Oli myrskynnyt markkinaviikon, kuten usein tapahtuu. Meri myllersi
pohjiaan myöten, läikkyi raskaana ja sameana heittäen rannoille
rakkoleviä ja ahvenruohoja korkeiksi valleiksi. Aspöläiset
olivat saaneet pysytellä maissa, sillä silakanpyyntiin ei ollut
yrittämistäkään.
Kun lounainen neljäntenä päivänä tuntui helpottavan lähti Löf molempine
poikineen täyttämään majakkalamppuja Lytöhön ja Skytteskäriin. Pojat
Anselm ja Eerikki olivat silloin kahdennellakymmenennellä. Keveä
suippovene nousi juohevasti jättiläisaallon harjalle ja puikahti
siitä jälleen laaksoon niin että Anna-Mari, joka rannalta seurasi
purjehtijoita, näki vain piiritangon huipun ja palasen purjetta. Löf
istui peräsimessä, pojat hoitivat jalusnuoria.
Anselm Löfin naama oli järkkymättömän vakava ja silmä siirtyi vähäväliä
halkaisijasta levottomaan mereen, jonka pahimmilta vihureilta hän
purjetta helpottamalla otti vihaisimman puhdin. Hän oli vanhettunut
viime vuosina, parta oli käynyt harvemmaksi, mutta lakinreunaa kiersi
yhä vielä Löfin tunnettu tukkakiehkura. Pojat tulivat äitiinsä: sama
leveä suu ja punakat poskipäät.
Luovi luovilta läheni Lytö. Vilkkumajakka oli pienellä karilla
pääsaaren sivulla. Valkoiset tyrskyt kulkivat kuin merikäärmeet
kiemurrellen yli rantamatalikon ja vähin tuntui kuin vesi olisi
imeytynyt johonkin reikään karin alle noustakseen sieltä taas rajulla
ryntäyksellä aina pienen majakkakojun kiviseen jalustaan. Ei puhuttu
monta sanaa, meren kohinalta ei toisen ääntä kuullutkaan.
Kun lamppu oli puhdistettu, täytetty öljyllä ja kiskot voideltu,
laskettiin vinhaa sivumyötäistä Skytteskäriä kohden. Keskellä selkää
nähtiin pari ajelehtivaa lautaa. Ne olivat kuitenkin liian kaukana alla
tuulen. Anselm Löf vilkasi poikiinsa; hän tiesi mitä tämä merkitsi.
Markkinamyrsky toisi ehkä paljokin rantasaalista.
Skytteskärissä oli suojainen satamalahti. Saari oli alaltaan laaja ja
aikoinaan kasvanut vankkaa metsää, mutta se suuri elokuun myrsky oli
lyönyt lakoon parhaimmat puut. Mahtavia juurakkoja törrötti siellä
täällä ja pahasti harventuneet männyt kallistelivat koilliseen, kuten
kaikki ulkosaariston puut.
Kun Löf oli päässyt kalliolle, josta oli näköala yli saaren, pysähtyi
hän ja viittasi pojat luokseen. Ulkorannat olivat täynnä lautaa ja
komeata lankkua.
Varmaan haaksirikko, hän sanoi ja pojat ymmärsivät hänen ajatuksensa.
Mutta nyt oli pidettävä kiirettä, sillä yksi ja toinen lauta oli
tietysti vienyt sisäsaarelaisille viestin tapahtumasta.
Päätettiin että kun tuulikin näytti yhä helpottavan, pojat kävisivät
kotona vaihtamassa suippoveneen suureen silakkaveneeseen. Löf itse
jäisi kuljettamaan lautoja suojan puolelle, josta ne lastattaisiin
veneeseen.
Pojat olivat päässeet vasta puoliväliin selkää, kun Ison-Aspön nokan
takaa pisti esiin leveä purje. Löf ei sitä huomannut, hän kanniskeli
olkapäällään lautataakkoja poikki saaren ja puheli itsekseen. Pieniin
silmiin oli tullut tyytyväinen välke.
Mutta kerran kiivetessään taakkoineen mäelle näki hän edessään miehen
ja alhaalla rannassa toisen purjeita kiinnittämässä. Se oli Vennström
poikineen.
Hänen päänsä kuumeni. Silmät vetäytyivät syvälle ryppyjen väliin.
Hetken hän ajatteli ystävällisesti tervehtiä naapuriaan ja sopia
lautojen jaosta, mutta sitten sai saaliinhimo voiton, hän levitti
kätensä ja sanoi puhaltaen:
— Kaikki on minun! Minä olin ensin täällä!
Vennström ei hillinnyt karsasta mieltään. Hän kävi kiinni Löfin
rintapieliin ja sylki suustaan. — Kaikki sinun! Kaikki on sinun!
