Kun lounaistuulella nousee Skoglannin vesiltä aavalle merelle ja on
päässyt Husön reimarin tasalle, jonka itäpuolella kyömyselkäinen laine
ilmaisee Pirunkiven kätköpaikan, alkaa Husön ja Ormgrundin välistä
punertaa kalastajatupa eräällä rantakalliolla. Kun viimeisellä luovilla
laskee Husön ohi, aukee karien välistä tyyni sisäsatama veneineen,
ranta-aittoineen, verkkosalkoineen. Lampaat, jotka ovat Ormgrundin
puolella suolaheinää syömässä, kokoontuvat tavallisesti ulkonokkaan
purjehtijaa katsomaan, vesikarilla tiirat nousevat pesiltään vauhkoina
ilmaan kuullessaan veneenkeulan kohinan ja kirkuvat siipien varassa
kunnes vene on kadonnut nokan taakse. Mutta tuvan ikkunanpielestä
tähtää ohipurjehtijaa usein musta, ilkeästi tuikkiva silmä.
Tämä on Husön Vesterbergin eli Varas-Vesterbergin koti, vaikka siinä
nyt asuvat mestarivarkaan jälkeläiset toisessa ja kolmannessa polvessa.
Entiseen aikaan oli puheentapana että siinä talossa elettiin toisten
leivillä ja varastetuilla siankinkuilla ja että Husön hevonen ja lehmät
syötettiin varastetuilla heinillä ja tupa lämmitettiin varastetuilla
haloilla. Ja Vesterbergillä oli jo puolet ikäänsä ollut saaristolaisten
kesken nimenä Varas-Vesterberg, vaikkei sitä saanut sanoa hänelle
vasten naamaa, kun todistukset näet puuttuivat. Sillä Vesterberg oli
mestari peittämään jälkensä ja pitämään varansa niin että hän pääsi
livahtamaan joka kiikistä kuin kettu. Häissä ja hautajaisissa hän istui
täytenä miehenä Kalle Krokströmin ja Hambergin rinnalla ja kilisti
partaansa pyyhkien heidän kanssaan, niinkuin ei koskaan olisi kajonnut
heidän tavaraansa. Mutta toisten sisuksissa kierteli kiukku ja posket
alkoivat usein elää.
Naapurit häntä pelkäsivät kuin ruttoa. Jos Vesterberg oli saaressa,
ei saanut olla varma mistään, ja sillä aikaa kun hän oli tuvassa
siirrettiin usein omat veneet syrjemmälle ettei niistä katoaisi köysiä
ja ankkureita. Vanhalla Hambergilla oli tapana äännähtää verkkokuteensa
takaa, kun hän ikkunasta näki Husön mustan tamman talvitiellä:
— Pidä varasi, muori, Vesterberg on liikkeellä!
Ja muori pistäytyi hyvissä ajoin pihalla kokoomassa lukkojen taakse
semmoista irtainta tavaraa, joka olisi voinut kelvata varkaan rekeen.
Hänelle kelpasi muuten kaikki — mitä hän kulloinkin sattui
tarvitsemaan. Hän vei läpi käsien ja lukoista ei ollut paljo haittaa,
sillä hän avasi ne jollain salaperäisellä tavalla, useimmiten
rikkomatta. Krokströmin aitasta hän eräänä yönä otti kaksikymmentä
kyynärää eukon kutomaa villakangasta leikaten sen tukilta niin
sievästi että temppu huomattiin vasta, kun kangasta mitattiin piian
palkkahameeksi. Vähän senjälkeen katosivat Bergin Kallen hylkeennahat,
joita Kalle oli säilytellyt aitassaan, viedäkseen keväämmällä karvari
Rosenbergille. Rosenbergille ne kylläkin joutuivat, mutta kun Kalle
keksi ne karvarin aitan seinältä ja väitti omikseen vedoten erääseen
harpuuninreikään hartiain välissä, sanoi ukko Rosenberg että siihen
kohtaan on joku toinenkin voinut iskeä ja ettei se ole mikään
todistus. Kalle palasi kotiin karvaalla mielellä. — Perkelekö hänet
oli pidättänyt niitä nahkoja viemästä, silloin kun ne vielä olisivat
kulkeneet hänen omassa nimessään hän sanoi Stiinalle. — Nyt se Husön
susi sai niistä rahat! Mutta hän päätti kostaa. Ja kun hän tapasi
Vesterbergin rysät kuivamassa eräällä kalakarilla katkoi hän niistä
kaikki kaaret. Tämä tapahtui siihen aikaan, jolloin hän ei vielä ollut
herännyt synnintuntoon.
