Joulun alla talven aikeet vasta vakaantuivat... pakkanen kiristyi,
lunta tuprutti taivaan täydeltä yhteen menoon pari vuorokautta. Kun
Hamberg varhain kolmantena aamuna avasi tuvan oven oli koko maailma
ummessa. Navettatie ja kaivopolku olivat hävinneet, puut seisoivat
mäellä lumihupussa. Pienillä näreillä oli päässään vain piippolakki,
mutta lakkapäisillä petäjillä kokonainen kupooli.
Patu, joka oli maannut tuvassa pyrynajan, haisteli ja vainusi ovella
joka suuntaan. Sitten se iloisesti haukahdellen lähti uimaan pehmeään
valkoiseen hankeen niin että vain hiukan selkää ja hännännipukka
pisti lumesta. Väliin se loikkasi tasakäpälää päästäkseen pikemmin,
mutta silloin menivät silmätkin peittoon. Itse tupa oli muuttunut
lumipatteriksi, jonka harjalla peltinen kukko piti vahtia, kääntyneenä
päin tuulta ja kiekuen ruostuneella äänellään. Savutötterö sen
alapuolella huurusi hiljoilleen selkeään aamuilmaan osoittaen että
patterin sisässä kyti jotain elämää.
Hamberg käänsi silmänsä lumiselle lakeudelle, jota levisi
silmänkantaman kahteen suuntaan ja jota ei vielä yksikään suksenlatu
tai jalanjälki ollut rikkonut. Siellä seisoivat valkoisissaan Aspöt ja
Skytteskärit ja majakkaluodot, joihin saakka vain kettu oli näihin asti
uskaltanut kalaretkillään, sovittaen käpälänsijansa suoraksi viivaksi
härmäisellä jäällä.
Kun Hamberg oli lapiolla aukaissut tiet, meni hän katokseen, jossa uusi
vene oli alulle pantuna. Mielihyvissään silmäili hän vankkaa emäpuuta
ja kaaria, jotka vielä harottivat paljaina ilmassa kuin lihattomat
kylkiluut jossain suuressa kalanraadossa. Tämä veneenteko oli ollut
kauan haudottu aie, josta lopultakin tuli tosi. »Kyllä se vanha Maija
sinun ikäsi kestää» oli Kalle Krokström sanonut, kun hän puhui tälle
kaaripuiden tuomisesta. Mutta Hamberg oli vastannut ettei hän halunnut
viimeisenä saapua kalarantaan kun se vanha lata oli niin hapan ja
vettynyt, että kääntyi kankeasti kuin santajaala eikä noussut enää
tuuleen niinkuin piti. »Vielä minä yhden veneen kulutan iässäni», hän
oli sanonut ja tosi siitä oli tullut.
Tänään hän tahtoi oikaista selkänsä sisätöiden jälkeen. Hänen
lyödessään ensimäisen naulan kaitaan, vastasi iloinen kaiku rannoista
ja salmen takaa. Patu haukkui jotakin jäällä, lähimmällä oksalla
käänteli tiainen päätään ja äänteli yksikantaan tint-tint. Lehmä
ammahti kerran navetassa; vajasta kuului Jannen puukirves; molemmista
tuvista nousi savu sinertävänä ja suorana ilmaan.
Hänessä on koko aamun, koko viikonkin ollut hiljainen hyvämieli.
Passatessaan, tähdätessään, naulatessaan hän suunnitteli — passasi ja
käänteli päässään ajatuksia aivankuin lautoja ja kaluja käsissään.
»Noinpäin se menee, ei paremmin sittekin näin.»
— Siinäpäs kerran kuulivat Fanny ja Emil! Suoraan ja selvään oli
herrassöötinki heille laukassut!
Asia oli niin että Hamberg oli, heti tyttärensä ja vävynsä käynnin
jälkeen viime viikolla, mennyt vanhan tuttavansa, herrassöötinkin
puheille, joka kesäisin asui huvilassaan naapurisaarella ja jonka
kanssa he monasti syksyisin olivat olleet allin kuvilla. Herrassöötinki
oli suopeasti kuunnellut hänen asiansa, oli sanonut ettei kukaan voi
estää häntä naimasta ja käyttämästä itse ansaitsemiaan rahoja ja
luvannut Hambergin pyynnöstä esittää lain puustavin tyttärelle ja
vävylle.
