Kuu näytti sinä iltana eriskummalliselta. Se oli kääntynyt selälleen
niin että sakarat viittasivat suoraan ylöspäin ja makuusijan se oli
valinnut juuri Varsalön kokkakuusien latvoilla, josta silmä ei sitä
heti omaksunut. Tuntui kuin ei kuu olisi oikealla paikallaan.
Valoa oli liian paljo tavalliseksi kuutamoksi. Sitä virtasi saarien ja
kaikkien esineiden takaa näköpiirissä ja mökit nienten nenissä ihan
vierastivat kulkijaa. Tuli Varsalön akkunassa loimotteli niin oudosti
että olisi luullut koko tuvan olevan yhtenä tulimerenä. Mutta kuka
niitä ymmärsi näitä maaliskuun iltoja!
Tie kulki suuressa kaaressa pitkin jäätä, kadoten hiukan tuonnempana
saaren taakse. Kalle-Kustaa oli istahtanut kelkan nokalle lepäämään.
Hän katseli vuoroin kuuta, joka oli kuin punainen paperilyhty, vuoroin
tupaa rannalla, vuoroin taakseen tietä pitkin, tulisiko sieltä joku
ajomies, jonka reen perään saisi kelkkansa kiinnitetyksi. Mutta ei
tullut.
Kalle-Kustaa alkoi taas saapastaa etukumarassa, vanha karvareuhka
korville painettuna. Vaivaloista se oli ja hitaasti matka edistyi; hän
potkaisi kiukkuisesti hevosenkokkareen tieltään. Myöhä nyt harmitella
että kaupungissa oli tullut anniskeluun mennyksi ja siellä viipyneeksi
niin kauan, että oli jäänyt kaikista kotiinpalaavista tukinvetäjistä.
Olisipa kelvannut tyhjässä reessä loikoa ja saada perunakuormansa
perille siinä sivussa, ilman omaa vaivaa! Piru vieköön koko Hartinin
rouvan perunat, paleltuneet, pilaantuneet roskat! Mutta sitten hän
muistaa laihan porsaan, joka nälissään vinkuu ja haistelee ihmisiä
kuin koira ja silloin herää kiitollisuudentunne Hartinin rouvaa
kohtaan, joka oli ajatellut heidän naskuaan ja lahjoittanut sille
suuren vasullisen syötävää... Ja ties vaikka niitä porsaan perunoita
ihmisetkin saisivat vielä pitää hyvänään. Talvi oli ollut kova ja pahin
syrjä köyhälle kalastajalle oli nyt vasta käsissä. Kunhan jaksaisi
avoveteen...
Mutta ei se sittekään ollut se ajatus, jota Kalle-Kustaa oli hautonut
kaupungista saakka. Ei se se ollut, joka karvasteli jossain syvällä ja
teki mielen niin oudoksi ja autioksi kuin tämä talvi-ilta ympärillä.
Olisivat ne Petter ja Abel saaneet jäädä kohtaamatta, kun ne aina
siitä uutistuvasta... Olivat tietysti hiukan humalassa, niinkuin hän
itsekin, kun heille vastasi ja lasketti... niin, eikö hän taaskin ollut
lasketellut liikoja... kehunut, houkkio.
Nyt vasta alkoi Kalle-Kustaan pää olla oikein selvänä. Hän tunsi
korviansa kuumottavan ja jonkun äkillisen tunteen vallassa silmäsi
hän kuin häpeissään taakseen, olisiko siellä joku kuulemassa hänen
ajatuksiaan.
Kajastus taivaan rannalla oli vähitellen häipynyt ja kadonnut, kuu
loikoi yhä entisellä paikallaan. Varsalön tupa oli jäänyt niemen
taakse. Hän oli nyt kahden varjonsa kanssa, joka uskollisesti väänsi
hänen rinnallaan pitkin tiensyrjää.
