Aspöt olivat kauvimpana merellä, erossa kaikista muista saarista.
Harvoin sieltä tuli kirkolla käytyä tai muun saaristoväen parissa ja
vielä harvemmin sisäsaarelaisilla oli asiaa sinne selälle. Aspössä
elettiin omaa elämää; muun maailman kurssia ei siellä pitänyt muu
kuin kello ja harvoin sekään. Että vanha luotikello oli tunnin edellä
ei haitannut ketään, mutta oli sattunut että erehdyttiin päivästä ja
huhdottiin isonrysän kimpussa koko rukouspäivä ja maanantaina nukuttiin
ja luettiin raamattua. No, semmoisissa asioissa ei hyvä jumala
varmaankaan ollut niin tarkka. Saarten asemasta kai johtui myöskin että
Vähän-Aspön tyttölasten naimiset olivat polvi polvelta käyneet samaan
malliin: taloon oli tullut rengiksi joku kalastajapoika sisäsaarista,
tytär ja renki olivat suostuneet toisiinsa ja kun lapsi syntyi oli
tapausta vietetty pienillä hääjuhlallisuuksilla.
Anselm Löf, Skoglannin Löfejä, oli jo kolmas renki, josta oli tullut
isäntä. Anna-Mari, kaunis punakka ihminen, mutta suurisuinen kuin
turska, oli ollut Anselmin kanssa perunoita mullittamassa Ison-Aspön
puolella. Anselm oli tukeva pojanjurikka; oli ohjannut sahroja ja kun
oli päästy kymmenkunnan vakoa oli istuttu pientareelle ja Anselm oli
ruvennut vetämään Anna-Maria palmikosta syliinsä. Oli ollut helteinen
kaunis päivä, käki oli kukkunut siinä lähellä rantamännyssä ja
Anna-Maria oli niin suloisesti raukaissut. Sen mullituspäivän jälkeen
oli sitten talvella Eveliina, vanhin lapsista, syntynyt. Anna-Mari oli
silloin yhdeksäntoista.
Vuosi häiden jälkeen oli tulla tupsahtanut kaksi poikaa, mutta sitten
oli pitänyt pitemmän välin siihen saakka kun ukko kuoli ja oli saatu
hautaan. Silloin syntyi Ulla ja siihen lastentulo jäikin.
Anselm oli silloin parhaassa iässään. Molempia poskia kiersi
partakiehkura ja tukka oli musta, kiharainen. Kun hän painoi lakin
päähänsä, käpertyivät hiukset seppeleeksi sen reunan ympäri.
Ukon kuoltua korjasi hän tuvan, kutoi Anna-Marin kanssa uusia pyydyksiä
ja vaurastui ahkeruudellaan. Mutta silloin tuli onnettomuus naapurin
muodossa Ison-Aspön puolelle. Talonpoika, jolle saaret kuuluivat,
oli saanut päähänsä että Aspöt elättäisivät kaksikin kalastajaa.
Musta-Vennström oli saanut luvan rakentaa tuvan toiselle puolen salmea,
kalavedet jaettiin kahtia ja siitä päivästä asettui riita ja kateus
ennen niin rauhallisille selkäveden saarille.
Mistä rajat kulkivat, ja mikä kuului millekin, siitä eivät Löf ja
Vennström koskaan päässeet yksimielisyyteen. Haukikaislikot ja
koukkurannat olivat Ison-Aspön puolella, mutta paras lahna-apaja oli
Vähän-Aspön itälahdessa ja sen etelänokassa oli tuottavin isonrysän
paikka. Silakkaverkoille taas oli vettä kyllin ulapalla ja niistä
harvoin riideltiinkään.
Mutta kun Löfin verkot osuivat paremmin silakkaparven kohdalle ja
hänen veneensä palasi kotiin kovemmassa lastissa kuin toisen, luki
Vennström sen jollain tapaa johtuneeksi naapurin pahansuonnista. Ja
kun Vennströmin lehmä meni Löfin perunamaahan Ison-Aspön puolella,
katseli hän puumäeltään rauhallisesti sen hävitystä. Anna-Mari, joka
ikkunaansa oli nähnyt tapauksen, souti viidellä vedolla yli salmen ja
päästi mieliharminsa kuuluvasti valloilleen nähdessään miten elukka
oli runnannut perunanvarret. Mutta Vennström oli syventynyt piippunsa
rassaamiseen ja vastasi alta kulmien: »Tehkää parempi aita. _Minunko_
tässä pitäisi seistä teidän perunamaatanne vahtimassa!»
Vähän-Aspön ulkonokassa, suuren kiven alla, oli vuosikausia pesinyt
töyhtöpäinen koskelo. Eräänä päivänä kokiessaan rysiä huomasi Löf
Vennströmin Biinuksen pesällä munia verottamassa. Poika sai selkäänsä,
mutta kosti toisella kertaa hävittämällä kokonaan pesän.