Toisen kerran katosi joulun korvissa parhain kartanon kinkuista
lukituilta aitan ylisiltä. Varsalön kapteeni oli repiä silmät voudin
päästä, niin vihanen hän oli ja oli luvannut hyvän palkinnon varkaan
ilmiantajalle. Kaikki ajattelivat Vesterbergiä, mutta kukaan ei ollut
nähnyt häntä liikkeellä sinä yönä, vieläpä saattoi Grisön suutari
todistaa että Vesterberg oli myöhään yöllä ollut Grisössä otattamassa
mittaa uusiin saappaisiin.
Loppiaisen jälkeen oli Vesterberg kaupunkimatkalla poikennut Hambergin
luo hevosta syöttämään ja silloin hän oli aukaissut eväspussinsa ja
suurustanut tuvassa. Pussista ilmestyi läskinkimpale, jossa rasvaa oli
ollut viiden tuuman vahvalta, kuten vanha Hamberg kuuluu sanoneen.
— Onpas Vesterbergillä komeata läskiä tänä vuonna, oli hän ihmetellyt,
jolloin toinen oli pala suussa tokassut: "Kun hyvin syöttää niin
hyvää saa!" Mutta silloin oli Hambergia ruvennut pistättämään varkaan
julkeus, hän kun tiesi ettei Vesterberg kyennyt porsastaan niin
ruokkimaan, koska oli jättänyt perunamaansakin kesannoksi. Ja hän oli
sanoa pamauttanut vasten toisen mustaa naamaa:
— Ei se sika ole sinun lättiäsi nähnytkään! Mistä lienet kähveltänyt!
Jolloin Vesterberg oli niin hölmistynyt ettei saanut sanaa suustaan
eikä löytänyt lakkiaan ja vasta porstuassa oli muistanut yhden ja
toisen haukkumasanan ja uhannut kysyä kunniansa perään. Mutta kysymättä
se jäi.
Vesterberg oli pitkä mustapartainen mies, jonka jalat käydessä
niksahtelivat kuin vuohen nilkat. Pitkät viiksihaivenet haroittivat
suun päällä ja nauraessa välähteli niiden välistä jotain valkoista.
Mustissa silmissä oli ilkeä tuike. Oikea suurkelmi näköjäänkin.
Eräänä maaliskuun aamuna kun Hamberg oli pistäytynyt mäelle, luomaan
silmiä uuteen silakkaverkkoon ja oli tuvan ovelta päässyt alas
kala-aittaan, näkyi Vesterbergin tamma tulevan talvitietä kaupungista
päin vetäen suurta heinäkuormaa.
— Hoi Vesterberg, varhainpa sinä olet liikkeellä ollut, huusi Hamberg
miehelle, joka pysytteli kuormansa suojassa. — Mistäs heinät ovat?
— Kaupungin torilta, vastasi Vesterberg rykäisten rohkeasti, mutta
Hamberg nauroi partaansa liikkuessaan keväisellä hangella, joka
häikäisi silmiä. Vesterbergin kuormaan oli ahdettu irtoheiniä suoraan
ladosta, jotavastoin torilla myydään niputtain! Se kettu ymmärsi palata
retkiltään kaupungin kautta, jolloin kaikki mitä kuormassa oli, kävi
ostoksista! Vaan eipäs ymmärtänyt aina pitää varansa puheissaan!
Toisen kerran oli Vesterbergin naapuri Husössa, Mattson, jonka kanssa
hänellä oli yhteinen navetta ja kahtia-jaettu lato sen edessä,
poikennut Krokholmiin ja kertonut kuinka hänen akkansa oli aamulla,
navettaan mennessään, nähnyt köydenpään longertavan esiin heinien
alta, Vesterbergin puolella. Akkapas ei malttanut olla kiskaisematta
köydestä, jolloin heinistä ilmestyi julma leipäkimppu. Varmaankin
satakaksikymmentä leipää hän oli laskenut ja oikeita suuren talon
leipiä olivat olleetkin! Ja sen tiesi ettei niistä rahaa oltu maksettu!
Poika Frans tuli isäänsä sekä ulkomuodossa että kaikessa muussakin,
sanoivat ihmiset. Hän oli tämän oikea käsi, joka ei tiennyt mitä vasen
teki. Fransin toimesta paloi Husössä tuli silloin kun Vesterberg oli
öisin liikkeellä — että muka oltiin kotona! — ja Fransin avulla hän
saattoi toimia yht’aikaa kahdella taholla, siten sekoittaen jälkensä.