Se päivä oli Hambergin mielihyvän salainen lähde. Hän oli kuvannut
moneen kertaan kohtauksen Fransiljalle.
He olivat, Fanny, Emil ja hän istuneet kolmisin kauniissa salissa,
suuren kivimuurin toisessa kerroksessa. Siellä oli ollut paljo
katseltavaa: kukkia, tauluja, kuvapatsaita. Emil ja Fanny olivat
olleet kuin hiukan hämillään, tervehtineet lyhyeen, supisseet vain
pöydän luona keskenään. Hän, Hamberg, oli istunut erillään heistä
kiiltonappisessa takissaan, lakki vieressään lattialla. Silloin oli
herrassöötinki ankarannäköisenä tullut sisään, kädessään Hambergin
testamentti ja kalunkirjoitus, katsahtanut pulleilla silmillään
paperien yli Fannyyn ja Emiliin ja sanonut: »Kuulkaapas, rouva ja herra
Karlsson, teidän tulee elää sovussa isä Hambergin kanssa, sillä hänellä
on semmoiset paperit että hän voi lahjoittaa vaikka ventovieraalle
viimeisen kolikkonsa ja silloin käy niin ettette saa tuon enempää —
tässä herrassöötinki puhalsi pitkin kämmentään. Ja mitä siihen toiseen
asiaan tulee, sanotaan sanassa selvästi: lisääntykää ja täyttäkää
maa!» Mutta tätä sanoessaan oli herrassöötinki ollut vielä tuikeamman
näköinen, silmät olivat olleet pulpahtaa päästä ja niska oli paistanut
leveänä ja rasvaisena kun hän käveli edestakaisin lattialla. Fanny ja
Emil olivat istuneet tuoleillaan, punaisina kuin saunanlöylyssä ja
hyvästiä sanomatta olivat he sieltä lähteneet.
Hamberg on elänyt kohtauksen uudelleen, hän on hymähtänyt itsekseen
muistaessaan miten höyli ja hyvätuulinen herrassöötinki oli ollut
sitten jälestäpäin tarjotessaan hänelle sikaarin ja kahvit ja
laskiessaan leikkiä Fransiljasta. Oikea rehti mies ja tottunut
meri-asioissa se herrassöötinki! Niillä linturetkilläkin sillä oli
semmoisia pieniä konjakkipulloja taskuissaan.
— Kas pahusta!
Vasara oli luiskahtanut ja naula mennyt vääräksi. Hän kiskasee sen
reiästä ja pistää hampaiden väliin vääntääkseen suoraksi, kuten
tavallista, mutta tällä kertaa on onni kova. Pari hammasta ylä- ja
samanverran alaleuasta karahtaa poikki. Hamberg sylkäsee palat suustaan
käsittämättä oikein mitä on tapahtunut, ennenkuin tuntee hiljaista
mojotusta, joka yltyy raivoisaksi repimiseksi. Hän kourasee suutaan.
— Kas perkelettä, kun vei parhaimmat leipähampaani!
Ja noituen »valssattuja» rautanauloja hän menee tupaan pyytämään
Fransiljalta hammastippoja. Mutta kolotus vain yltyy. On kuin joku
tahtoisi vääntää leukaluun sijoilta tai porata sen kappaleiksi.
Tulisia kipinöitä alkaa tanssia silmissä, ei kärsi enää istua yhdessä
kohden, vaan täytyy kulkea ympäri tupaa suuri villahuivi pään ympäri
käärittynä, huojutella päätään ja ähkiä.
Mutta kun hän ei saa istua eikä maata eikä muutenkaan olluksi, juoksee
hän ulos pakkaskirkkaaseen yöhön ja sieltä kala-aittaan kuin hädissään
hakien jotakin. Oven suussa on silakkanelikko. Siitä hän sieppaa pari
jäätynyttä kalaa ja purra rouskahuttaa ne hampaiden välissä ja on kuin
kolotus helpottaisi tästä oudosta lääkkeestä.
Se oli Hambergin ensimäinen hammastauti, jota hän kauhulla muisteli
kauan jälkeenpäin ja joka hänen muuten ehjään hammasriviinsä jätti
ammottavan sylkyaukon.
