Kaksi viikkoa tämän jälkeen, eräänä tuulisena lauantai-iltapäivänä,
kutsui Hamberg Jannen kamariin ja veti oven jälessään kiinni. Kun oli
keskusteltu ensi viikolla viritettävien isojenrysien paikoista ja
nuotanvedosta, ilmoitti Hamberg että hänellä oli kirje kirjoitettava
Köökariin, Rosina-vainaan veljelle, vanhalle Apelblomille. Pöydällä oli
rutistunut paperiarkki ja vähä sakeaa mustetta pullossa.
Janne heitti takin päältään ja ryhtyi työhön. Hamberg istui vieressä
ja saneli hänen olkansa yli. Kun oli saatu paperille »lähestymme
Teitä tällä kirjeellä ja tervehdyksellä» ja pari sanaa vuoden
silakkasaaliista iski Hamberg itse asiaan. »Kim ei minulla autuaan
Rosinan jälkeen ole ketään, joka keittäisi ja pesisi paidat ja kun
kanat munivat metsään ja ladon alle, ja munat pilaantuvat ja verkot
jäävät paikkaamatta, kysyn Teiltä, lanko, sopisiko nuoren Fransiljan
tulla minulle palvelukseen. Jos niin että hän on vapaa ja tahtoo eikä
ole saanut sulhasta ja kääntänyt päätään toisaalle».
Viime sanoja raaputtaessaan vilkaisi Janne Hambergiin, mutta tämä
toisti järkähtämättä sanansa kahteen kertaan.
Fransilja oli ollut isänsä kanssa viime markkinoilla ja silloin oli
Hamberg nähnyt tytön ja mieltynyt häneen. Ukko Apelblomilla oli tusinan
verran lapsia, Fransilja oli niistä kolmas tai neljäs järjestyksessä.
Kirje oli nyt valmis. Rivit tosin nousivat ja laskivat kuin laineet
myrskyssä, mutta Hamberg oli täysin tyytyväinen siihen. Kun oli loppuun
pantu joukko tervehdyksiä nimitetyille henkilöille, piirrettiin alle
Petter Valfrid Hamberg ja varmuudeksi otti Hamberg vielä kynän tukevaan
kouraansa ja piirsi puumerkkinsä q W H, johon sisältyi kaikki, mitä hän
tiesi jalosta kirjoitustaidosta.
— Hoi setä, silmukka tuli väärälle puolelle, ilmoitti Janne, kun
P-kirjain osui väärinpäin.
Samaa se tietää, arveli Hamberg. Vaikka ruma se on noin
taakseen-katsovana, myönsi hän sitten.
Mutta kirje suljettiin ja laitettiin lähtökuntoon. Janne sai palkakseen
ryypyn litteästä pullosta ja lupaan Hambergin uuden kaksipiippuisen
haulikon, kun hän huomenaamulla aikoi lähteä kuville ulkoluodoille.
* * * * *
On tyyni syyskuun likoilma. Meri on niin seijas ja ilma niin kajea että
saaret, jotka lounaisen kohina tavallisesti eroittaa toisistaan, nyt
ovat siirtyneet lähekkäin ja toisesta kuuluu toiseen lehmän ammahdus ja
lapsen itku.
Ilmanhenki kantaa koneenjyskeen laivaväylältä. Varikset kynivät itseään
rantamännyn latvassa. Niiden vaakkuna on käheätä ja katarrista. Selällä
muodostavat isonrysän kohot säännöllisen kuvion, koskelopari soutelee
rauhallisena siulojen ympäri ja vedenrajasta kuuluu tuon tuosta
sävähdys kuin heittäisi joku hiekkaa mereen: siellä parvi kalanpoikia
ajaa takaa pinnassa olevia hyönteisiä. Saaristo kareineen, luotoineen
leviää päilyvänä ja selvänä silmien eteen kuin karttapinnalla.
Hamberg huopaa hiljoilleen rysää kohti. Hylje on kolmena yönä peräkkäin
käynyt siellä kaloja syömässä ja joka kerralla reväissyt mennessään
perään suuren aukon. Kalastajille on jäänyt vain päät silakoista. Ja
perä on paikattava joka aamu.
Hamberg kiertää varovasti puomin ja siulojen ympäri, kiinnittää
peräankkurinuoran toiseen hankatappiin ja alkaa kohottaa perää. Heti
kun hän saa nuoran käteensä, tuntee hän siinä vavahduksia ja nykäisyjä
ja puomi painuu syvemmälle veteen.