Oliko sittekin niin, että hän uskoi ja toivoi mahdottomia? Oliko
hän sittekin vain kerskuri tomppeli... Tähän asti hän oli uskonut
onnenpotkaukseen, joka auttaisi hänet jaloilleen. Hän muisti joskus
syysyönä, maatessaan ulapalla silakkaveneessä, rukoilleensa: Potkase,
hyvä Jumala, vielä kerran, niin sitten jo autan itseni... Hän
oli miettinyt verkkoja laskiessaan: kun antaa veneen, niin antaa
purjeenkin, kun antaa padan, niin antaa lusikankin. Ja liikkuessaan
vesillä oli hän tähystellyt rantoihin, kolunnut kaikki kivikot
ja sopivat kallionrotkot, jotka olivat kuin luodut kaikenlaisen
kulkutavaran kerääjiksi. Siitä edellisestä onnenpotkusta oli jo neljä
vuotta... neljä vuotta hän oli odottanut, aina yhtä vahvassa toivossa
ja luottamuksessa.
Olivat tänään pistäneet häntä arkaan kohtaan. Olivat nauraneet hänelle
ja se rysävaras Petter oli kysynyt, joko »ruokasali» on kunnossa
ja »saisko tulla tanssimaan harjakaisia juhannuksena». Hän tunsi
vihaavansa sydämensä syvyydestä Petteriä, ja jos hän siellä kapakassa
olisi tehnyt niinkuin sisu käski, olisi hän vetänyt sitä vasten turpaa
niin että veri olisi purskahtanut. Tuli sitten mitä tuli, vaikka
selkäänkin, vaikka Sipirja.
Niin, hän oli jo ennen pannut merkille sen rysävarkaan kateuden. Kieroa
peliä se oli pitänyt siitä perin, kun Bertta lähti vihille hänen,
Kalle-Kustaan, kanssa. Se oli katsellut sitä omalle kohdalleen...
oli mielestään muka vankempi, parempi mies, kun oli peritty tupa
ja kolme isoarysää ja muutenkin noin yli nokan otettuna. Hyh! Hän,
Kalle-Kustaa on tosin pieni ja kevyt ja sanovat vääräsääreksi, mutta
— ja tässä meni mieli melkein hyväksi taas — hän muisti miten viime
keväänä oli Tarantellallaan laskettanut kaikkien kalastajaveneiden
ohi ja Petterinkin. Semmoisen veneen hän oli rakentanut — menihän
siihen osa kiireimmästä kala-ajasta ja saihan joukko tyytyä vähempään
särpimeen, mutta paras vene hänellä oli näillä vesin! Ja kuosikkaimmat
purjeet! Se nimikin oli harmittanut naapureita: Tarantella! Onko
siitä silakkalotjan nimeksi, olivat sanoneet, mutta hän pitää vaan
minkä nimen tahtoo! Tarantella oli konsulinkin kilpa-aluksen nimi!
Ja olivathan ne räkättäneet kun hän lapsilleenkin oli antanut omasta
päästään nimiä: Bror Birger, Ebba Eleonora... Kun ei köyhällä ole
muutakaan lapsilleen, antaahan häntä edes kauniita nimiä, oli
Kalle-Kustaa vastannut naapurin akoille.
Mutta ei ajatus hyvästä veneestäkään tällä kertaa paljo ilahuttanut
hänen mieltään. Kuukin katseli korkealta paikaltaan vieraasti ja
kylmästi kuin aavistus lähenevästä onnettomuudesta. Koira ulvoi jossain
pitkään ja surullisesti... Se oli Tallskärin Patu.
Kalle-Kustaan ajatukset kulkivat taaksepäin, niihin aikoihin kun hän
kalasti yhdessä Hambergin kanssa ja vielä kauemmas, aina lapsuuteen
saakka, kun hän pahaisena lauantaipoikana kieppui äitinsä hameissa.
