I.

Karviaismarjat ovat syöneet itsensä täyteen kuin puutiaiset punottaen

nyt tyytyväisinä elokuun auringossa. Aitan seinustalla surisevat

kimalaiset, vuoroin valkeissa angervoissa, vuoroin punaisissa

rantakukissa, koko ajan soittaen puoliuneliasta säveltään. Kaukaa yli

sinisen selän tulee lounaistuuli, loiskii rantakiviin ja veneisiin

ja huiskuttelee tangon nenässä punaisella ristillä ja sinisillä

ankkureilla merkittyä lippua.

Kala-aitta rantaäyräällä on matala, se on kahdesta kohden jatkettu ja

katonharja on notkallaan kuin vanhan tamman selkä. Kivellä oven luona,

pohjat aurinkoon päin, on suomuiset saappaat, vieressä kulunut lakki ja

piippunysä.

Ovesta näkyy verkkoja ja nuotanosia orsilla. Kuuluu kuorsausta, joka

kuitenkin äkkiä kätkee ja esiin pistäytyy karvainen pää ja pienet

harmaat silmät, joissa on vielä unenrippeet nurkissa.

Samassa seisoo Hamberg kokonaisenaan mäellä, lengottaa hajalla reisin,

haukottelee ja tirkistää aurinkoon, joka on ennättänyt kauas ohi kello

kahden, ja merelle, joka taas lupaa tyyntyä yöksi.

Ja sytyttäessään piippuaan ajattelee hän: yhä vaan riittää hyviä

ilmoja. Oikea silakkavuosi! Mutta verkot täytyy tästäpuolin laskea

syvempään. Kuu kasvaa, silakka alkaa kulkea alapaulan puolessa. Ties

montako tynnyriä viime yönä pujahti alitse...

Hän on leveä ja matala. Sääret lyhyet ja vääristyneet alituisesta

tuhtoon ponnistamisesta soutaessa. Hän on seitsemänkymmenvuotias,

mutta punertavassa täys-parrassa ei näy vielä harmaita karvoja. Pää

on kenossa, silmät luotuina korkealle. Sen asento on niiltä ajoin kun

hän oli lämmittäjänä kamreeri Saurenin laivassa ja alhaalta tulisesta

ruumasta kurkotti auringon ja ihmisten puoleen.

Hän saapastaa verkkosalkojen luo, joilla leväällään kuivaa hänen uusi

vasta värjätty verkkonsa. Se on kauniin punertava kuin koivunvarvut

keväällä ja tuntuu silkinhienolta käteen. Se on viidentoista sylen

pituinen. Siihen oli mennyt monta talvipuhdetta, monta hiljaista iltaa,

jolloin tähdet tuikkivat pakkastaivaalla tai Patu haukahteli ulkona

pyryssä tuntiessaan ketun läheisyydessä.

Tupa on pohjoisen kallion alla, suojassa kylmimmiltä tuulilta. Kattoon

ei ole korkealti sillä ne propsit, jotka Hamberg aikoinaan erään

myrskyn jälkeen oli kerännyt ulkoluodoilta, sattuivat olemaan mitaltaan

lyhyitä. Kamarin rakennus osui jo parempaan aikaan: silloin oli

tukkilautta hajonnut näillä vesin ja hirsistä ei ollut puutetta.

Tupa on ollut aikoinaan punaiseksi sivelty, se rusottaa vielä heikosti.

Katolla kiekkuu peltinen viirikukko, jonka liikkeet viisari merkitsee

sisällä tuvan katossa olevaan kompassitauluun. Se on Hambergin oma

keksintö tämä tuulennäyttäjä ja pimeinä syysöinä hän näkee siitä jo

sänkyynsä ovatko veneet ja pyydykset vaarassa.

Eteläisen ikkunan alla kasvaa orjaruusu ja marjapensaita. Syreeni saa

joka vuosi luovuttaa oksiaan verkonkäpyihin. Omenapuukin on istutettu

aikoinaan siinä toivossa että se kerran kantaisi hedelmän, mutta joka

kesä raukee tämä toivo tyhjiin, kun lounainen varistaa kukat ennen

aikojaan ja vanha kyhmyinen puu näyttää jo alistuneen kohtaloonsa ja

päättäneen kuolla hedelmättömänä. Se on vieras ulkosaaristossa eikä voi

koskaan tänne oikein kotiutua.

Ylempää mäeltä näkyy navetan pääty ja päädyssä rasvaleimat

hylkeennahoista, jotka siinä leväälle naulattuna ovat kuivuneet

kevätauringossa. Korkeaan koivuun on sidottu lipputanko, vesiajolta

saatu eteläreimari, joka ei enää viittaa karia, vaan tällä kertaa

pelastusasemaa, sillä sen nenässä liehuu meripelastusseuran lippu.