— Ähäs rakkari! Sielläkös sinä mellastat, kalavaras. Taisin tulla
oikeaan aikaan!
Kiireen kaupalla hän avaa perän ja vetää kaaren toisensa jälestä
veneeseen. Hylje kiitää edes takaisin rysässä kuin riivattu etsien
ulospääsyä, sen valkoinen vatsa vilahtelee siellä täällä. Nyt saa
Hamberg kiinni takakäpälistä, puristaa sormensa rautapihdiksi, mutta
hylje alkaa vimmatusti kiemuroida ja on jo luiskahtamaisillaan käsistä,
kun hän iskee tukevat hampaansa sen pyrstöön ja puree leuat yhteen,
siksi kun saa uuden otteen. Hylje murisee kuin koira ja yrittää purra,
mutta makaa kohta voitettuna veneenpohjalla ja saa antaa henkensä
pahoista töistään.
Kun Janne palaa kaupungista suolanhakumatkaltaan, on Hamberg jo
nylkenyt hylkeen ja naulaa pareillaan nahkaa navetan seinälle.
— Katsos kun rakkari on paksussa rasvassa! Vähänkös siihen on kaloja
mennyt — meidän silakoitamme! Mutta tallukat minä teen sen turkista
ensi talveksi!
Jannelta on kirje, joka on tullut kauppamiehen välityksellä. Siinä
Apelblom ilmoittaa että he Jumalan kiitos voivat hyvin ja Simsörin
muori on kuollut Fredrikin viikolla ja Fransilja on halukas tulemaan
setänsä luo. He saapuvat Mattsonin sumpussa, markkinaväen kanssa. —
* * * * *
Toisena markkinapäivänä, kun sumput ja jaalat täyttävät eteläsataman
kaupungissa ja kannet ovat täynnä väkeä ja nelikoita ja punaisia
kaulaliinoja ja Ahvenan murretta, luovii Hamberg Mattsonin sumppua
kohti uusissa pitkävartisissa saappaissaan, kiiltonappisessa takissaan
ja kaulassaan kaksi suurta mitalia »ihmishengen pelastamisesta».
Tutut ukot ja eukot tulevat kättelemään ja kysymään kuulumisia, mutta
tuntemattomat katselevat kunnioittavasti syrjästä ja supattelevat
keskenään siitä mikähän esivallan virkamies se on, jolla on semmoiset
kunniamerkit ja kaluunit.
Vanha Apelblom on pareillaan avaamassa nelikkoa ja tarjoamassa
rommisilakkaa ostavalle rouvalle, kun Hamberg pistää kättä ja suu
naurussa kysyy:
— No missä se minun tyttöni nyt on?
Jolloin Apelblom niistää nenäänsä ja huutaa: Silja hoi, mihinkäs sinä
hävisit! Pane heti meidän kahvipannumme tulelle siihen Mattsonin pannun
viereen!
Fransilja on nähnyt Hambergin tulevan ja lymynnyt maston taakse
piiloon. Häntä hävettää. Hän on kankeassa täysvillaisessa
hameessa, joka vivahtaa siniseen ja vihreään kuin huhtikuun meri
päivänpaisteessa, vatsa on koholla ja huivi silmille työnnettynä.
Hänestä on niin hassua että hän tulee emännöimään rikkaan Hambergin
talossa, josta isä ja äiti olivat aina ylpeillen puhuneet naapureille
siellä kotona Köökarissa.
Kun hän tulee esiin on poskille kohonnut heleä puna ja silmät
maahantuotuina tai tavoitellen sinisiä ankkureita Hambergin lakissa,
hän ojentaa punaisen hikisen kätensä ja lentää sitten suinpäin
kajuuttaan.
— Kyllä se vielä tottuu ja kesyy! ajattelee Hamberg, mielissään tytön
punaisista, mehevistä huulista ja kauniista piirteistä.
