Bergin Kalle ja hänen akkansa olivat heränneet synnintuntoon ja
alkaneet uuden paremman elämän. Se tapahtui senjälkeen kun se suuri
parkkilaiva Sälskärissä oli tehnyt haaksirikon ja Kalle oli yhtenä
syysyönä kerännyt ulkoluodoilta kaksitoista tolttia lautoja. Silloin
oli hän kastunut ja vilustunut ja saanut vian rintaansa ja kun hän
nousi sängystä, oli hän muuttunut mies: kulki kumarassa, yski rintaansa
pidellen ja puhui itkevällä äänellä.
Kalle oli sairastellut ensi kertaa kuoleman kielissä. Hän oli
ovisängyssä maatessaan vanhojen vällyjen alla hytissyt ja hikoillut
yht'aikaa ja nähnyt tulisia renkaita tanssivan katossa. Ja kun tauti
oli helpottanut oli hän välipäinä ajatellut entistä jumalatonta menoaan
ja nähnyt helvetin kidan ammottavan edessään. Stiina, joka ennenkin
oli viljellyt sanaa, oli huomannut Kallen sielunhädän ja takonut
virsikirjallaan raudan kuumana ollessa ja lopuksi, eräänä lauantaina
Mikkelinviikolla oli Kalle ratkennut suureen itkuun, pyytänyt Stiinalta
anteeksi kaikki mitä oli rikkonut ja luvannut alkaa uuden paremman
elämän, jos Jumala antaisi hänelle vielä elonpäiviä. Stiina oli ilosta
vuodattanut kyyneliä ja lukenut virsikirjasta kiitosrukouksen ja Ranssu
ja hänen jälessään kaikki kuusi sisarusta olivat seisoneet suu auki
sängyn vieressä ja kuulleet isän tärähtelevin äänin sanovan:
— Lapsi-kullat, teidän isänne on ollut pitäjän suurin juopporatti,
mutta tästä lähin on hän vaeltava Herransa ja Jumalan silmien edessä.
Ja kirottu olkoon viina, joka on pimittänyt minun hengelliset silmäni
ja ollut syöstä sieluni iankaikkiseen kadotukseen!
Johon Stiina oli sanonut »amen» ja tuonut padasta suuren kupillisen
silakkakeittoa, minkä Kalle oli vahvistuksekseen syönyt. Ja sitten oli
hän vaipunut syvään uneen.
Seuraavana päivänä, sunnuntaina, oli Kalle jo jalkeilla ja horjuvin
askelin suuntasi hän kulkunsa rantaan. Kivelle, lähelle lautapinoa, jäi
hän läähättäen istumaan katsellen synkkänä tapulia.
Nuo ne olivat olleet perkeleen syöttinä hänen tiellään!
Kalle otti lautoja yksitellen pinosta. Niin hyvää ja puhdasta puuta
että sydäntä kirveli! Raahatessaan niitä veneeseen oli hän ajatellut
tehdä uuden porstuan tuvan eteen, mutta kaikki semmoiset aikeet olivat
nyt haihtuneet. Laudat eivät kuuluneet hänelle, ne olivat melkein kuin
varastettua tavaraa. Jumala ei olisi rankaissut häntä niin kovin ellei
hän olisi ollut sitä mieltä lautojen suhteen.
Kenen ne sitten olivat? Parkkilaiva oli joutunut hylyksi ja lasti oli
ajautunut kaikkiin ilmansuuntiin. Kallesta tuntui kuin olisi Jumalan
tahto että hän toimittaisi laudat oikealle omistajalleen ja hän päätti
antaa tämän itsensä pitää huolen kuljetuksesta. Hän kantoi laudan
kerrallaan sillanpäähän ja työnsi sen siitä mereen. Kun se oli päässyt
rantatyynestä tarttuivat pienet laineet siihen ja ajoivat selälle ja
siitä itäisille vesille.
Pojat, jotka tuvan ikkunasta olivat nähneet isän puuhat, juoksivat nyt
joukolla rantaan. He tahtoivat hekin heitellä lautoja mereen ja syntyi
oikein kilpailu siitä kuka saisi lentämään kauimmas sillan nurkasta.