Vaikka Vesterberg oli mestari ammatissaan ja oli osannut livahtaa
monesta vaarasta, sai kun saikin hän lopulta selkänahallaan maksaa
julkeutensa. Tarina siitä elää vielä vanhan polven muistona saaristossa.
Skoglannin Rosenberg oli pannut toimeen perunannostotalkoot, joihin
väkeä oli saapunut salmen takaa Krokholmista ja Aspöstä Emil Andreas
molempine poikineen. Oli ollut semmoinen sinisenkorkea syyspäivä,
jolloin kurjet oikaisevat etelään, halki saariston, ja puolukan
toinenkin kylki kypsyy.
Silloin siinä peltoa kuokkiessaan oli vanha Hamberg saanut käteensä
oudon perunan. Se oli näköjään kuin ihminen ja vähän puuttui ettei
sillä ollut silmät ja korvatkin oikealla kohdallaan. Kun Ulla toi
sahtia talkooväelle ja istuttiin pientareella, kulki peruna kädestä
käteen ihmeteltävänä ja lopuksi leikkasi Hamberg puukollaan siihen
puumerkkinsä arvellen että semmoinen kummitus sietää tulla merkityksi.
Peruna joutui muiden joukkoon kellariin ja hyvä vuosi oli sillä kertaa
ollutkin. Mutta muutama viikko senjälkeen katosi Rosenbergiltä viisi
tynnyriä niitä samoja perunoita.
Ukko Rosenberg oli kitsas ja tarkka mies ja kaikista Vesterbergin
naapureista se, jolta tämä oli vähimmin saanut kähvelletyksi. Nyt hän
suuttui perinjuurin, haetti vallesmannin ja lähti Husöhön Hän oli
vakuutettu siitä, että tämä oli Vesterbergin työtä.
— Vai minulta, perkele, aiot ottaa talviperunasi! hän huusi. — Tule
heti avaamaan kuoppasi!
Vesterberg tuli teeskennellen täydellistä tietämättömyyttä. Hän
oli viime viikolla »ostanut» perunoita eräältä ohipurjehtivalta
Kirkkonummen mieheltä. Kuoppaansa hän ei peljännyt näyttää vaikka
tuomarille ja esivallalle, jos niikseen tuli! Hän valaisi lyhdyllään
siellä olevaa perunaläjää, vaan kovaksi onneksi keksi Rosenberg siitä
heti sen ihmisperunan.
— Nyt olet kerrankin satimessa, Varas-Vesterberg, ilkkui Rosenberg
hyvillään saadessaan näin odottamattoman todistajan ja kertoi
perunajutun vallesmannille, joka vihdoinkin vei Vesterbergin
mukanaan, huolimatta tämän väitteistä ja vastusteluista. Kuultiin
todistajia ja oikeus, joka istui kirkkoväärtin talossa tuomitsi
Vesterbergille kymmenen paria raippoja. Frans, joka oli ollut isänsä
apuna varkaudessa, sai viisi paria. Mutta kuultuaan tuomiostaan alkoi
poika ulvoa ja rukoilla armoa niin korvia särkevästi, että eräs
lautamiehistä, jolla oli hyvä sydän kuiskasi hänelle porstuassa: »Mene
takaisin saliin ja sano tuomarille että sinun oli toteltava isääsi,
kun olet ala-ikäinen». Poika teki niinkuin neuvottiin ja pääsikin
raipoistaan, mutta sillä ehdolla että jos hän vielä varastaisi
kopeekankin edestä, pantaisiin tuomio armotta täytäntöön.
Kaakinpuu oli lähellä käräjäpaikkaa, kahden tien risteyksessä.
Vesterberg ei hiiskunut sanaakaan tuomioonsa. Kun hänet vietiin saamaan
rangaistustaan, puri hän hammasta ja vilkui syrjilleen ikäänkuin olisi
aikonut pakoon, mutta molemmat piiskurit pitivät tukevasti kiinni
käsipuolista. Kaakinpuussa oli poikkiraaka, jonka nenissä nuora juoksi
väkipyöriä myöten. Vesterberg hinattiin nuoran avulla ilmaan, vatsa
puuta vasten, varpaiden alle työnnettiin pölkky, housut pudotettiin
alas ja piiskurit alkoivat vuoron perään piestä koivukepeillään, joissa
oli terävät oksantyngät. Joka lyönniltä kastettiin ne suolaveteen.
— Nyt taitavat kelminkujeet lähteä nahastasi, husöläinen! huusi joku
katselijoista, jota muut säestivät naurullaan ja sukkeluuksinaan.
