Kuolinpesänhuutokaupassa Anselm Löfin jälkeen oli vähän väkeä. Sataa
tihuutteli koko päivän. Hamberg oli vasaramiehenä kuten tavallista
semmoisissa tilaisuuksissa. Silakkaverkot menivät halvasta ja enimmät
niistä joutuivat Vennströmille. Kun tuli veneen vuoro, vallitsi tuvassa
hiljaisuus. Löfin suurvene oli jo vanha ja vettynyt; sitäpaitsi oli se
upottanut kolme henkeä, minkä seikan katsottiin pilanneen sen iäksi.
Vennström, joka tahtoi esiintyä ikäänkuin Löf-vainajan puolenpitäjänä,
rykäisi paikallaan ikkunan alla ja tarjosi huudon pohjaksi neljä
markkaa. Vene oli hyvä, se oli vanhan Mastin tekoa. Kun kukaan ei hänen
jälkeen avannut suutaan, paukahti vasara ja vene oli Vennströmin.
16.
Seuraavana päivänä se vedettiin Ison-Aspön rannalle. Oikeastaan
Vennströmiä harmitti ettei koko rohjo oli joutunut hänelle. Hän
ajatteli ettei kuuna päivänä siihen astuisi jalallaan. Se saisi
lahota rannalla loppuikänsä. Ja joka kerta kun hän kulki sumpulle tai
kala-aittaan, harmitti sen näkeminen häntä. Mikä olikin pannut hänet
tarjoomaan noita neljää markkaa?
Keväällä katkesi peräsinrauta hänen omasta veneestään; hän tarvitsi
toisen sijaan ja meni silmäilemään Löfin hylkyä. Siinä oli tukeva
peräsinkoukku. Mutta hän ei ilennyt ruveta sitä ruuvailemaan irti, vaan
lohkaisi kirveellä kappaleen emäpuuta. Ja hänestä tuntui kuin olisi hän
ollut varkaissa.
Meripelastuslippu oli siirtynyt Ison-Aspön puolelle. Vennström oli
saanut vilkkumajakatkin hoitoonsa. Anna-Mari harjoitti tyttärineen
vain pikkukalastusta ja verkonkudontaa, mutta Vennström oli ottanut
rengin ja veti nuottaa Vähän-Aspön itälahdessa, missä ennen Löf-vainaa
oli saanut täysiä lahna-apajia. Biinus vain ei viihtynyt kotona, hän
kinasteli usein merellä isänsä kanssa, Eveliinaa hän karttoi ja lopuksi
hän lähti merille eikä antanut vuosikausiin tietoja itsestään.
Silloin levisi kumma huhu saaristoon. Pari kaupungin pyssymiestä oli
Skytteskärissä löytänyt miehenruumiin. He olivat etsineet tuulensuojaa
kaatuneen kuusen juurakon takaa ja pystyttäneet siihen telttansa.
Koira oli vainunnut jotain maasta ja alkanut murista ja kaivaa. Sieltä
oli ilmestynyt vanttera miehenruumis, jolla oli jalassa pitkävartiset
saappaat ja musta kiharainen tukka.
Vennström kuuli huhun ensi kertaa kaupungin kalarannassa. Hänen
mielestään ihmiset katsoivat häntä oudon tutkivasti puhuessaan asiasta.
Joka puolella hän kuuli arveltavan ettei se voinut olla kenenkään muun
kuin Löf-vainajan ruumis. Sinä päivänä hän myi kalat polkuhintaan ja
lähti kotimatkalle ennen muita.
Merellä hän hengitti taas helpommin. Oliko kaikki tullut ilmi?
Epäilivätkö ihmiset häntä? Hän oli jo alkanut unohtaa — ei, joka
kerta kun hän näki venehylyn, oli hän muistanut kaikki. Kumma ettei
hän ollut saanut sitä puiksi hakatuksi, vaikka oli monta kertaa
päättänyt. Pimeässä se törrötti siinä aitan sivulla kuin mikäkin
kummitus. Huomenna hän sen hakkaa. Ja tänään, suoraa päätä, hän laskee
Skytteskäriin Ei ei käy, joku voi tuntea veneen! Mutta ensi yönä.
Illalla hän lähettää rengin ja pojan hakemaan tiilikuormaa
Skoglannista. Ilma on siihen sopiva meri melkein tyyni ja on kuuvalo.
Voi sattua ette pitkään aikaan tule niin sopivaa ilmaa, jonkatähden on
paras tehdä se tiilimatka nyt.
Kun muut ovat nukkuneet lähtee hän Aspön takarannalta pienellä
ruuhella majakkasaareen. Ovatko he jo kuljettaneet ruumiin pois? Nyt
putosi tähti majakan kohdalla ja se tuntuu hänestä niin harvinaiselta
ja salaperäiseltä että täytyy miettiä sitä pitkän aikaa. Aivan
Skytteskärin rannassa kolahtaa airo hänen kädestään. Häntä harmittaa,
kun älyää että se oli vain koskeloperhe, joka oli nukkunut vesikivellä
ja säikähtyneenä lähtenyt lentoon. Hän kulkee hiipien kuin pelkäisi
jonkun heräävän.