Pian oli koko tapuli vesillä ajelehtimassa tuntematonta päämäärää
kohti. Viimeistä lautaa tuli Kallen kuitenkin surku, se oli suora ja
oksaton ja kuin luotu veneen kylkeen. Kallesta tuntui kuin saisi hän
pitää sen yhden ikäänkuin vaivoistaan ja kuin salakähmää joltakulta
pisti hän sen kumollaan olevan ruuhen alle. Olkoon siellä siksi kun
alahangan varpelaita tulee korjattavaksi!
— Nyt, lapset, on syntilaudoista päästy, sanoi Kalle pojille, jotka
innoissaan olivat kanniskelleet itsensä hikeen.
— Ne menevät Tallskäriin, huomautti Ranssu, pitäen kiveltä silmällä
puutavaran kulkua.
Niin pitkälle ei Kalle ollut ajatellut. Oliko Hamberg korjaava talteen
laudat? Tietysti. Hän oli vielä kiinni maallisessa tavarassa eikä
ajatellut sieluaan. Eipä paljon puuttunut että Kallea hiukan kadutti
kun hän niin oli työntänyt vaivalla hankitun saaliinsa toisen suuhun.
Niinkuin ei Hambergilla ilmankin olisi tavaraa ohut! Mutta kun hän
muistutti itselleen että lautojen päissä leimat ja niistä ehkä voisi
tulla kysymys, ei hänestä enää ollut niin väliä kuka ne sai, kunhan
tulivat pois Hamnholmista.
Ja tyytyväisenä että oli tehnyt kuten sisällinen ääni käski, kulki
hän rintaansa pidellen tupaan, jossa Stiinan kanssa otti puheeksi
hartaushetken, minkä he olivat aikoneet saarelaisille pitää ensimäisenä
adventtina.
* * * * *
Bergin Kallen kääntyminen oli tehnyt syvän vaikutuksen mieliin.
Parkkilaiva Elben haaksirikkoa oli seurannut paljon surua ja
onnettomuutta saaristossa; siitä syksystä periytyi moni rintatauti
kalastajasuvuissa ja Aspön Löf oli molempine poikineen saanut
surmansa saman lautalastin vuoksi, joka käänsi Kallen mielen. Sanaa
viljeltiin saarten tuvissa ahkerammin kuin moneen aikaan ja sydämet
avautuivat sille kylvölle, joka tätä ennen tavallisesti oli langennut
kivikkoon. Kippari Udd oli saanut voimallisen hengen saarnata ja
hänen selittäessään Johanneksen ilmestystä Skorfössä olivat vanhat
paatuneet syntiset, kuten Kalle Krokström ja Sepetin torppari
heltyneet ja Malakias-suutari, jolla oli tapana polityyrilakasta tehdä
puolikupposia kun ei viinaan ollut varaa, oli ostanut Sionin Harpun
ja kulki hartaushetkissä kuten muutkin. Herätys liikkui saaresta
saareen. Ainoastaan Hamberg oli vastahakoinen ja oli vain puoleksi
avannut korvansa sanalle. Rosina oli tosin saanut hänet kanssaan
kokouksiin, mutta äänettömänä hän siellä istui ja imi piippuaan ja
syljeksi sivulleen, pistäytyen usein mäellä ilmaa katsomassa ja
rannassa veneitä. Hän ei ymmärtänyt miksi nämä uskovaiset toistelivat
vain vissejä raamatunlauseita ja vain vissejä psalmeja, kun ne hänen
mielestään kaikki olivat yhtä tehokkaat ja hyvät.
Elämä Hamnholmissa oli kokonaan muuttunut. Kun sieltä ennen oli
kuulunut naapuriin, salmen taakse, Kallen rähinää ja kinastelua Stiinan
kanssa, tuli sieltä nyt tuulen mukana virrensäveliä aamuin illoin.
Kaikkien täytyi ihmetellä sitä uskon muutosta, joka Kallessa oli
tapahtunut. Sillä turhaan hän ei ohut kutsunut itseään pitäjän
suurimmaksi juopporentuksi, ennen heräämistään.
Siihen aikaan oli nimittäin Kalle ollut oikea vitsaus omaisilleen
ja muille. Kaupungista tullessaan oli hän tavallisesti humalassa
ja elleivät Stiina ja lapset silloin totelleet hänen pienintä
viittaustaan, raivosi hän kuin pakana. Kerran oli Stiina hänen
nukkuessaan uskaltanut piilottaa viinapullon kala-aittaan rysien alle.