* * * * *
Tuuli oli jouluyönä käynyt lännestä, joten saattoi toivoa hyvää
kalavuotta. Hiljaiset joulupyhät oli kalastajatuvissa maattu ja syöty,
uutena vuotena oli otettu humalat, samoin loppiaisena, jolloin nuoret
olivat tanssineet hanurin mukaan suurimmissa tuvissa. Sitten tulivat
härkäviikot pitkine puhteineen ja verkkotöineen.
Eräänä iltapuolena olivat Kalle Krokström tyttärineen ja Hambergin
veli Kustaa poikenneet Tallskäriin, jossa pikku-Vinter oli pareillaan
syöttejä kaupalla. Pikku-Vinter oli entinen alaupseeri, joka oli
koetellut maailmassa yhtä ja toista ja nyt ikäloppuna elätteli itseään
syöttikalastuksella ja koukkujen teolla. Istuttiin pöydän luona,
savuavan kattolampun alla. Patu loikoi keskellä lattiaa, missä kissa
leikitteli sen hännänpäällä. Koira oli olevinaan äkäinen, nousi joskus
etukäpälilleen näyttämään punaisen kielensä, mutta silloin kissa
oli tähtäilevinään katossa olevaan kalakassiin, johon Hamberg oli
Fransiljan iloksi pyytänyt tilhen ulkoa pihlajasta. Tilhi istui niska
kyyryssä orrellaan, vihelsi väliin haikeasti eikä koskenutkaan vieressä
olevaan pihlajaterttuun.
— Sen nyt tiesi ettei Anselmillekaan hyvin kävisi! sanoi Hamberg
salaperäisen merkitsevästi. Nyt on jo kolme pojista kuollut ja viime
syksynä tuli tytär Anna hulluksi. Bengt taittoi jalkansa iljangolla,
Eerikki lähti merille ja jäi sille tielleen! Ja ilmankos olisi Storössä
niin paljo kummitellut aikoinaan!
Kalle Krokström ja Kustaa nyökyttivät päätään, he olivat kumpikin
senaikuisia miehiä ja tunsivat asian. Mutta Fransilja ja Lyydi
kuuntelivat höröllä korvin ja kysyivät yhteen ääneen, mikä siellä
Storössä sitten oli kummitellut.
Kuka sen tarkkaan tiesi! Toiset sanoivat että se oli reppuryssä,
jonka Korander yhdessä vaimonsa kanssa oli tappanut ja haudannut
perunakuoppaan, toiset että se oli eräs Kirkkonummen kalastajaukko,
jonka Storöläiset olivat yöllä ottaneet hengiltä saadakseen hänen
sumppunsa joka oli täynnä haukia. Koranderin itsensä kävi huonosti, hän
hukkui heikkoihin jäihin ja vaimo Anna ei kolmeen vuoteen ummistanut
silmiään öillä, vaan väänteli itseään sängyssä voivotellen: »Voi
voi voi, koko mun joukkoni, koko mun joukkoni palavaan helvettiin,
palavaan helvettiin!» Tätä hän huuteli yöt läpeensä katsoen jäykillä
silmillään ja kuulematta mitään, jos joku häntä puhutteli. Päivisin hän
oli päästään selvä niinkuin muutkin ihmiset. Että siinä talossa eivät
asiat olleet oikein tiesi siitäkin että rukki alkoi yöllä itsestään
pyöriä, vesiämpäri lähti liikkeelle nurkastaan ja seinän takaa kuului
naputuksia. Storö oli ennen ollut oikea yöpaikka pitkämatkaisille,
mutta kun tämmöistä alkoi kuulua, ei sinne poikennut enää kukaan, vaan
sousi tavallista kiiruummin läpi salmen, jonka rannalla oli musta sauna.
Siinä saunassa oli hän itse, Hamberg, nähnyt pahan pitävän peliään. Hän
oli isänsä kanssa ollut tuulastamassa Storön lahdella syyskuun yönä,
kun ukko oli huomannut tulen loimottavan saunan akkunasta. »Mitähän
nyt Koranderilla on tekeillä, kun on tuli saunassa yölläkin», oli ukko
sanonut ja he olivat huovanneet rantaan katsomaan. Mutta sauna olikin
tyhjä ja kiuas kylmillään. Vaan tuskin olivat he päässeet rannasta,
kun loimotus taas näkyi ja koko ajan minkä he liikkuivat lahdella aina
kotirantaan saakka. Tiesi sen ettei semmoista turhaan tapahtunut!