Viikkoa myöhemmin asetti Löf siikarysän Näkinkiven luo, joka oli
Ison-Aspön vettä.
Vennström tuli rantaan katsomaan naapurin puuhia.
— Ota rysäsi pois! hän huusi.
— Vastahan se on sinne pantu! hoilasi Löf. — Rysän tulee olla kolme
viikkoa vedessä, ennenkuin se otetaan kuivamaan!
Vennström kirosi, vaan ei ollut välittävinään sen enempää asiasta.
Aamulla oli rysään, joka oli vielä kuivuuttaan koholla, viilletty
puukolla julmia reikiä. Löfin posket alkoivat liikehtiä; hän päätti
haastaa naapurin käräjiin. Mutta kun oli kiirein kala-aika jäi
matka kirkolle tekemättä sillä kertaa ja kun sitten seurasi pitempi
rauhanjakso naapurusten väleissä, sai asia kokonaan unohtua.
Näytti todella siltä kuin palaisi sopu Aspöhön. Ensi askeleen otti
Vennströmska, joka kaipasi puhetoveria pimeinä syysiltoina. Hän
lähetti Anna-Marille lämpimäisiä leipomapäivänään ja Anna-Mari vastasi
kutsumalla sunnuntaikahville Siitä sitten vaimoväki ja lapset jatkoivat
kanssakäymistä, mutta ukot katsoivat itsepintaisesti toistensa ohi
kaupungin kalarannassa ja kotimatkalla sattui usein että he luovivat
peräkkäin ja joskus käänteissä veneet melkein sivusivat toisiaan, mutta
kumpikin tähtäsi vain tuikeasti omaa kurssiaan, sanomatta edes hyvää
päivää toiseen veneeseen.
Jouluna piti kumminkin Anna-Marin toimesta vietettämän jonkunlaista
sovintojuhlaa.
Varustukset olivat hyvät. Löf oli käynyt perimässä
hengenpelastusrahansa ja tuonut kauniin konjakkipullon, jossa oli
punainen kaulanauha. Se kohosi silmäänpistävänä kuin majakka kuppien
ja ryyppylasien keskellä. Anna-Mari näytteli täydessä touhussa
Vennströmskalle uutta kangastaan ja nurkassa, jonne ei kattolamppu
yltänyt, olivat Eveliina ja Biinus löytäneet toisensa. Mutta pöydän
luona ei puhe oikein sujunut.
— Taisit saada paljonkin rahoja? kysyi Vennström.
— Eihän niitä paljokaan. Henkirahoja ei ollut kuin Sepetin nikkarista,
joka adventtina oli hukkua heikkoihin jäihin.
Aine ei miellyttänyt Löfiä. Vennström oli osoittanut monta kertaa
kadehtivansa pelastuslippua, joka oli Vähän-Aspön tuvan päädyssä
ja niitä tuloja joita Löfillä oli siitä. Hän tiesi että Vennström
mielellään olisi käynyt kiiltonappisessa takissa.
— Mitäs sinä niin ahkerasti kudot nykyään kun et jouda edes
simppuverkkoja laskemaan? kysyi vuorostaan Löf.
— Uutta nuotankappaletta, vastasi Vennström.
Löf imi kuuluvasti piippuaan. Ainoa lahna-apaja oli Vähän-Aspön
puolella. Vennström aikoi siis taas alottaa vanhan riidan.
— Ne Skytteskärin ja Lytön vilkut ovat nyt Vesterbergin kuoltua ilman
hoitajaa, sanoi Vennström pitkän vaitiolon jälkeen. Hän aikoi kertoa
hakevansa sitä tointa itselleen, mutta tuli ajatelleeksi että Löf
ottaisi viittauksen varteen ja hakisi myöskin. Hän vaikeni.
Vennström ei tiennyt että Löf oli jo käynyt luotsikapteenin puheilla.
Löf taas ei tahtonut että keskustelu pääsisi sinne asti ja kehotti
ystävällisellä äänellä naapuria täyttämään kuppinsa majakkapullosta. Ei
tässä pitänyt turhia kursailla! Olihan joulu! Ja harvoinhan he toisensa
näkivät, vaikka olivatkin naapureita.
Sitä myöten kuin neste pullosta joka peilaukselta aleni alkoi juttu
sentään luistaa. Puhuttiin kauan haudottuja asioita, selvitettiin
sotkuisia tilejä ja arvailtiin tulevan vuoden ilmoja ja kalansaaliita.
Tuntui siltä kuin yksi pahka toisensa jälkeen sulaisi ja häviäisi ja
naapureista tulisi ystävykset.
Mutta keväällä, kun Vennström kuuli että Löf oli saanut toimekseen
vilkkumajakkain hoidon, loppuivat hyvät välit äkkiä. Koko kesän
oli pientä kiusantekoa ja hankausta ja syksyllä tuli odottamatta
loppusuoritus julmempana kuin kukaan oli aavistanut.