Kun Kalle heräsi oli hän heti kysynyt sitä. Stiina koetti selittää että
pullo oli ollut tyhjä, mutta silloin oli Kalle hypännyt tasajalkaa
sängystä, siepannut orrelta luodikon ja uhannut sillä. Stiina ja
lapset pääsivät hädin tuskin pakoon salmen taakse ja viipyivät siellä
koko yön. Kun he aamulla palasivat, nukkui Kalle lattialla luodikko
vieressään. Kostoksi Stiinalle oli hän naulannut tämän kahvipannun
kuustuumaisella naulalla tuvan seinään.
Monta yötä oli Stiina saanut maata navetassa tai ladossa kun ei
uskaltanut tupaan, josta Kalle oli hänet kyydinnyt.
Kerran kun he olivat syöttejä tarpomassa ja hän oli uskaltanut
tiuskasta Kallelle että »souda hiljemmin», oli Kalle ärjässyt että
»sinä tässä minua neuvomaan!» ja vetänyt airot ruuheen. Tuuli oli
kuljettanut ruuhen selälle Tiirakiveä kohti ja Kalle oli hypännyt
sille, päästänyt Stiinan kellumaan nuoran varaan, jonka oli sitassut
saapasvartensa ympäri ja poltellut siinä piippua iltaan asti. Naapurit
näkivät ikkunoistaan ukon istuvan kivellä ja akan ruuhessa itkevän,
mutta antoivat heidän olla omillaan, kun tiesivät Kallen luonteen.
Vaan toisen kerran oli Hamberg ottanut Kallen kouriinsa, pannut
pitkälleen siltapalkille ja pehmittänyt kelpo lailla. Se tapahtui vähää
ennen suolajuttua, kun Kalle oli vienyt Hambergin veneen Sälskäristä,
niin että tältä meni pyyntipäivä hukkaan.
Suolajuttu oli tämmöinen:
Kalle oli lähtenyt kaupunkiin suoloja hakemaan vuotavalla veneellään.
Kun suolat oli ostettu ryssän puodista ja säkki viety veneeseen
laiturin kyljessä, oli hän tavannut Sepetin torpparin, jonka kanssa
oli menty kaupunkiryypylle. Ryyppyä oli kuitenkin kestänyt seuraavaan
aamuun asti. Kun Kalle silloin silmät turruksissa oli tullut satamaan,
ei veneestä näkynyt kuin nokka ja mastonpää. Se riippui kuin hirtetty
rautarenkaassa, oli vuotanut upoksiin ja suolasäkki liuennut veteen.
Kotona pahenivat silakat ja Stiina vetisteli naapurien luona.
Sälskärissä taas oli Kalle ollut pahimmalla riehumatuulellaan. Hän oli
tullut sinne illalla, kun Hamberg ja Kalle-Kustaa jo olivat laskeneet
verkot ja paneutuneet makuulle mäelle pingotetun purjeen alle. Aluksi
oli hän tehnyt vain pientä kiusaa, heitellyt kiviä ja soraa purjeen
päälle, niin etteivät miehet päässeet nukkumaan. Kun Hamberg oli
kieltänyt sävyisästi, oli hän nauraa hihittänyt juoponnauruaan ja vähän
päästä olivat taas kivet rapisseet telttaan. Hamberg oli kironnut
purjeen reunan alta ja käskenyt olemaan siivolla, mutta kun Kalle oli
itsepäinen kuin synti, aikoi hän antaa selkään rauhanhäiritsijää. Kalle
oli silloin yrittänyt alta pois, mutta liukunutkin mereen näljäiseltä
kalliolta ja kun hän vihdoin oli kömpinyt kuiville, riisui hän vaatteet
päältään, lähti ilkialastomana juoksemaan pitkin rantoja, läimähytellen
märkiä housujaan kiviin ja kallioihin koko ajan pannen hiu-hiu!
Hamberg ja Kalle-Kustaa katselivat teltastaan miehen markkinakujeita
naureskellen keskenään. Arvelivat että kylläpähän vähitellen selkiää ja
paneutuivat nukkumaan. Mutta aamulla oli Hambergin vene poissa — Kallen
oma ruuhi oli päässyt tuuliajolle, hän oli ottanut Hambergin veneen
ja lähtenyt Hamnholmiin. Housut ja muut vaatteet olivat unohtuneet
rantakiville... Ennenkuin Stiina oli saanut veneen takaisin tuoduksi,
oli jo ilta, ja päivä oli kalamiehiltä mennyt hukkaan.