Tupaan tultuaan laittaa Hamberg kahvipannun tulelle. Sisässä on

kaikki hiljaista. Kissa on hypännyt pöydälle ja haudottaa itseään

siinä päivänpaisteessa silmät pienenä jyvänä. Ainoa ääni lähtee

mustuneesta seinäkellosta, joka naksuttelee ja hinaa väsymättä ylemmäs

punttejaan, joista toinen on ruostunut kanuunankuula. Sen oli Hamberg

löytänyt vanhan tuvan hirrestä, kun oli sotavuosien jälkeen siirtynyt

kalastajaksi saarelle.

Kahvia hörpätessään pitelee hän nokista pannua vasemmassa kädessään

ja täyttää siitä kuppinsa seitsemän kertaa. Sitten hän alkaa kaivella

ihvistä piippuaan.

Hohojaa! Nämä iltapäivät ne tuntuvat niin tyhjiltä, niin toisenlaisilta

kuin ennen Rosina-vainaan aikana. Silloin oli kaupungista tultua ja

päivällisen maattua istuttu tässä kahdenpuolen pöytää ja juteltu

kalojen hinnasta tai uudesta rysänkappaleesta ja Rosinalla oli ollut

paikkuupukki aina vieressään. Ei monen käsi liikkunutkaan niin

näppärästi kuin Rosinan, vaikka se olikin kerran ruhjoutunut veneen ja

laiturin välissä ja jäänyt iäksi hiukan koukkuun. Siihen aikaan kyllä

verkot pysyivät kunnossa!

Siihen aikaan oli kalakeittokin pöydässä, kun hän palasi kaupungista ja

sukissa oli ehjät kantapäät. Siihen aikaan... hohoojaa...

Hamberg vetelee piipustaan muutamia hiljaisia savuja ja silittää

suurella karkealla kädellään kissan selkää, joka siitä hyvillään

kehrää hänen käsivarttaan vasten. Kello seinällä huokaa, naksahtaa

ylimääräisen kerran ja jatkaa sitten taas vanhaan tahtiinsa.

Rosina-vainaa oli tarkkamuistinen, hän valvoi taloa kuin paras koira.

Hän piti mielessään ankarassa järjestyksessä kaiken sen kalun, jonka he

neljänkymmenen vuoden ajalla olivat pesäänsä keränneet. Jos Hamberg oli

venettä rakentamassa ja tarvitsi parihakoja muistamatta mihin ne viime

kerralla olivat jääneet, voi hän huoleti turvautua Rosinaan.

— Isä-kulta nehän ovat taka-aitassa, sivuorren päällä! ilmoitti Rosina.

Ja jos hän tarvitsi koverrusrautaa, sai hän heti tietää että se oli

vinnillä siinä sinisessä kirstussa valinkauhan ja kertoimien kanssa.

Mutta eilen kun hänen hätäpäätä oli korjattava purjetta, olisi

hän tarvinnut yhden niistä messinkiväkipyöristä, joita Sälskärin

hylkyhuutokaupassa oli ostanut kokonaisen kimpun, mutta sai koluta

aitat ja vinnit löytämättä mitään. Hän muisti hämärästi ripustaneensa

ne johonkin naulaan, mutta mihin naulaan, sitä ei olisi tiennyt sanoa

kukaan muu kuin Rosina. Ja Rosina oli maannut haudassa jo viime vapusta

vuoden...

Hamberg olisi tänään jatkanut pitemmällekin muistojaan, ellei hänen

apumiehensä, Janne, olisi tullut tupaan saamaan osaansa päivän

ansioista. Hamberg tyhjensi pöydälle kissan viereen kuluneen kukkaronsa

sisällyksen. Rahat, joita oli hopeita ja kuparia lajiteltiin,

laskettiin ja jaettiin kolmeen läjään, joista yhden sai Janne, kaksi

taas pyyhkäisi Hamberg suureen kouraansa vieden ne tuvan sivussa

olevaan kamariin. Nurkassa siellä sängyn takana oli raudoitettu

punainen kirstu, jonka hän avasi jykevällä avaimella ja erotettuaan

hopeat vanhaan tupakkapussiin ja kuparit sikarilaatikkoon, jälleen

huolellisesti sulki. Avain pantiin lasi-oviseen seinäkaappiin,

jossa punaisessa nauhassa hohti pari hopeamitalia »ihmishengen

pelastamisesta», vanhanaikuinen umpikuorinen kello ja pieni hopeapikari

palkintona kilpapurjehduksesta.