He olivat tulleet jostain lännestäpäin, äiti ja poika; äiti, Eeva,
oli kova työihminen, liukas liikkeiltään ja kieleltään ja kahdella
kädellään hän oli elättänyt itsensä ja poikansa, kalastaen yhdessä
milloin minkin kalastajan kanssa. Kaunis hän ei ollut, Jumala
paratkoon, pitkine nenineen — häntä sanottiin »naaraskoskeloksi»
— mutta hyvä verkonkutoja hän oli ja Kalle-Kustaata hän piti kuin
paraskin äiti lastaan. Sanottiin että poika oli jäänyt hänelle
muistoksi Storön räätälistä, joka hukkui... kuulutuksiinpano-matkallaan
kuten Eeva kertoi, mutta Hambergin Rosina, joka myös oli tuntenut
räätälin, sanoi ettei siinä puheessa ollut perää... Oli sen laita miten
tahansa, Eeva hoiteli ja melkein hemmotteli poikaansa; Kalle-Kustaa sai
kaikki mitä muutkin lapset: voita leivän päälle, punaisen kaulaliinan,
nimikkoverkkoja, huuliharpun. Ja kun Eeva vei kaloja kesähuviloihin,
sai hän lasten kenkiä ja leluja ja kerran kuluneen samettitakinkin
pojalleen. Siitä samettitakista oli Kalle-Kustaa pitänyt enemmän kuin
mistään muusta. Semmoista ei ollut kellään toisella pojalla ja hän
muisti kuinka ylpeä hän oli siitä ollut. Hän muisti että hänen mielensä
oli aina tehnyt korkeimpiin puihin, kun kerättiin munia variksenpesistä
ja kauneimman kaarnaveneen hän oli aina tahtonut itselleen ja hän
tappeli suurimpien poikien kanssa, vaikka oli kasvultaan pienin, oikea
pipana, tahi ehkä juuri sentähden: hän tahtoi näyttää että oli yhtä
hyvä kuin muut ja voittaa heidät missä voi... Se oli kuin joku syntinen
halu hänessä, vaikka siitä oli koitunut paljo mielikarvautta.
Sitten hän muisteli sitä aikaa, jolloin he olivat olleet osamiehenä
Hambergilla, saaden kolmanneksen saaliista. Hän oli silloin jo
aikamies, Kalle-Kustaa, ja ne muistot eivät olleet kaikki mieluisia
Hänen oli ollut vaikea tottua Hambergin työkomentoon: se vanha kaappari
nousi jo kolmelta ja nosti hänet pystyyn lattialle ellei hän muuten
herännyt. Vesillä koluttiin jäänlähdöstä jääntuloon, kaloja saatiin
ja rahoja kasattiin. Kalle-Kustaa ei ollut ennen eikä jälkeen nähnyt
niin paljo rahoja, hänessä heräsi outo halu saada niitä käsiinsä ja
tulla rikkaaksi voidakseen tehdä mitä tahtoi. Hän alkoi vainuta että
Hamberg rikastui heidän kustannuksellaan; hänhän otti kaksi kolmannesta
ja antoi heille yhden. Veneille ja pyydyksille laski muka yhden
kolmanneksen. Mutta välit ukon kanssa kiristyivät; Kalle-Kustaa katsoi
usein salaa raudoitettua kirstua kamarin nurkassa ja laski mielessään
paljoko siellä oli seteleitä ja markkoja.
Riidan aiheita karttui. Kalle-Kustaa viipyi maanantaihin
tanssiretkillään, niin ettei päästy nuotan vetoon, vaikka tuuli
oli itäinen ja paras lahnan aika käsissä. Sama juttu kun hän alkoi
lähteä lintuun: ukko ilmoitti että oli mentävä verkoille ja näistä
kohtauksista kehittyi salainen ja kestävä vihamielisyys heidän
välilleen. Äitimuori koetti välittää, hankkia helpotuksia pojalleen,
kutoi itse kahden edestä ja elettiinhän sitä niin, vaikka sopu oli
laihaa.