Ja hän kääntyy Apelblomin puoleen, joka juuri on saanut kaupat
tehdyksi ja samalla kun pistää rahat kukkaroon, muuttaa mällin toiseen
poskeensa. Hän on pieni ukonkäppänä, silmien välissä nenä kuin
ruutisarvi ja renkaat korvissa. Ja nyt alkaa juttu syyskalastuksesta
ja markkinamatkasta, joka oli sujunut hyvin ja naapurijaalasta tulee
Simsörin vanha Efraim kolmanneksi, housut syltyssä kantapäissä,
etupelti auki ja punainen liina tiukkaan kaulaan käärittynä. Mennään
pieneen kajuuttaan, joka on täynnä eväsarkkuja, astioita, villasukkia
ja toinen toistaan ylempänä olevia vuoteita seinässä ja käryää
paistetulle läskille ja muulle. Siellä hörpitään markkinakahvit
kuuluvin siemauksin teevadin reunasta, Hamberg tarjoo kasakkaa ja
lopuksi kaksi ryyppyä mieheen kolmen markan konjakkia. Mutta Fransilja
istuu ääneti nurkassa ja on kutovinaan sukkaa, vaikka vilkun uteliaana
vähän päästä Hambergiin, katsoo hänen punaista partaansa ja kiiltäviä
nappejaan, mutta enin sentään hopeisia mitaleita punavalkeissa
nauhoissaan. Niin koreata hän ei koskaan ole nähnyt.
Illalla lähdetään Hambergin ja Jannen seurassa Tallskäriin niillä
puhein että Fransilja jää sinne ainakin seuraaviin markkinoihin.
Palkakseen hän saa kymmenen markkaa kuussa, uuden hameen ja yhdet
kengät. —
Aluksi oli kaikki saarella uutta ja toisemmoista kuin kotona, mutta
sitten tuli hiukaiseva ikävä ja Fransilja itki monta kyyneltä
esiliinaansa milloin navetassa milloin kala-aitassa käydessään.
Mari oli aluksi nyreissään hänelle, sillä hän oli lehmän ja porsaan
hoitamisesta saanut tähän asti neljä markkaa kuussa, joka tulo nyt
loppui; rahalla oli hän kestinnyt itseään kahvilla ja sokerilla. Mutta
pian hän huomasi uuden emännöitsijän edullisemmaksi itselleen, hän
alkoi miesten poissaollessa pistäytyä Hambergin puolella juoruamassa
Fransiljan kanssa ja pian tuli tavaksi että nokinen pannu ja kupit
ilmestyivät pöytään.
Fransilja-kulta, liverteli Mari, ukolla on rahaa tuolla kirstussa
vaikka kapalla niittäisi, ei joku kahvikilo ja sokuritoppa tee lovea
hänen rikkauksiinsa! Haudo sinä huoleti aamusta iltaan pannuasi! Ja hän
kertoi kuinka oli silloin ja silloin nähnyt ukon kääntelevän rahojaan
ja tuulettavan seteleitään etteivät homehtuisi, näes.
Fransilja kuunteli hörössä korvin. Hänen alahuulensa lerpahti vielä
pitemmäksi ja silmät tulivat täyteen ihmetystä. Ja kun Mari oli
lähtenyt, meni hän kamariin katselemaan arkkua ja pisti sormensa
avaimenreikään. Se oli hirveän raskas, mutta lukossa, ja avainta ei
näkynyt. Hän olisi tahtonut nähdä oliko Marin puheissa perää.
Hamberg oli aina hyvällä päällä kotona ollessaan; hän koetti ilmeisesti
haihduttaa Fransiljan ikävää lystillisillä jutuilla milloin mistäkin
kalastajasta tai tapahtumasta merellä tai kaupungin kalarannassa.
Hän kertoi niin hassuja että täytyi väkisinkin nauraa. Ja väliin hän
kujeili kuin pojat, kiusasi ja nipisti.
Kerran Hamberg kertoi Boströmistä. Boström oli kalatorppari ja hänen
veroonsa kuului kaksi kertaa viikossa käydä kaupungissa talon maitoa
ja piimää kaupalla. Eräänä yönä myöhään keväällä, kun Hamberg oli
illalla kokenut isotrysät ja lähtenyt kaupunkiin saadakseen hyvän
paikan laiturin kyljessä, oli hänen veneensä joutunut rinnan Boströmin
kanssa. Kumpikin nukkui purjeteltassa, mutta kun Hamberg heräsi siihen
että joukko humalaisia valkolakkeja rallattaen kulki laiturilla, pisti
hän päänsä purjeen alta ja näki Boströmin varovasti ammentavan vettä
merestä kirnupiimäsaaviin. Yksi ylioppilaista, joka seisoi Koroleffin
kulmalla oli huomannut metkun. Hetken päästä tuli hän tahtomaan kaksi
kannua kirnupiimää itselleen ja tovereilleen, jotka odottivat kauempana.
— Onkos herralla jotain astiaa sitten, sanoi Boström.
— Ei ole. Pankaa nyt vaikka tuohon säkkiin.