Kun Kalle hyvässä kohmelossa pari päivää senjälkeen poikkesi
Tallskäriin, oli Hamberg pannut hänet pitkin pituuttaan siltapalkille
ja pehmittänyt yhdellä kertaa sekä tästä että muista kepposista. Kului
kauvan ennenkuin Kallella senjälkeen oli asiaa Hambergin puolelle.
* * * * *
Talvi oli ollut hurskas ja hiljainen saaristossa. Kippari Udd ja Kalle
olivat pitäneet kokouksia, ja moni viinapullo oli virunut tyhjänä ja
surullisena kaapin nurkassa. Mutta Hamberg otti yhä aamunaukkunsa,
kuten ennen, todistaen omilla raamatunlauseillaan Rosinaa ja Kallea
vastaan, jotka pitivät sitä suurena syntinä, ja Ruotsin rouva eli
turhuudessa kuten ennen solmien kaulaansa nauharusetin ja kähertäen
otsatukkansa.
Oli taas päästy hauenkutuun ja uuden elämän makuun.
Helluntai-sunnuntaina oli Kalle ilmoittanut pitävänsä sananselitykset
Hamnholmissa.
Koivulehdet olivat juuri puhjenneet, ne lemusivat kauas merelle ja
ulkona lahdella oli taas valoa ja väikettä ja elämää. Saaret ja luodot
loikoivat päivänpaisteessa; iltasin kuului sisäpoukamista kuikan
tunteellinen ääntely tai pesivän naaraskoskelon tyytyväinen kotkotus.
Muutaman päivän viipyivät allit matkoillaan ulkokarien vaiheilla,
tiheinä parvina kuin verkonkohot ne keikkuivat laineilla, ja aikaisina
aamuina lauloivat kuorossa: akullak, akullak!
Kalle oli raappinut pois partansa, Stiina siistinyt tuvan, ja ajanut
lapset mäelle ja pannut kahvipannun tulelle. Puolenpäivän ajoissa laski
Kalle Krokström vanhan latansa sillan kylkeen ja häntä seurasivat
pian muut, mikä purjehtien mikä soutaen. Pojat eivät paljo vilkasseet
tulijoihin, he pyydystelivät rannassa mutuja likoomaan pannulla
puuropadalla.
Kalle otti yskien ja toivottaen ylhäältä siunausta vieraat vastaan. Hän
oli mennyt huonoksi talven aikana. Monet ajattelivat ettei hänellä enää
ole pitkälti elettävänä tässä murheenlaaksossa.
Kun kantajoukko: kippari Udd ja Kalle Krokström, Sepetin torppari ja
suutari Malakias, Kalle-Kustaan Eeva ja Rosina ja muutamia muita oli
koolla, juotiin kahvia ja laulettiin »O, Jesu, annos anna». Kippari
piti lyhyen rukouksen ja hänen jälkeensä siirtyi pöydän taakse
Kalle valaisemaan päivän tekstiä eri puolilta ja vetämään siitä
johtopäätökset syntisen ihmisen vaellukseen nähden täällä alhaalla.
Hän terotti mieliin kuinka uskovaisten tuli kilvoitella keskenään
hyvässä ja ohjata veljellisesti toinen toistaan oikealle tielle. Ja
lopuksi hän äänellä, josta kivetkin olisivat heltyneet itkuun, kehoitti
niitä nuoria, jotka vielä vaelsivat suruttomina — tällä hän tarkoitti
Kalle-Kustaata ja Täi-Nordlingia, jotka olivat poikenneet uskovaisten
kirkkoon ja istuivat lakkiaan pyöritellen ovensuussa — hylkäämään
huonon menonsa ja antautumaan hänelle, joka on sanonut...
Eeva katseli silmät tikkuna, minkä vaikutuksen Kallen puhe tekisi
poikaan, mutta Täi-Nordling tunsi olonsa epämukavaksi siinä uskovaisten
nuhtelevien ja paheksuvien katseiden alla, hän sylkäsi pitkän syljen
ja siirtyi rantaan odottamaan Kustaata. Ja vielä illalla, kun pää oli
lämmennyt Husössa ja kaikki saarnan jäljet haihtuneet tuuleen, oli
Täi-Nordling vakuuttanut muille pojille:
— Ellen olisi ollut Kallen renkinä ja tietänyt kummoinen tuhannen
vietävä hän on toisella päällä, olisin uskonut että Jumalan enkeli
puhui hänen suustaan.