Jotain viatonta verta oli Storöläisten tunnolla ollut!
Nyt puuttui puheeseen pikku-Vinter, joka kaupungista oli tuonut
tiedon Anselm Koranderin tapaturmaisesta kuolemasta. Hän arveli
että jos ryöstetty tavara olisi toimitettu takaisin surmatun
omaisille ja kolmena pyhänä peräkkäin käyty Herran ehtoollisella,
olisivat kummittelut lakanneet ja Storöläiset päässeet vähemmillä
onnettomuuksilla. Itse hän muisti tapauksen Skoglannista, tiilitehtaan
ajoilta, miten kuollut oli tiennyt omaansa kaivata. Siellä oli ollut
mies, Reuhka-Kalle nimeltään, rokonarpinen ja rietas suustaan. Hän
oli tiilikiertoa ajamassa ja sama Reuhka-Kalle oli rautakangella
katkaissut kapteeni Brummertin valkoisen tamman selän, kun se ei
totellut hänen hoputustaan. Nimensä oli hän saanut siitä että kesät
talvet piti päässään vanhaa karvareuhkaa, ja muuta omaisuutta ei
miehellä juuri ollutkaan. No, kerran sitten olivat tiilentekijät
pyhäiltana juopottelemassa Pannukakulla, siinä Skoglannin luona, kun
jostain syntyi riita ja Reuhka-Kalle lähti vaatteissaan uimaan pakoon
Skoglannin puolelle. Toverit tulivat kuitenkin perässä veneellä ja
hakkasivat airolla päähän niin että Kalle heitti henkensä ja upposi
salmeen. Hän, Vinter, oli ollut onkimassa ylös ruumista, joka pantiin
ranta-aittaan, siksi kunnes Öhman ehtisi tehdä kirstun. Mutta sielläkös
rupesi kummittelemaan ja kuulumaan outoja ääniä! Brummertin piika oli
nähnyt kuinka aitan harjalla oli istunut kokonainen rivi pikkupiruja
ja aamulla kun mentiin katsomaan oli ruumis kääntynyt laudoillaan.
Tiilentekijät tuumivat keskenään että mikähän sitä Kallea vaivaa ja
mitähän se kaipaa, kunnes joku keksi että se kaipaa reuhkaansa, kun se
ei eläissäkään raaskinnut ottaa sitä päästään! Ja niinpä olikin: kun
reuhka haettiin kuolleen päähän, sai ruumis rauhan eikä aitassa enää
kummitellut, lopetti Vinter kertomuksensa.
Nyt huusi Kalle Krokström, joka tunsi käryä nenässään, että puuro
palaa pohjaan. Fransilja riensi punehtuen lieden luo ja tarttui
kauhaan. Miehet panivat uutta tupakkaa piippuun näyttäen tavallista
miettiväisemmiltä.
— Eipä luulisi että syntinen ihminen enää pääsee sieltä kummittelemaan,
katkaisi Kalle Krokström vaitiolon, mutta on sitä kuultu niin monta
kertaa että uskoa täytyy! Aspön Lindholm-vainaja kertoi minun
nuoruudessani että hänellä oli veli, jonka kanssa olivat kerran tehneet
semmoisen välipuheen että se joka ensinnä kuolisi, tulisi toiselle
kertomaan olostaan haudan takana. Veli oli kippari, ajoi santajaalansa
karille ja upposi eräänä marraskuun yönä. No, kului muutama vuosi ja
Lindholm oli unohtanut asian, kun eräänä talvi-iltana tämmöisenä kuin
tämä, pistäytyy paitasillaan pihalla — millä lie ollut tarpeillaan — ja
velivainaa oli tullut hiljaa kuin hiihtäen ja aivan valkoisena nurkan
takaa sanomaan: Vieläkös Petter tunnet minut! Mutta Lindholm-vainaalta
oli luonto mennyt niin tyystin ettei saanut ääntä kurkustaan ja polvet
olivat ruvenneet tutisemaan. Oli kuin tulen alta juossut tupaan, vaan
veli oli tullut perässä ja pidellyt ulkoapäin ovenripaa. Silloin oli
jättänyt oven raolleen ja hypännyt suinpäin sänkyyn akan selän taakse.