Pahin tuli vasta sitten, kun Kalle-Kustaa pääsi viinan makuun ja
alkoi retkillään viipyä poissa päiväkausia. Palatessaan oli hän kahta
rohkeampi ja humalapäällä se sitten kerran puhkesikin, se kipeä pahka.
He olivat olleet paluumatkalla kaupungista. Pohjoisesta puski tuima
tuuli — Kalle-Kustaa muisti sen kuin eilisen päivän. Ukko oli
äkeissään kun oli saanut odottaa kauan kalarannassa, hän istui ääneti
perässä ja tuijotti kokkaan, ohi Kalle-Kustaan. Silloin juuri siinä
istuessaan oli hän saanut halun tehdä ukolle jotain kiusaa, kuin
helpoittaakseen omaa ärtyisää mieltään: hän tahtoi ohjata venettä,
niin, piru vie, tahtoikin! Ukko puisti päätään; Kalle-Kustaa yltyi:
hän koetti riuhtasta peräsimen käteensä, ukko survasi hänet menemään
niin että hän kompastui tuhtoon. Silloin hän kimposi ilmaan kuin
rakki, pui nyrkkiään, nimitti ukkoa kaappariksi ja roistoksi, hyppi
hänen edessään, nyhtäsi parrasta ja säälitteli: »Voi sinua äijäraiska!
Olisipa mulla kultakaivos, antaisin sulle pienen kimpaleen! Silloin
vasta saisit kehua itseäsi rikkaaksi ja sanoa multa saaneesi!» Ukko ei
tuntunut hänestä suuresti välittävän, virkkoi vain: »Älä vedä parrasta!
Se on vanha ja voi lähteä!» Mutta kun oli päästy ensimäisen saaren
suojaan, jossa hän sai kädet vapaaksi jalusnuorasta, oli hän tarttunut
Kalle-Kustaata niskaan ja toisella pehmittänyt häntä äyskärillä ja
lopuksi pistänyt penkin alle kuin kirveen loveen. Kustaa oli silloin
kuin rääsy ja sinne hän nukahti.
Kotirannassa hän hiipi takateitä kala-aittaan ja makasi siellä
seuraavaan aamuun asti. Mutta vähän sen jälkeen hän äitineen muutti
Storöhön.
Sitten tulivat ne ajat, jolloin hän alkoi soudella, päivin ja öin,
Aspöhön. Bertta oli silloin yhdeksäntoista vuotias hoikka piikatyttö,
silmät sinersivät päässä kuin aurankukat. Ne ajat olivat kaikkein
hauskimmat! Sunnuntai-iltoina keinuivat he yhdessä muiden nuorten
kanssa Storön keinulla ja tanssipaikoissa liikkui Kalle-Kustaa
vormusaappaat jalassa ja kainalossa neljänkymmenen markan hanuri. Ne
ajat olivat sittenkin kaikkein hauskimmat!
Ja sitten menivät he naimisiin ja asettuivat kaukaiselle
kalliosaarelle. Kalle-Kustaa oli vuokrannut kalaveden omaan laskuunsa,
mutta lujalle otti joka kerta kun arenti oli maksettava: tänä talvena
oli täytynyt myydä lehmäkin. Ja rahaa olisi tarvittu lankoihin, sillä
pyydyksiä ei ollut tarpeeksi. Lapsia oli neljä, viides tulossa... Onni
ei ollut vielä ollut oikein myötäinen; olipas sentään kerran potkaissut
— silloin kun Kalle-Kustaa löysi sen ampumalautan. Kaksi kerrosta
hyviä hirsiä, viisikolmatta tyhjää tynnyriä ja parikymmentä leiviskää
vankkaa köyttä — se oli suuri tapaus hänen elämässään ja se muutti
tulevaisuuden hänen silmissään valoisaksi ja toivorikkaaksi. Nyt hän
voisi rakentaa oikean tuvan itselleen mäen päälle sen ahtaan, matalan
hökkelin sijaan, joka häthätää oli kyhätty kaikesta vanhasta roskasta
ja rantapuusta ja joka oli harva kuin variksen pesä.