Ruumis on vanhalla paikallaan. Se helpottaa mieltä. Mutta koko ajan
tunkiessaan sitä säkkiin, vilkasee hän vähäväliä majakkaan, jonka silmä
vilkkuu puiden välitse. Se rävähyttää niin ilkeästi siellä ulkonokassa
että hänen tekee mieli käydä sammuttamassa se siksi aikaa kun on
toimittanut asiansa. Onhan hänellä avain.
Vihdoin on hän taakkoineen ruuhessa. Kivi ja köysi ovat valmiina. Mutta
viime hetkessä tulee hän ajatelleeksi että merikin antaa saaliinsa ja
tavallisesti juuri silloin, kun sen pitäisi kätkeä jotakin. Hän upottaa
ruumiin ilman säkkiä, sitoen suuren kivenlohkareen toiseen nilkkaan.
Ja kun Löf-vainaa painuu syvyyteen, ajattelee hän, että jos köysi
katkeekin ja ruumis ajautuu maihin, ei kukaan voi päätellä muuta kuin
että hän on hukkunut.
Sinä yönä nukkui Vennström sikeästi kuin olisi saanut raskaan päivätyön
loppuun. Ja seuraavana päivänä hakkasi hän venehylyn puiksi.
Pian alettiin puhua että ruumis olikin kadonnut Skytteskäristä.
Hamberg ja Skoglannin Löf olivat käyneet asiaa peräämässä ja tavanneet
ainoastaan kuopan maassa. Joku arveli että pyssymiesten juttu ruumiista
oli ollut perätön, mutta Hamberg ja hänen kanssaan monet puistivat
päätään ja väittivät että nähtävästi se, jota asia lähinnä koski, oli
pitänyt varansa ja ennättänyt ennen muita. Jäljet olivat kadonneet,
mutta yhä yleisemmin alettiin Vennströmiä pitää murhaajana. Tiedettiin
että naapurukset olivat eläneet huonossa sovussa.
Todistuksia ei ollut. Mutta minne Vennström tulikin, siellä puhuivat
ihmisten silmät mykkää kieltään. Ja hän ymmärsi. Hän ei kulkenut enää
kutomatalkoissa ja harvoin hänet nähtiin häissä tai hautajaisissa. Hän
pysyi ulkona saarellaan, oli mieluiten merellä tai lintuluodoilla,
kun joku poikkesi Aspöhön. Anna-Mari kertoi usein tavanneensa hänet
kävelemässä pitkin rantoja puhelemassa itsekseen.
Niin kuluivat vuodet. Vennström kutistui kokoon pieneksi
ukonkäppyräksi, jolla oli omituinen tapa vilkaista syrjästä puhuessaan
ihmisten kanssa ja sitten taas katsoa poispäin. Kalastajapaikkansa ja
pelastuslippunsa oli hän luovuttanut toiselle pojalleen. Hän kutoi
verkkoja, kalasteli koukuilla ja eleli leskeksi jäätyään pienessä
mökissä Vähän-Aspön itälahdessa. Vennström oli käynyt kuuroksi; jos
hänelle puhui, vilkasi hän vain syrjästä ja näytti välinpitämättömältä.
Hamberg väitti kuitenkin että hän tekeytyi kuurommaksi kuin oli. Ja
ettei hän erehtynyt selveni Bergin Kallen hautajaisissa.
Vennström oli nimittäin vastoin tapaansa saapunut niihin hautajaisiin
ja istui kamarissa missä vanhempi polvi joi puolikupposia Kallen
muistoksi. Siinä vainaata kaipaillessa mainittiin Elben haaksirikko,
josta Kallen keuhkotauti oli alkuisin ja Anselm Löfin hämärä kohtalo.
Nuoremmat kyselivät tarkemmin asiaa, vanhemmat kertoivat puoliääneen,
sillä Vennströmhän, joka istui nurkassa, oli kuuro eikä siis tiennyt
että hänestä puhuttiin. Äkkiä kuului parkaus: »Niin, minä se tapoin
Löfin!» Vennström seisoi keskellä lattiaa, tuijottaen miehiä suoraan
kasvoihin. Mutta kun hän aikoi jatkaa, jäykistyi hän äkkiä ja alkoi
vavista ja seuraavana hetkenä hän oli kadonnut.
Ikkunasta nähtiin hänen hurjaa vauhtia soutavan Aspötä kohti.
Huoneeseen tuli hiljaisuus ja kuin salaisesta sopimuksesta alettiin
puhua muista asioista. Oli kuin ei kukaan olisi kuullut ukon
tunnustusta.
Mutta Vennström ei senjälkeen liikkunut mihinkään Aspöstä. Hän ei
puhutellut muita kuin omaisiaan. Jos vieras kohtasi hänet jäällä koukkuja
syöttämässä, vilkasi hän tätä nopeasti syrjästä ja katseli sitten
suurta ulappaa tahi Skytteskäriä sen laidassa.