— Säkkiin? Boström katseli epäillen ostajaan, mutta tämä kehoitti vaan
kaatamaan säkkiin ja tarjosi rahaa.
No mitäs muuta, Boström mittasi säkkiin ja ylioppilas kumartui
veneeseen, ottamaan säkkiä muka, mutta sieppasikin sen käteensä ja
alkoi sillä huimia Boströmiä korville.
Vai merivettä sinä ajat saaviisi veijari! Kyllä minä opetan sinut sen
vietävä petkuttamaan ihmisiä piimälläsi! Semmoista kirnupiimää on tämä
allas täynnä! kirkui ylioppilas ja veteli ehtimän takaa säkillä. —
Laita luusi täältä tahi minä ilmoitan konstisi poliisille, hän räyhäsi
ja päästi Boströmin veneen renkaasta ja potkasi sen jalallaan rannasta.
Boström oli punainen kuin kukon heltta ja kun hän huomasi että yhä
useimmissa veneissä herättiin rähinään ja naurettiin hänelle, sousi hän
kiiruumman kautta tiehensä. Viikon päiviin ei näkynyt häntä senjälkeen
venerannassa, lopetti Hamberg.
Fransilja mieltyi pian oloonsa. Hän koetti tehdä työt hyvin ollakseen
ukolle mieliksi eikä välittänyt Marin juorupuheista. Eräänä
sunnuntai-aamuna toi hän Hambergille 25-pennisen, jonka oli löytänyt
pöydän alta. »Tyttö on rehellinen», ajatteli Hamberg tyytyväisenä,
sillä hän oli tahallaan pudottanut sinne rahan koetellakseen
Fransiljaa. Toisen kerran löysi hän ukon kintaan kaapin alta. Senkin
oli Hamberg paiskannut sinne tahallaan saadakseen nähdä miten lavealti
hän lakaisi lattiaa.
Näin kului syksy, tuvassa ja vesillä, paikkuupukin ja airojen ääressä.
Pyhäinmiesten jälkeen tulivat myrskyt, viimeiset rysät otettiin maalle
täynnänsä leviä ja ahvenruohoja, raakkuja ja vesilimaa. Lehti oli
jo aikoja sitten pudonnut puusta, koivut pieksivät ilmaa paljailla
varvuillaan, tuuli muuttui viluiseksi viuhinaksi, meri kohisi raskaana
ja synkkänä rantoihin.
Kun vettynyt verkkovene oli saatu parahiksi maalle, tuli ensimäinen
lumi rajun itä-tuulen tuomana. Yöllä rajuilma yltyi ja viisari
katossa keikkui levottomasti sinne tänne, kun vihurit ravistelivat ja
peruuttivat peltikukkoa katolla.
Hamberg makasi valveillaan sängyssä. Hän suunnitteli uutta venettään ja
ajatteli huomena veistää siihen emäpuun. Mutta silloin hän muisti että
suurempi kirves oli kesästä saakka ollut kateissa eikä vieläkään ollut
löytynyt. Ja hän ihmetteli mihin se oli voinut joutua, ellei se ollut
unohtunut Skytteskäriin, silloin heinäntekomatkalla. Ja harmitteli
mielessään hyvää kirvestä.
Tänä yönä näki Hamberg Rosinan unissaan.
Hän tuli kuin olisi nukkunut tuvassa, lyhyessä paidassaan Hambergin
vuoteen luo.
Isä-kulta, etkö aio ottaa kirvestä sireenipensaasta, muuten se jää
lumen alle, hän sanoi ja katsoi huolestuneena mieheensä.
Hamberg kavahti istualleen ja hieroi silmiään. Oliko hän heteillään vai
nukuksissa? Ulkona vinkui myrsky, peltikukko äänteli ja sireenipensas
raapi ikkunaan. Mutta arvelematta sen enempää hän kulki paljain jaloin
poikki lattian ja tupaan, jossa Silja nukkui hupussa ja avasi oven.
Kello löi juuri kolme.
Ulkona tanssivat ja pyörivät lumihiutaleet ilmassa ja tukkivat silmät
hänen kumartuessaan pilkkopimeässä sireenipensasta kohti. Ensin tuli
käteen särkynyt aironlapa, mutta sitten, aivan oikein, kirves. Ja
kirves kädessä hän palasi tupaan, laski sen uunin eteen huomiseksi ja
nukkui jälleen kummastellen kuinka Rosina pitää kaikesta huolen.
