babu, »minkätähden minä en voi teihin
luottaa? Nikhil on ollut naimisissa nämä yhdeksän vuotta, ja te olette
koko tämän ajan vältellyt minua. Jos teette samoin seuraavien yhdeksän
vuoden aikana, niin me emme enää näe toisiamme.»
Minä tartuin hänen huomautukseensa ja kysyin hiljaisella äänellä:
»Miksi emme näkisi toisiamme?»
»Tähtiin on kirjoitettu, että minä kuolen nuorena, Ei kukaan
esi-isistäni ole elänyt kolmeakymmentä vuotta kauemmin. Minä olen nyt
seitsemänkolmatta.»
Hän tiesi tuon tehoavan. Äänessäni oli varmaan huolestumisen häivä,
kun vastasin hänelle hiljaa: »Koko maamme siunaus on varmaan torjuva
tähtien turmiokkaan vaikutuksen.»
»Siinä tapauksessa maan jumalattaren itsensä täytyy lausua tuo siunaus.
Senpätähden toivonkin hartaasti, että palaatte, jotta talismanini voi
alkaa jo tänään vaikuttaa.»
Sandip Babu osasi niin hyvin käyttää rynnäkköä, ettei minulla ollut
minkäänlaista' tilaisuutta panna pahakseni sellaista, mitä en olisi
milloinkaan sallinut jonkun toisen tekevän.
»Niinpä», päätti hän nauraen puheensa, »pidätän miehenne panttivankina,
kunnes tulette takaisin.»