Lahna-apaja on sinun, koskelot ovat sinun, majakat ovat sinun! Ehkä
Skytteskärkin on sinun, häh, vastaa kaappari, merirosvo, Aspön
tukkakoskelo...
Häh... hää, vieläkö ne ovat sinun?
Miehet kieriskelivät maassa ähkien, kiroillen, takoen toinen toistaan
nyrkeillä. Molemmat oli vantteria ja suunnilleen tasaväkisiä. Löf oli
jo päässyt päällepäin, kun Vennström sai uuden otteen, kuristi naapuria
kurkusta ja kolkutti raivoisasti hänen päätään suuren kiven kylkeen.
Äkkiä Löfin kädet heltisivät. Hän jäi hervotonna makaamaan.
Vennströmistä tuntui kuin olisi hän vapautunut painajaisesta, joka
vuosikausia oli häntä vaivannut. Hän oli voittanut, kerrankin sai hän
pitää kaikki itse.
Mutta seuraavana hetkenä oli se tunne haihtunut. Hän oli murhannut
miehen. Biinus, joka kuullessaan rähinän oli juossut mäelle, seisoi
kalisevin hampain parin sylen päästä ruumiista. Isä ja poika katselivat
toisiaan.
Mene lautoja kantamaan! sanoi Vennström melkein ärjäsemällä. Hän tajusi
että tässä täytyi nopeasti toimia. Ei auttanut surra tehtyä tekoa. —
Tämä jää meidän kahden keskiseksi, hän sanoi. Koetappas vain hiiskua
siitä muille! Minä kyllä pidän muusta huolen!
Biinus meni horjuvin polvin. Hän ei huomannut että tuuli vei häneltä
lakin päästä. Hän ajatteli vain: isä tappoi hänet! ja lyyhistyi
istumaan kivelle, lautojen viereen.
Vennström raahasi ruumiin kauluksesta kauemmas metsään ja hautasi sen
siellä kuusenjuurakon alle. Kiiltävät napit hän puukollaan ratkoi pois
takista. Ne voisivat johtaa jäljille, hän ajatteli. Ja lakin, jossa
oli ankkurit, hän hautasi toiseen paikkaan. Sitten meni hän lautoja
kantamaan.
Kohdatessaan mäellä eivät isä ja poika katsoneet toisiinsa. Toinen
kulki kumarassa taakkansa alla, toinen kulki silmät naulittuna Aspöhön.
Koskahan Löfin pojat palaisivat?
Vennströmin aivot reuhtoivat kuumeisesti tavatakseen ajatuksen, joka
hänet pelastaisi. Pojat etsisivät tietysti isäänsä. Ottaako heidätkin
hengiltä? Ei, se ajatus nosti kylmän hien.
Parempi oli sittekin lähteä ennen poikien tuloa. Nämä olivat tietysti
tunteneet Vennströmin veneen ja tiesivät hänen käyneen Skytteskärissä,
mutta ehkäpä ilmenisi joku neuvo, kun tilinteko vain hiukankin
lykkäytyisi.
Vene oli ankarassa lastissa. Tuuli ei ollut helpottanut, päinvastoin
lietsoivat mustat pilvet taajoja vihureita selällä. Isä ja poika eivät
vaihtaneet ainoatakaan sanaa, kukin hoiti vain jalusnuoraansa.
Vennström katsahti joskus purjeen altamyötäveteen. Siellä pyrki toinen
vene hankatuulta kohti Skytteskäriä. Se kallisteli pahasti puuskapäissä.
Kun oli päästy Aspön tyveneen oli jo hämärä. Pojat saivat purkaa
lastin, Vennström itse meni tupaan ja heittäytyi ovisänkyyn. Hän
vastasi lyhyesti vaimonsa kysymyksiin, ja oli nukkuvinaan, vaikka
tirkisteli seinänrakoon ja mietiskeli. Vihdoin hän vaipui raskaaseen
uneen.
Hän oli näkevinään kruununmiesten tulevan käsirautoja helistellen
noutamaan hänet vankeuteen. Löfin pelastuslippu oli puolitangossa ja
Löfin mäellä oli valtava lautatapuli...
Aamulla hän heräsi ennen muita. Hän kuunteli kaikkia ääniä: kuusimetsän
kohinaa, veneen kolketta sillan kylkeen, lehmän tyytymätöntä yninää
navetassa. Päätä pakotti, aivot olivat yhtenä möhkäleenä. Tietysti
oli kaikki jo tullut ilmi, ulkona mäellä odottivat saarelaiset ja
kruununmiehet. Mihinkä hän enään pääsisi heidän käsistään?
