Hauki oli kutenut, koivunurvut puhjenneet ja rantarysät tuoneet kalaa
enemmän kuin moneen vuoteen. Kesävieraat olivat palanneet huviloihinsa
ja istuivat nyt kuisteillaan valoisina, tyyninä iltoina kuulemassa
laulurastaan juoksutuksia metsässä tai rantasipin valitusta kiveltä,
väliin laulaen surumielisiä lauluja, väliin hämmennellen totilasejaan.
Merellä vilkkui valkoisia purjeita, hiekkarannoissa neitosten
kylpylakanoita.
Häät olivat olleet helluntaina. Nuoret olivat tarpeekseen tanssineet
silakkakalliolla, jossa Kalle-Kustaa hanurillaan ja Husön Joonas
viulullaan vuorottelivat. Herrassöötinki oli ollut kunniavieraana,
istunut punakkana pöydän päässä ja sekoittanut sokerista, viinistä ja
konjakista ämpärillisen hääjuomaa, josta Kalle Krokström, Bergin Kalle,
Frans Vesterberg, Sepetin torppari ja muut ikämiehet olivat juoneet
morsiusparin maljan. Oli syöty ja juotu ja hurrattu ja viimeisessä
polskassa oli Hamberg itse pää kenossa ja jalallaan polkien ankaraa
tahtia pyörittänyt Fransiljaa, joka hikoili uudessa leningissään ja
joka hetki pelkäsi kruunun putoovan päästään.
Fanny ja Emil olivat kutsutut, mutta eivät tulleet. Fanny ei ollut
näyttäytynyt isälleen senjälkeen kun oli oltu herrassöötingin puheilla.
Häiden jälkeen palasi elämä entiseen uomaansa Tallskärissä.
Fransilja laski verkkoja Hambergin kanssa ja mittasi emäntänä maitoa
kesäasukkaille. Mutta kun Jannen Mari ja Stiina tekivät kiusaa ja
kuiskuttivat korvan juureen, katseli hän hämillään esiliinaansa
pitkin... Se oli siis totta, mitä hän oli itsekseen ajatellut, kun ei
saanut enää hamettaan kiinni.
Eräänä päivänä, vähää ennen heinäaikaa, kun Hamberg lojui kala-aitassa
tuli hänen mieleensä vanha kehto, joka oli säilynyt hänen omasta
lapsuudestaan. Hän nousi ylisille, jossa muisti sen joskus nähneensä
muun joutotavaran kanssa. Mutta kehtoa ei näkynyt enää.
Fransiljalta sai hän kuulla että Fanny oli luvannut sen Marille.
Varmaankin oli Mari käynyt hakemassa sen sieltä ylisiltä.
Hamberg meni oikopäätä toiselle tuvalle. Nähtyään kehdon
porstuankomerossa otti hän sen syliinsä, tarkasti jalaksia ja kuluneita
laitoja, joissa yhdessä kohden oli kirjaimet P.W.H., ja sanoi Marille:
— Kehto on minun! Fannyllä ei ollut lupa lahjoittaa sitä muille!
Ja kun Mari rupesi väittämään vastaan ja sanomaan sitä omakseen,
suuttui Hamberg, nosti kehdon kahdesta korvasta selkäänsä, katkaisten
sillä kaikki puheet. Hänkö olisi lahjoittanut semmoista tavaraa, josta
ei tiennyt minä päivänä sitä itse tarvitsisi! Ei koskaan! Niin eteensä
katsomaton hän ei ole. Kehto on hänen ja hän sen vie! Siinä hän itse
oli aikoinaan maannut ja siinä oli makaava hänen poikansa, niin totta
kuin hänen nimensä oli Petter Valfrid Hamberg!
Ja hän vie saaliinsa mennessään laskien sen Fransiljan eteen keskelle
tuvan lattiaa.
— He, tuoss' on kehto, joka kestää vielä yhden ihmisiän! Soudata siinä
sitten poikaa! hän sanoo istuen pöydän ääreen kahvia odottamaan.