Viikolla, tämän kokouksen jälkeen tuli Hamberg eräänä aamuna niin
myöhään että paikat laiturin kyljessä olivat jo vallatut. Vennströmillä
oli korissaan vain pari kappaa silakoita, jonka vuoksi Hamberg huusi
veneestään:
Päästä minut sinun sijallesi, niin saat kaksi pulloa olutta!
Tämä tarjous herätti kauhistusta uskovaisissa He kuiskailivat keskenään
ja kun kauppa-aika oli loppumassa tuli Bergin Kalle yhdessä Kalle
Krokströmin kanssa nuhtelemaan Hambergia.
— Oletko sinä, rakas veljemme, niin synnin pimittämä ettet ymmärrä omaa
tilaasi, vaan houkuttelet vielä lähimmäisesikin kadotukseen! »Joka
pahentaa yhden näistä pienimmistä...»
Tässä keskeytti Hamberg heidät vetämällä olutpullon kummastakin
taskustaan. Bergin Kalle tuijotti niihin kuin ei olisi moisia nähnyt
eläissään.
— Ota tästä, Kalle, sinäkin ja heitä hiiteen saarnaamiset! Kelpasi se
ennen sinulle, vaikket osannut pitää määrääsi!
Vaan Kalle on jo syvään huokaisten ja käsillään torjuen peräytynyt
laiturin toiseen päähän.
Sieltä tulee hänen itkunsekainen äänensä:
— Mene, mene kiusaaja siihen paikkaan, joka sinulle valmistettu on!
Sinä kesänä kävi uskovaisten asiain huonosti. Kalantulo oli hyvä, joten
saatiin rahoja irti ja synnin viettelykset kasvoivat sitä mukaa. Ensin
lankesi suutari Malakias; hänelle tuli uusi kisälli, joka ei tiennyt
talon tavoista ja toi pullon repussaan. Seuraavana päivänä heitti
Malakias Sionin Harpun aitan katolle. Sitten oli Kalle Krokströmin
vuoro. Hän oli saanut rahdatakseen kiviä pohjalastiksi englantilaiseen
kuunariin ja ansaitsi sillä kaksisataa markkaa. Lauantaina meni hän
kaupunkiin hakemaan kannun viinaa ja patterin olutpulloja.
Seuraavana päivänä oli kestit, joihin oli kutsuttu Hamberg, Vennström,
Pikku-Vinter, Kalle-Kustaa ja Täi-Nordling. Kalle lauloi käsi Hambergin
kaulalla ja vannoi ettei enää mene hihulien seuroihin, joissa
tarjotaan vain sikurivettä ja armonsanoja. Vennström soitti Sionin
harppua tuolinselustalla ja pikku-Vinter kertoi kamalimmasta hetkestä
elämässään. Se oli ollut siihen aikaan kun hän oli sukeltajana ja oli
laskeutunut uponneeseen laivaan merenpohjassa. Kun hän astui salonkiin,
jossa ihmiset vielä istuivat, oli oven auetessa virta pannut ruumiit
liikkeeseen. Silloin oli häntä puistattanut pahemmin kuin koskaan
muulloin.
Kesken ilonpitoa astui Bergin Kalle tupaan. Hän oli kuullut
uskonkumppaninsa surkeasta lankeemuksesta ja tahtoi pelastaa hänet
vielä viime hetkellä.
Kalle Krokströmiltä jäi suu auki, kun hän huomasi tulijan. Sionin
harppu vaikeni äkkiä; syntyi hiljaisuus.
Sitte levisi Kalle Krokströmin naamaan korvia myöten hymy. Hän nosti
kuppinsa pöydältä, horjui Bergin Kallea kohti ja pannen kätensä hänen
kaulaansa kallisti sitä hänen suutaan kohti:
— Juo sinäkin, Kalle! Se tekee hyvää sinun rinnallesi! Ei ilman viinaa
elä muut kuin apostolit Nikolainkirkon katolla!
Ja kun Kalle oli saanut sieramiinsa vanhastaan tutun hajun, alkoi leuka
väkättää, suupielet elää ja puoleksi nauraen puoleksi itkien tyhjensi
hän kupin yhdellä siemauksella, irvisti pahasti ja taittoi suuhunsa
sokeripalan pöydältä, sanoen.
— Ähää!