Aurinko alkoi jo painua läntisten metsien puoleen. Janne ja hänen

vaimonsa Mari kokosivat kuivia verkkoja saloilta, toinen yläpaulan

toinen alapaulan puolesta, kantaen ne vyhtenä veneeseen, joka oli

syrjittään kalakallion sivussa. Hamberg kivesti uutta verkkoaan, joka

tänään saisi kestää ensi kokeen ja osottaa mihin kelpaisi.

Verkko ei ollut vielä kunnossa, kun porsas lätissään ylempänä mäellä

alkoi surkeasti vinkua. Hamberg jätti työnsä ja kävi ammentamassa

äyskärillä sianruokaa kaukaloon. Samalla poikkesi hän navetassa

heittämässä heinätukun lehmälle, joka ynisi tyhjässä pilttuussaan.

Eläinten tuli olla Marin hoidossa, mutta porsas kasvoi hitaasti ja

lehmästä lähti vähemmän maitoa kuin ennen, Rosinan aikana...

Kun aurinko tapasi kuusenlatvat Skoglannissa lähti vene verkkoväkineen

merelle. Tuuli oli tyyntynyt niinkuin edellisinä iltoina, loivat

mainingit vain keinuivat sileäpintaisina kuin olisi kaadettu öljyä

veteen. Karien kohdalla kävi tuttu kohina. Virosta käsin nousi

verkalleen yö tummana vyönä, joka auringon viime säteistä sai punervan

hohteen reunaansa.

Janne, jolla ahavoituneessa naamassaan oli pieni pystynenä ja vaaleat

viikset, sousi airoparilla keulassa. Mari istui keskituhdolla vedellen

pitkällä, Hamberg perässä huovaten toisella pitkällä airolla. Kuului

vain hankatappien kitinää ja ohikiitävältä karilta lokkien kirkunaa,

kun ne tappelivat makuukivestä.

Tallskär oli jäänyt kauaksi taakse. Se siirtyi Malmkobbenin naapuriksi,

salmet sulkeutuivat, karit ja kalliot sulautuivat yhteen ja lopulta

ne kaikki yhteensä muodostivat vain epämääräisen tushiviivan

taivaanrajassa, kuin rakkolevien vyön saaren rannalla. Vain Skoglannin

piiharjaiset kuuset erottuivat selvästi taivasta vasten, sillä niiden

takana, jossain alhaalla hehkui vielä aurinko kuin valmiiksi lämminnyt

leivinuuni.

Nyt oltiin perillä. Alettiin verkonlasku. Janne sousi, Hamberg laski,

Mari ojensi hänelle verkkovyhdit ja kohot. Pian kellui vedenpinnassa

joukko puukohoja suorassa jonossa ja verkot pingottuivat virran

voimasta veden alla. Viidennentoista ja viimeisen päähän kiinnitettiin

vene ilman ankkuria jotta koko jono saisi vapaasti kääntyä virran

mukana.

Nyt avattiin eväspussit ja haukattiin illalliseksi leipää, voita ja

silavaa ja sitten paneuduttiin levolle.

Hamberg imi viimeiset savut piipustaan, kopisti porot veneen laitaan

ja laittautui nukkumaan nahkavällyjen alle, peräpuolessa. Mutta kun

uni ei heti tullut, sytytti hän nysän uudelleen. Yö oli tyyni ja

lämmin, tähdet kuvastelivat sileäpintaiseen veteen, lännessä vilkutti

Skytteskärin majakka tulista silmäänsä ikäänkuin vanhalle tuttavalle:

Vai niin, Hamberg, sinä olet taas täällä aavalla verkkoinesi. Sinä,

vanha veitikka, tiedät missä silakka kulkee. Muiden veneet palaavat

aina puolta lautaa korkeampina kuin sinun. Ja sitten se taas vilkutti

kuin tahtoen sanoa: me kyllä tunnemme toisemme! Siitä asti kun minut

tänne asetettiin, olen nähnyt sinun liikkuvan näillä vesin keväät ja

kesät ja syksyt.

Nyt oli varmaan laiva tulossa lännestäpäin. Hamberg kohottautui

kyynäspään varaan kuullessaan heikkoa jyskytystä. Siellä näkyi

valkoinen mastolyhty ja veripunainen alahangan lyhty vetäen kokonaisen

jonon keltaisia kuulia perässään pitkin vettä.

Hamberg sylkäsi veteen nähdäkseen mihin virta kulki ja piti silmällä

laivan suuntaa. Aivan oikein: verkot olivat nyt kääntyneet poikittain

entisestä asennostaan joutumatta kuitenkaan vaaralliseen kulkuveteen.