Tämä ei ollut ensi kertaa kuin Rosina ilmestyi hänen avukseen. Ensi
kerran tapahtui se viime pääsiäisenä, kun Hambergin oli mentävä
rippikirkkoon niinkuin heillä oli ollut tapana Rosinan kanssa käydä
joka vuosi, eikä hän löytänyt mistään papinkirjaa. Hän oli hakenut
moneen kertaan kirstunsa ja kaappinsa ja aika oli täpärällä. Silloin
tuli Rosina eräänä yönä hänen luokseen sanoen: — Papinkirjahan on
peilin laatikossa. Ja hän oli vielä lisännyt: — Aja parta nenäsi alta,
muuten en tule sinun kanssasi! Ja kun Hamberg niskotteli ja antoi
viiksensä kasvaa, niinkuin hän oli antanut jälkeen Rosinan kuoleman,
tuli hän uudelleen ja sanoi: — Isä-kulta, aja pois parta nenäsi alta,
sinä olet kuin ryssän musikka! Ja silloin Hamberg totteli.
Mutta aamulla tämän viime näyn jälkeen tahkoi Hamberg kirveensä, se
kun oli pensaassa pahasti ruostunut ja alkoi veistellä emäpuuksi
sitä männynkäyrää, jonka hän jo kesällä oli katsonut itselleen
Skytteskäristä.
* * * * *
Tuli adventti hiljaisine päivineen, jolloin aurinko pitkästä aikaa
näyttäytyi saarelaisille, puhkaisten kekälepunaisena sumujoukot, jotka
täyttivät välin merestä taivaaseen. Vedet lepäsivät joka taholla
huuruten ilmaan viimeisen lämpönsä, ja odottivat kantta päälleen.
Eräänä yönä oli pakkanen vetänyt sinisen kalvon yli läntisen selän.
Kaukana taivaanrannalla näkyivät laineet viluisessa aamu-ilmassa vielä
kulkevan vapaina, kuin kiiruhtaen jotain kaukaista määrää kohden.
Vilkkumajakat sammuivat, ulkosaaret ja luodot yksinäistyivät selille ja
nyt tuli Aspöläisillä olla perunat ja ruissäkit aitassa, sillä yhteys
muihin ihmisiin oli katkaistu pitkäksi aikaa. Jää ei kantanut, veneellä
ei päässyt. Talvi oli tullut.
Toisen adventtisunnuntain viikolla, kun Hamberg ja Fransilja olivat
teurastaneet porsaan ja paraillaan kalttasivat harjaksia sen selästä,
tuli Fanny miehineen tervehtimään isäänsä. Hän oli laiha ja luiseva,
kuiva kuin kapakala. Äitinsä mustat silmät hän oli perinyt, mutta
ääni oli kimeä ja särkynyt alituisesta haukkumisesta. Mies oli juoppo
koneenkäyttäjä. Tyttönä oli Fanny kauan valikoinut sulhasia, pojat
olivat ruvenneet välttämään häntä hänen terävän kielensä takia ja
vanhanapiikana hän sitten kostoksi oli hakenut miehen itselleen
kaupungista, esiintyen saarelaisten rinnalla nyt rouvana. Fransilja
katsoi silmät, selällään hänen hattuaan, se oli kuin rastaanpesä. Ja
takissa oli koketit ja kamyyrit.
Fanny asetti suunsa mielistelevästä suppuun kun hän tervehti isäänsä ja
kysyi hänen vointiaan, mutta Fransiljaan hän iski epäluuloisesti mustat
silmänsä. Näytti kuin olisi hän tahtonut katsoa läpi luiden ja ytimien.
Kun he tuvassa olivat kahden ja Fransilja sytytteli tulta pesään,
huomasi Fanny kauniin rintasoljen kaapin päällä.
— Keltä Fransilja on tuon saanut? kysyi hän terävästi.
— Sedältä, vastasi Silja punehtuen kuin olisi hänet tavattu
pahanteosta. Ja sitten pujahti hän katokseen puita hakemaan ja
viivytteli siellä siksi kunnes Hamberg tuli aitasta, jossa hän oli
ripustanut siankimpaleet kattoon. Hän pelkäsi olla kahden tuon ihmisen
kanssa.
Fanny oli syrjästäpäin kuullut että Hamberg oli ostanut tytölle
hamekankaan ja muitakin epäilyttäviä puheita ja hän oli tullut
vartavasten ottamaan asioista selon. Oliko todella mahdollista että isä
oli niin järjetön, niin vanhuuttaan höperö, että hänellä olisi ollut
jotain aikeita Fransiljan suhteen? Että tuo Köökarin vuohi olisi saanut
villityksi vanhan miehen! Että isä olisi niin kiittämätön kaikesta
siitä rakkaudesta, mitä hän ja Emil olivat aina osottaneet tälle! Kun
hän oikein ajatteli, oli se verinen vääryys, joka ei saisi koskaan
tapahtua, ei koskaan, ei koskaan!