Neljä vuotta sitten, kun hän Bertan ja äidin kanssa oli hinannut lautan
kotiin Skälskäristä, oli sydän hyppinyt hänen rinnassaan. Hän ei
puhunut silloin lähemmin tuumistaan, alkoi vaan vääntää kiviä ja kaivaa
perustuksia mäen päälle ja Bertta ja lapset seurasivat jännityksellä
hänen toimiaan Kohta he saisivat asua oikeassa korkeassa, valoisassa
tuvassa, jossa oli hella ja leivinuuni ja voisi olla oikein kukkia
ikkunalla. Isä myhäili tyytyväisenä siinä vääntäessään hiki päässä. Hän
ei muistanut poiketa Malakias-suutarin luo, joka asui toisella puolen
salmen ja toi aina kaupungista viinaa.
Kun Kalle-Kustaalla oli kehyshirret paikoillaan, tuli Malakias
katsomaan hänen puuhiaan. Hän vihelsi pitkään ja löi kämmenellä
reiteensä. Kalle-Kustaa ei ollut millänsäkään.
— Kuules Kustaa, sanoi suutari, sinä näyt rupeevan kovin leventelemään.
Tästähän tulee tupa kuin kirkko ja kaksi kamaria perään!
Kalle-Kustaa hymyili tietäväisen näköisenä. Silloin alkoi suutari
sättiä häntä hulluksi ja ennustella ettei talosta koskaan tulisi
valmista. Pienemmän tuvan hän olisi saanut noista meren tuomista
hirsistä, mutta tämmöiseen rakennukseen korkeintaan kaksi seinää. Ja
mitä hän semmoisella komealla huvilalla tekisi...
Mutta Kalle-Kustaa kyllä tiesi mitä hän tekisi. Vuokraisi kesäksi
herrasväille, jotka samalla ostaisivat maidon ja joilta saisi hyvän
hinnan kalasta ja munista. Hän osaisi rikastua hänkin! Ja puuttuvat
hirret ja muut tarpeet... Ken tietää vaikka hän pian saisi semmoisen
silakkasaaliin kuin viime syksynä Hamberg, jolta pytyt ja nelikot
loppuivat niin että kalat olivat suolattavat vanhaan nuottaveneeseen.
Ja jos ei sitäkään... ken tietää vaikka ajelehtisi siellä paraillaan jo
toinen lautta tännepäin. Kuuluvat ne ryssät ammuskelevan Suomenlahdella
koko kesän... Voisi se onni toisenkin kerran potkaista ja varmaan
potkaiseekin!
Nyt törrötti Kalle-Kustaan uutistupa keskentekoisena mäen päällä
kuin purjehdusmerkki. Se näkyi kauas meren selälle ja saaristolaiset
sanoivat sitä Jerusalemin temppeliksi. Kaksi seinää oli pystyssä,
kolmas alulla ja toissa keväänä oli alettu uunia muurata, mutta
jätetty kesken, kun tiilet loppuivat. Hirret olivat jo mustuneet
tuulesta ja sateesta, muuriin oli ilmestynyt halkeamia ja sitä suurta
kalansaalista, yhtävähän kuin uutta tukkilauttaa ei kuulunut. Mutta
Kalle-Kustaa ei välittänyt naapurien pilapuheista: se oli pelkkää
kateutta. Ensi kesänä hän näyttäisi heille!
Ja taas hän oli uhannut ensi kesänä päästää kurkihirteen.
Mutta istuessaan kelkan nokalla siinä keskellä lumista aavaa, valtaa
hänet kumma autius, aivankuin talvi-ilta olisi astunut hänen mieleensä.