Ja vasta pitkän ajan kuluttua, kun ei ketään kuulunut oli peitteen alta
kurkistanut, tönässyt akan hereille ja sanonut: Vedäs tuo ovi kiinni,
koirapakana kun juoksi sen auki! Haamusta ei näet uskaltanut hiiskua
sanaakaan.
Fransilja on koko illan kuunnellut miesten juttuja. Joskus kulkee kuin
kylmänväreet hänen selkäpiitään pitkin, ja kun vieraat ovat lähteneet
ja illallinen syöty, alkaa häntä pelottaa tuvan hiljaisuus.
Uni ei tänään ota tullakseen. Ulkona on suojatuuli, vesi tippuu
räystäältä, uuninpelti kolahtaa silloin tällöin. On kuin joku huokaisi
seinän takana... ehkä se kuitenkin on jää joka ääntelee veden
noustessa. Ei nyt kuuluu selvään huutoa... Fransilja katsoo silmät
kauhusta jäykkänä kuinka ikkunan hiukan häämöttävästä neliöstä tulee
valkoinen haamu, silmät kuopalla. Hän parahtaa ja juoksee kamariin.
Hamberg herää siihen että joku ryömii hänen peitteensä alle ja
painautuu kiinni hänen kylkeensä. »Minä en uskalla olla yksin tuvassa»,
saa Fransilja hänelle kuiskatuksi.
Sinä yönä nukkuivat Hamberg ja Fransilja ensi kertaa yhdessä.
* * * * *
Kuulutuksiinpano viipyi ensi avoveteen, sillä Fransilja oli ennen
ratkaisevaa askelta tahtonut kuulla vanhempiensakin mieltä asiassa
ja vastaus Köökarista saapui jääsuhteiden tähden vasta keväällä.
Kirjeessä vanha Apelblom sanoi arvanneensa asiain kallistuvan siihen
suuntaan, toivotti Jumalan siunausta ja ilmaisi selvään mielihyvänsä
tämän käänteen johdosta. Fransilja ei tulisi katumaan naimiskauppaansa,
Hambergista hän saisi hyvän ja kokeneen miehen eikä siinä talossa
tarvitsisi nälkää nähdä, sen hän ainakin tiesi. Kirjeeseen, jonka
varmaan Johannes-lanko oli piirustanut, oli äiti liittänyt helliä
terveisiä ja toivotuksia, joita lukiessa Fransiljalle tulivat vedet
silmiin.
Kun kauan kaivattu avovesi oli ehtinyt Sälskärin pohjoisreimariin
ja teiret olivat alkaneet kuhertaa salmen takana, kuulutettiin
avioliittoon kalastaja Petter Valfrid Hamberg ja neitsyt Fransilja
Apelblom. Jäät olivat jo niin huonot etteivät ulkosaarelaiset päässeet
kirkkoon sinä sunnuntaina. Hamberg oli herännyt varhain aamulla teirien
soitimeen, mennyt mäelle tunnustelemaan ilmaa ja seissyt siellä
kuuntelemassa kuinka jää rannoissa porisi ja suli ja katsellut, kuinka
pienet vihaiset kareet kuin suvisilla selillä kulkivat sumppurailossa.
Silloin oli häneen keveästä aamuilmasta ja teirenkuherruksesta tullut
kuin hiukaiseva ikävä. Sieltä ulempaa missä meri jo vapaana nousi ja
laski oli lentää hyryyttänyt koskelopari ja pyyhkässyt niin matalalta
hänen päänsä yli että siipien suhina kuului. Kuville, kuville! Sitä se
tiesi se ikävä. Ja hän oli mennyt aittaan, missä seinällä riippuivat
töyhtöniskaiset isot koskelot ja sepelkaulaiset pienet ja telkät
valkeine siipipeilineen ja valinnut niistä koiraksen ja pari naarasta
kutakin. Ja kun pyssyt ja eväät olivat kunnossa oli hän Jannen kanssa
lähtenyt pienen ruuhen avulla yrittämään avoveden laitaan. Sieltä oli
saatava vuoden ensimäinen lintupaisti, oli päästävä tuoreen makuun
pitkän talven ja suolasilakan jälkeen.
Mäellä odotti uusi silakkavene kevään ensimäistä paahdepäivää
saadakseen tervaa pintaansa ja päästäkseen halkomaan suolaisia laineita.