Hamberg on tyytymätön tämänvuotiseen porsaaseen. »Senverran on
silavaa tuossa meidän Patussakin», hän sanoo kahvia hörpätessään. Ja
sitten hän Fransiljalle ja Emilille alkaa kertoa siitä takavuosien
jättiläissiasta, joka oli ollut semmoista lajia kuin olisi se juossut
kärsänsä lyttyyn seinää vasten. Mutta sekös otti ruokaa ja turposi!
Lopulta se vain röhötti paikoillaan ja ajankuluksi alkoi järsiä lätin
kattoa niin että sitä oli kohotettava yhdellä hirsikerralla. Siinä
oli sikaa! Hänen silmäteränsä laajenevat pelkästä hyvästämielestä,
muistellessa sitä jättiläissikaa.
Emil on heitellyt kaihoavia silmäyksiä seinäkaappiin ja vihdoin nousee
Hamberg ja tuo rakkopullon pöydälle. Pieni puolikupponen kuuluu
teurastuspäivän kestitykseen. Kun Fannyn silmä välttää ryyppäsee Emil
kahvikuppinsa melkein tyhjiin ja liruttaa sen sitten pullosta taas
täyteen. Hänen katseensa harhailee epävarmana pitkin tupaa ja pysähtyy
vihdoin katossa olevaan leiviskänpainoiseen hyljeluodikkoon. Hän on
kookas ja turpea mies, mutta pehmeätä tekoa. Silmäluomet nousevat
raskaasti ja katse niiden alla on jäykästi tuijottava. Fannyyn hän
välttää katsomasta.
Kun kuulumiset molemmin puolin on kyselty ja keskusteluun tullut
ensimäinen äänettömyys, nousee Fanny päättävästi ja sanoo Hambergille:
— Jos isä tulisi vähän tänne kamariin, minulla on asiaa.
Fransilja kumartuu lieteen päin, silmissä entinen pelokas ilme. Emil
tuijottaa yhä luodikkoon, nyt hänen täytyy ottaa se katosta alas,
punnita käsissään ja ikkunan ääressä tarkastella sen piilukkoa.
— Onpas siinä luodikkoa! Mutta kuka tämmöistä jaksaa kädellään
kannattaa?
Fransilja naurahtaa miehen tyhmyydelle meriasioissa, selittäen että
sillä ammutaan vain jään nojalta tai kiveltä. Mies makaa vatsallaan ja
tähtää sen hylkeeseen.
Joku uusi ajatus alkaa liikkua Emilin hitaassa päässä: hän silmäsee
varovasti että kamarin ovi on kiinni ja antaa katseensa sitten
mielihyvällä liukua pitkin Fransiljan olkapäitä ja rintoja.
Ei hullumpaa, ei yhtään hullumpaa! Ukko kyllä tietää mitä tekee.
Hän uskaltaa nyt vasta oikein katsoa Fransiljaa, hyväillä silmillään
hänen verevää muotoaan ja punaisia huuliaan. Turkanen kuinka ne palavat!
Hän muuttuu huomaavammaksi, koettaa saada ryhtiä itseensä, pitää
liikkeensä tasapainossa. Jos pikku Fransilja antaisi hänelle uutta
kahvia! Kuinka pikku Fransilja viihtyy täällä autiolla meren saarella,
jossa ei ole muuta seuraa kuin... kuin...
Hän nauraa silmät kiltissä vanhan juopon mielistelevää naurua, laskee
leikkiä sulhasista, maiskahuttaa huuliaan.
Silloin viiltää hänen korvaansa tuttu ääni, terävä kuin partaveitsi.
— Jos ei isä anna, istun tässä kirstun päällä, siksi kun se mätänee!
Ääni tulee kamarista. Nyt se kirahtaa kuin sahan osuessa pahasti
puuhun. Ovesta kuuluu lyhyt käsky.
— Emil, tule tänne!