Ehkä olivat ne sittenkin oikeassa, jotka sanoivat ettei siitä koskaan
tulisi valmista. Eihän häneltä voisi mitään onnistua, eihän onni
kahta kertaa voinut potkaista semmoista vaivaista kuin hän! Asukoon
sikolätissä ja pysyköön köyhänä, kun on köyhäksi syntynyt! Perkele, jos
olisi ollut selvää viinaa, olisi paremmin saanut sen nielaistuksi!
Samassa kuului laulun renkutusta jäältä päin. Sieltä oli tulossa
ajomies ja kun tämä ehti kohdalle, tunsi Kalle-Kustaa hänet torppari
Söderbergiksi. Torppari oli iloisimmalla tuulellaan, hänellä oli
kahdenlitran pullo reessään ja hän otti Kalle-Kustaan mielellään
kolmanneksi. Kelkka sidottiin reen perään ja sitten sai tamma
hölkytellä tietä mieltään myöden, punaisen kuun kurkistaessa Varsalön
kuusien takaa.
Lähellä kotisaartaan erkani Kalle-Kustaa kyytimiehestään. Hän
oli saanut monta ryyppyä, mutta ei päässyt entiselle keveälle
viinatuulelleen vaikka yritti.
Kun hän sai kelkan nuoran käteensä, katsoi hän ihmeissään kuormaa.
Vasussa oli vain muutama peruna: kelkka oli ajettaessa kallistellut
puoleen ja toiseen ja kylvänyt kaksi pitkää vakoa talvitien sivun.
Sinne meni porsaanruoka! Kalle-Kustaa kirosi pahan kirouksen; tuntui
kuin kuu olisi hänelle nauranut äänettömästi, silmät kyhnyssä...
Oli onni että leipäkimppu oli ollut kelkkaan sidottu. Kimppu kädessä
astui hän vanhasta hytinovesta mökkiinsä. Sieltä kuului lapsenitkua. Se
näytti hänestä nyt entistä viheliäisemmältä koko hökkeli; seinärakoja
oli paikkailtu vanhoilla aironlavoilla, tuhdoilla ja muulla meren
tuomalla. Sisässä oli niin ahdasta että tuskin pääsi kääntymään
ja pahansiivoista siellä oli, sen pani Kalle-Kustaa ensi kerran
nyt merkille. Hän työnsi lapset luotaan ja istui äänetönnä syömään
perunaa, silakkaa ja leipää. Bertalle hän ei maininnut mitään Hartinin
rouvan perunoista, pudotti vain sanan silloin, toisen tällöin ja
tuijotti mietteissään posliiniseen ovennuppiin. Oven oli hän tuonut
hylkyhuutokaupasta, siinä oli hytinnumero 14 ja oikea posliininen nuppi.
Kun oli syöty, paneuduttiin mökissä levolle. Kalle-Kustaa odotti
kunnes joka nurkasta kuului tasaista hengitystä, sitten hän nousi,
veti vaatetta päälle ja meni ulos mäelle. Hän suuntasi askeleensa
uutisrakennukselle.
Aavemaisina ja surkeina törröttivät seinät kuutamossa heittäen
mustan varjon hangelle. Hän pyyhkäisi lunta uunin suulta ja hapuili
kädellään... Aivan oikein, sinne oli ilmestynyt uusi halkeama!
Kivijalasta hän veti esiin kirveen ja koetteli alushirttä. Siinä oli
yhdessä kohden jo lahonvika!...
Silloin hän tunsi että nyt siitä ei enää tulisi mitään... ei koskaan
hän jaksaisi ostaa hirsiä, ei koskaan hän löytäisi uutta tukkilauttaa!
Kaikki tämäniltainen viina nousi vihdoinkin päähän ja hän iski
kirveellään sokeasti, raivoisasti eteensä, katsomatta sattuiko se
alushirteen vai seinään vai kiveen.
Kuu oli noussut ryntäilleen ja katseli kuusen latvasta miestä, joka
riehui talviyössä hajoittaen oman tupasalvoksensa.