Mutta ulkona oli loistava lokakuun aamu ja aivan hiljaista. Meri
lainehti myrskyn jälkeen, mutta tuulta ei paljon tuntunut. Skoglannin
metsä paistoi safraninkeltaisena, Vähän-Aspön haavat olivat verisin
täplin kirjaillut. Rastasparvi, joka muuttomatkallaan oli saapunut
Aspöhön, äänteli hiljaa tupakoivuissa mäellä.
Ensimäinen seikka minkä Vennström pani merille oli että Löfin vene ei
ollut tavallisena paikallaan paalussa. He eivät siis olleet palanneet.
Olivat jääneet yöksi Skytteskäriin tahi...
Hän haki kiikarin ja nousi näkökalliolle. Skytteskär keinui pehmeästi
loivina mainingeilla kylpien auringossa, mutta mitään liikettä ei
siellä näkynyt. Ehkä olivat he meren puolella saarta. Sensijaan nousi
Löfin tuvalta savu ja Anna-Mari kuului soutavan yli salmen ja kyselevän
jotain Vennströmin väeltä.
Vennström oli jostain saanut uuden rohkeuden ja elinhalua. Hän oli
tavannut kiinni siitä ajatuksesta, jota oli etsinyt. Pojille oli ehkä
käynyt huonosti...
Kuta pitemmälle aamu kului, sitä levottomammaksi käytiin Löfien
puolella. Oli selvää että jotain oli tapahtunut; Anselm ja pojat eivät
olisi ilman syytä näin viipyneet. Anna-Mari kyseli hätääntyneenä
naapurilta kaikki mitä tämä tiesi. Vennström kertoi tyynesti nähneensä
Löfin viimeksi Skytteskärissä, missä he kumpikin olivat keränneet
lautoja veneisiinsä. Todennäköisesti oli jotain tapahtunut, mutta mitä,
sitä hän ei voinut vielä sanoa.
Lähdettiin etsimään, Anna-Mari tyttöjen kanssa toisella, Vennström
toisella veneellä. Skytteskärissä ei ollut elävää olentoa, vain lautoja
ja lankkuja pitkin rantoja ja pinossa. Lähikareilta ei myöskään
löytynyt mitään merkkiä kadonneista.
Anna-Mari itki koko kotimatkan. Hän oli nyt varma siitä että Anselm ja
molemmat pojat olivat hukkuneet purjehtiessaan Skytteskäristä kotiin.
He olivat nähtävästi ottaneet liian suuren lautalastin, joten vene ei
jaksanut tarpeeksi kohoilla aallokossa, selitti Vennström. Biinus oli
hänen puhuessaan ja koko matkan aikana kumman rauhaton. Hän vältteli
katsomasta Eveliinaan, joka vähän väliä pyhki silmiään esiliinan
nurkkaan.
Iltapimeässä kuului hankojen kitinää ja ihmisääniä tyyneltä selältä.
Sieltä olivat tulossa Hamberg ja Kalle Krokström ja perässään he
hinasivat Löfin silakkavenettä. Veneen pohjalla oli heillä lakanan
alla ruumis. Anna-Mari ei saanut jalkojaan tottelemaan, hän jäi
istumaan kammarin sänkyyn. Hän tiesi jo kaikki. Hän ei voinut nähdä
poikaansa Eerikkiä kuolleena, vaan käski viedä ruumiin ranta-aittaan.
Vennströmska toimitti kuolleen pesemisen ja pukemisen.
Hamberg oli aamulla ollut lautoja keräämässä Sälskärissä, sillä
ylt'ympäri saaristoon oli levinnyt tieto parkkilaiva Elben
haaksirikosta, jossa koko lasti oli joutunut tuuliajolle. Sinne oli
hän nähnyt Kalle Krokströmin kohottavan takin airon nenään eräällä
lintukodolla. Se oli merkki siitä että oli löydetty ruumis. Löfin
vene oli ollut kumollaan hiekkasärkällä, masto tuhtoa myöten poikki
ja vantterit puukolla katkaistuna. Puukko oli ollut köliin iskettynä,
josta päättäen Eerikki oli viimeiseen saakka pysytellyt siinä kiinni.
Hänen ruumiinsa tavattiin läheltä venettä, Löfistä itsestään ja
toisesta pojasta ei taas ollut näkynyt merkkiäkään.
Vennström kuvasi puolestaan miten hän oli viimeksi tavannut Löfin
Skytteskärissä ja miten tämä oli hänestä jäänyt sinne lautoja
keräämään. He olivat päättäneet panna saaliin puoliksi. Merenkäynti
selällä oli ollut kova ja Löf oli varmaan tapansa mukaan lastannut
veneensä liian täyteen.
Vennström kutsui Hambergin ja Kalle Krokströmin pienelle sururyypylle
Ison-Aspön puolelle. Samalla saisivat he nähdä hänen uuden
nuotanperänsä, jonka hän oli kutonut »konesolmuilla».