Emililtä haihtuvat siinä tuokiossa kaikki keikarieleet, silmät
räpyttävät epävarmoina siitä kuulivatko korvat oikein. Hänen sameat
aivonsa tapaavat jostain toisen ajatuksen: matkan tarkoituksen,
perinnöt jotka voivat mennä menojaan tuon tyttöhepsakan tähden ja
siihen ajatukseen hän julmistuu. Mutta jo ovessa lennättää Hamberg
hänelle vastaan:
— Sinulla ei tässä ole mitään sanomista! Jos olisit seissyt edes
vihillä omissa housuissasi!
Emil peräytyy kynnykseltä kuin olisi saanut vettä silmilleen. Fannyn
oli täytynyt Hambergilta lainata mustat housut heidän vihille
mennessään.
Kamarissa istuu Fanny Hambergin rahakirstun päällä, kädet sivuillaan ja
harmin puna poskilla. Ukko on tuikean ja ikävystyneen näköinen. Hänen
huulensa liikkuvat kuin pureskelisi hän jotain karvasta.
— Jos isä vähänkin ajattelusi, jos isä tahtoisi kuulla... alkoi Fanny
uudelleen, tällä kertaa vetäen toisesta köydenpäästä. Isälle se ei
paljo tunnu, mutta meille ne kaksituhatta ovat ihan välttämättömät.
Velka lankee, osake on maksettava tammikuussa...
Emil säestää ruumiillaan ja eleillään hänen sanojaan; nyt hän tohtii
aukaista suunsakin:
— Isä kulta, kuinka isä voi...
Mutta Hamberg katkaisee lyhyeen:
— _Sinä!_ Hakisit korkoja olutpatruunalta, jolle olet kaksikymmentä
vuotta tallettanut palkkaasi!
Emilin suu menee umpeen, silmät alkavat taas harhailla, kunnes kaapin
lasin takaa tapaavat suuren hopeamitalin »ihmishengen pelastamisesta»
punaisine kaulanauhoineen.
Mutta Hamberg on käynyt miettiväiseksi. Hän haroo sormillaan muutaman
kerran punaista partaansa. Hän ei näytä niin taipumattomalta kuin
ennen. Tyttären kohtalo rentun vaimona koskee sentään pohjimmaltaan
hänen isälliseen sydämeensä. Ja kun Fanny miehineen iltapuoleen palaa
kaupunkiin, on hän saanut _sen_ puolen asiastaan toimitetuksi. Hänellä
on viisi sadanmarkan seteliä taskussaan ja loput on hän saava ensi
viikolla, kaikki äidinperintöjen nimellä. Hambergilla ja Rosinalla
oli ollut keskinäinen testamentti, joten jälkeenjäävä oli hallitseva
jakamatonta pesää kuolemaansa saakka, niinkuin Hamberg toisti
kalunkirjoittajan sanoja. Tämä oli sulaa hyvyyttä hänen puoleltaan.
Siihen _toiseen_ asiaan oli Fannyn ollut vaikeampi päästä käsiksi. Ukko
oli suopea Fransiljalle, mutta eihän siitä vielä voinut ääntä nostaa.
Jannen Marilta hän uteli lähempiä tietoja ja Mari luetteli kateellisena
kaikki mitä Fransilja oli saanut lahjaksi sitten markkinoiden, mutta
sen enempää ei hänkään tiennyt. Mielellään hän olisi juoninut, sillä
Fanny oli luvannut hänen ensi lapselleen vanhan kehdon, joka ajelehti
aitan ylisillä muun joutavan rojun kanssa ja Fransilja ei enää viime
aikoina ollut niin kärkäs kiehuttamaan kahvipannua hänen pistäytyessään
siellä. Jaa — kerran oli ukko sanonut Fransiljasta Kalle Krokströmille,
joka oli käynyt niitä kaaripuita tuomassa »että sen tytön ei tarvitse
kauan sulhasia odottaa», johon Krokström oli silmää iskien vastannut
että »mitäs niitä enää odottelisi kun on jo varma tiedossa». Tämä
tapahtui venerannassa, kun Krokström teki lähtöä; hän, Mari, oli ollut
siinä vieressä astioita pesemässä.
Ennen lähtöään pistäysi Fanny isänsä huomaamatta navetassa, jossa
Fransilja oli lypsyllä. Tyttö vavahti, mutta loi sitten uhkamielisenä
silmänsä rastaanpesään.
— »Sen minä sanon Fransiljalle että Fransiljan ei pidä panna mitään
hullutuksia ukon päähän, muuten Fransiljan käy huonosti. Eikä
Fransiljan pidä luulotella mitään isän rahoista, niiden päällä on
paperit ja lailliset testamentit. Että Fransilja tietää tämän etukäteen
eikä koetakaan mitään semmoista temppua. Muuten isä on jo yli-ikäinen
ja voi helposti joutua holhouksen alle, jos me omaiset niin tahdomme.