— Vesterberg ei ole tottunut suolaveteen, kun ei muilta toimiltaan
ole joutanut kalastamaan, lasketti joku toinen, nähdessään kuinka
Vesterberg kiemurteli selkähaavojen kirveltäessä.
Mutta huutoa ei kuulunut miehen huulilta, vain hiljaista ähkymistä, kun
kepit läimähtivät veriseen selkänahkaan.
Tämän saunan jälkeen näytti siltä kuin Vesterberg olisi parantanut
tapojaan. Hän pysytteli Husössä ja korjaili Fransin kanssa rysiään,
jotka sitä totisesti kaipasivatkin. Hän teki aittaan uuden katon
ja syksyllä hän laski silakkaverkkoja säännöllisesti kuin muutkin
kalastajat. Mutta pyhäinmiesten ajoissa sattui merellä ulkomaisen
höyrylaivan haaksirikko, jonka johdosta Vesterbergin varastamishalu
heräsi jälleen ja tällä kertaa siitä tuli hänen loppunsa, oikein
kaapparinloppu.
Laiva oli eräänä sumuyönä ajanut karille ja seuraavana päivänä teki
itämyrsky siitä hylyn. Vesterberg ja Frans olivat kiikarillaan pitäneet
sitä silmällä koko aamupäivän; se oli kyljellään vedenalaisella karilla
lounaaseen Husöstä. Iltapuoleen kun he näkivät veneiden lähtevän ja
laivaväen soutavan mannermaata kohti reivasivat he suurveneen purjeet
ja käänsivät keulan merelle.
— Siellä on viinitynnyreitä! sanoi Vesterberg Fransille. Näetkö, tuossa
tulee kansi ja tynnyrinkappaleita vastaamme!
Voitonhimo syttyi merirosvojen silmiin. He luovivat ensin kauemmas
merelle ja vasta sieltä hämärän turvissa laskivat sivutuulta hylkyä
kohti. Tuuli oli helpottanut, mutta laineet hyökkäsivät vielä entisellä
raivolla hylkyä ja karia vasten. Vihdoin onnistui heidän saada veneensä
laivan kylkeen ja päästä ehjin nahoin kannelle.
Ruuma oli täynnä vettä. Laiva oli ollut siirtomaan lastissa, nyt sen
rusinat, väskynät ja riisiryynit uiskentelivat vapaina ruumassa kuin
olisi ollut aikomus keittää niistä jättiläisrusinasoppa. Muutamia
viinitynnyreitä oli myös näkyvissä. Köydensilmukan avulla hinasivat
isä ja poika ne kannelle ja vyöryttivät viistoa kantta myöten perään,
jossa vene keikkui nuoraan kytkettynä. Varas-Vesterberg laskeutui itse
edeltä vastaanottamaan, Fransin oli köyden avulla, joka kulki maston
ympäri, laskettava ne veneeseen. Mutta juuri kun Vesterberg kurkotti
veneen keulasta, katkesi köysi, tynnyri putosi hänen päähänsä, upotti
hänet mereen ja mursi samalla laidan veneestä, joka täyttyi vedellä.
Fransilta pääsi kauhistuksen huuto. Vesterbergiä ei näkynyt enää. Frans
oli siis vankina hylyssä, joka saattoi koska tahansa painua veden alle.
Ja jos hän vielä hengissä pääsisi tästä, odotti häntä lain ankara koura.
Poika juoksenteli kuin mielipuoli kannella. Kun hän vihdoin tajusi
asemansa, istuutui hän vilusta hytisten kajuutan suojaan. Taivas
selkeni, tähdet ilmestyivät tuikkimaan sen kannelle. Tuli yö. Meri
kohisi kumeasti hylyn ympärillä ja milloin tuli muita suurempi laine,
kourasi se pohjasta saakka ja räiskähytti ympärilleen valkoisen
vaahdon. Se yö jäi iäksi Frans Vesterbergin mieleen.
Aamulla tulivat luotsit laivan perämiehen seurassa hylylle. He löysivät
kajuutan seinustalta kontistuneen pojan, joka itku kurkussa kertoi
Vesterbergin lopusta. Hän vietiin maihin ja kun tutkinto oli pidetty,
pääsi hän kotiinsa Husöhön, jonka tupaan hän asettui kalastajaksi
isänsä jälkeen. Mutta vaikka hän on yhtä musta kuin isänsä, ei hän sen
koommin ole saaristolaisten kesken kulkenut varkaan kirjoissa.