Ymmärtääkö Fransilja? Ja tietääkö Fransilja ettei tämmöisessä
naimisessa vaimo voi periä, ellei ole lasta ja mitä siihen tulee —
ääni kävi myrkylliseksi ja voitonvarmaksi — on se mahdotonta. Isä on
yli-ikäinen ja hänellä olisi ollut äidistä useampia lapsia, jos...
Se on lain mukaan tämä! Niin että Fransilja on nyt järkevä ja katsoo
eteensä niin ei minullakaan ole mitään Fransiljaa vastaan.» Ääni koetti
lopussa tavoitella joitakin lempeämpiä sointuja, vaikkeivät ne ottaneet
tullakseen.
Sanatulvan aikana oli tyttö suurilla silmillään tuijottanut Fannyyn.
Sydän jyskytti kuuluvasti röijyn alla ja korvia kuumotti niin ettei
hän ymmärtänyt puoliakaan tämän puheista. Lopuksi alkoivat huulet
vavahdella ja itkunsekaisella äänellä tuli:
— Minkätähden te kiusaatte minua!
Ja nyyhkytysten välistä:
— Setä on itse kutsunut minut tänne. Mutta minä tahdon pois — yhyy — jo
huomispäivänä — yhyy — kun minua kohdellaan niinkuin pahantekijää...
Ja jättäen kiulunsa siihen hän hyökkäsi Fannyn ohi juoksujalkaa tupaan
aikoen ilmoittaa lähdöstään Hambergille. Tupa oli tyhjä, Hamberg
oli mennyt jäälle sumppuavantoa luomaan ja silloin Fransilja vaipui
sängylleen ja itki siinä koti-ikäväänsä ja ihmisten pahuutta, tyyntyen
vasta vähitellen kun kissa tuli kehräämään hänen olkapäätään vasten.
Minkätähden hän koskaan olikaan lähtenyt kotiseudultaan vieraiden
ihmisten joukkoon! Minkätähden hän ei ollut paremmin katsonut
eteensä ja ajatellut mitä kaikkea tästä seuraisi. Hamberg oli ollut
ystävällinen hänelle ja hän oli ollut siitä hyvillään ymmärtämättä
mitään vaaraa. Oh, mitä kaikkea se siellä navetassa puhuikaan! Nyt
täytyi tästä tulla muutos!
Mutta samalla hänestä alkoi tuntua niin yksinäiseltä ja autiolta. Mieli
oli kuin viluinen meri kaukana jäänreunan takana.
Kun Patu vähän myöhemmin työnsi käpälällään oven auki ja Hamberg sen
jäljissä tuli tupaan oli siellä pimeätä ja hiljaista. Hamberg sytytti
lampun luullen Fransiljan olevan navetassa. Mutta silloin huomasi hän
tytön suullaan sängyssä.
— Fransilja, mikä sinun on?
Kun hän ei saanut vastausta, meni hän lähemmäksi ja kosketti tytön
olkapäätä. Ja kun Fransilja ei sittekään liikahtanut, alkoi hän
aavistaa asian laitaa. Ja hän pyyhkäsi tytön tukkaa niin pehmeästi kuin
taisi suurella karkealla kämmenellään ja sanoi eri äänellä kuin äsken:
— Fransilja!
Nyt nosti tyttö päätään ja katsahti häneen oudostellen.
— Mitäs me heistä, Fransilja!
Ja kun toinen itkua ennustavasti voihkasi:
— Minä tahdon pois täältä! tarttui hän Fransiljan käteen niinkuin ei
koskaan ennen ollut tehnyt ja käski kertoa kaikki, mitä he olivat
puhuneet. Siitä Fransiljan mieli vähitellen parani ja arastellen hän
kertoi Fannyn uhkauksista.
— Vai holhoukseen!
Hamberg ojentui suoraksi ja löi nyrkkinsä pöydänkulmaan.
— Ehkä Emilin hoitolapseksi!
Nyt hän jo nauroi, riisui saappaat jalastaan ja ripusti sukat
pellinnokkaan.
— Koettakoon heittiöt! ja siitä me pian saamme selon olenko minä isäntä
täällä ja vapaa tekemään mitä tahdon!... Mutta panes, Fransilja,
perunat tulelle. Rupesi niin hiukasemaan tuolla avantoa hakatessa, hän
lisäsi ripustaessaan takkiansa naulaan!