Hän oli tullut katsahtaneeksi keulapuoleen. Siellä nukkuivat makeita

unia Janne ja Mari resuiseen sänkypeittoon kääriytyneenä ja Mari

oli kiertänyt kätensä Jannen kaulaan. Mari ei ollut ruma, hänellä

oli kiiltävän mustat hiukset ja verevät poskipäät ja rintoja röijyn

täydeltä, oli Hamberg pannut merkille. Ja hän tuli ajatelleeksi että

melkein samanlainen oli Rosina-vainaa ollut neljäkymmentä vuotta

sitten. Silloin olivat he molemmat nukkuneet kaulakkain verkkoveneessä

ja tähdet olivat paistaneet mereen niinkuin nyt. Mutta siitä oli niin

kauan että se oli vain kuin etäinen unennäkö. Että Rosinakin oli ollut

nuori, että heilläkin oli ollut lapsi, josta sitten kasvoi Fanny, sen

hän vain muistamalla muisti — siinä välissä oli pitkä, pitkä aika,

jolloin elämä oli ollut ankaraa työntekoa ja penninkokoomista, jolloin

unet täytyi mitata lyhyeen ja karkoittaa rakkaus mielestään. Ja Rosina

oli ollut vanha, teräväleukainen ja tarkkasilmäinen kalastajamuori,

jolla oli aina ajatuksissaan lehmänsä ja kanansa ja verkonpaikkuunsa ja

talon tarvekalut.

Nyt oli Hamberg saariston rikkain mies. Hänellä oli sadottain verkkoja

ja viisi isoarysää — Kalle Krokströmilläkin oli vain kolme — ja

kaksi asuintupaa ja tuhansia markkoja kirstussa. Moni kadehti häntä

ja haukkuivat takanapäin kitupiikiksi, mutta herra tiesi että hän

rahojensa tähden oli saanut vaivata itseään ja olla liikkeellä aamusta

yöhön vaanimassa kuin synti!

Hän tiesi että Fanny ja vävy odottivat hänen loppuaan päästäkseen

käsiksi rahoihin, mutta itse hän ei ajatellut kuolemaa: hän tunsi

jäsenensä yhtä vankoiksi kuin ennenkin, milloin vettynyt silakkavene

oli vedettävä maalle ja kätensä yhtä varmaksi kuin ennen, milloin

koskelo oli pudotettava lennosta. Häntä melkein nauratti puheet

»ukko» Hambergista. Ja tänä elokuun yönä maatessaan tyynellä ulapalla

tuikkivien tähtien alla hänen ajatuksensa hiipivät keulassa nukkuvaan

Mariin, tämän kiiltävään tukkaan ja korkeihin rintoihin. Hän oli kuin

nuori mies, joka ei moneen viikkoon ollut päässyt kultaansa tapaamaan.

* * * * *

Oli vielä täysi yö merellä, kun Hamberg tunsi ruumiissaan että oli aika

nousta. Tuuli oli kääntynyt pohjoiseen ja ajanut taivaankannen täyteen

hallahtavia pilvenhattaroita, vesi näytti joka taholla kylmältä ja

harmaalta. Aamuvilu hyrisytti verkkomiehiä, he kohoutuivat istualleen

ja asettuivat hitaasti airoihin Hambergin hilatessa jo veneeseen

ensimäistä verkon päätä.

— Pidätäs Janne, tästä tulevat kissankalat! huusi Hamberg.

Tuskin olivat ensimäiset hopealle välähtävät silakat kohonneet yli

vedenpinnan, kun kaijat ja tiirat keksivät ne kaukaisilta kareiltaan

ja ilmestyivät einettä kärkkymään. Parkuen kuin pahankuriset lapset ne

leijailivat veneen päällä ja seurasivat sitä vanavedessä. Ja kun kala

irtautui verkosta jääden ajelehtimaan mereen, syntyi tappelu, jossa

vilkkaat ja urheat tiirat useimmiten sieppasivat saaliin kömpelömpien

lokkien nokan edestä.

Verkko verkolta nostettiin painavana kaloista ja vettä valuen

veneeseen, joka vajosi yhä syvempään kunnes vain ylin lauta kohosi yli

vedenrajan. Silloin oli päästy viimeiseen kohoon, pystytettiin masto

purjeineen ja alettiin luovia kotisaarta kohti.

Nyt oli aurinkokin ehtinyt taivaanrantaan, se kurkisti palavissaan yli

viivan ja täytti koko ulapan punaisella aniliinivärillä, mutta äkkiä

se muutti mieltä ja päästi keltaista tulikiveä joukkoon, ja nyt syntyi

outoja värileikkejä märkien luotojen kyljessä, joita aamulaine juuri

oli nuollut, kunnes aurinko tapasi oikean värisekotuksen ja meri sai

entisen lasivihreän kuultonsa.

Oli sivuutettu ulkoluodot, Tallskär ja Malmkobben erkanivat

toisistaan, salmet avautuivat ja kun pingotettiin purjetta ja saatiin

hyvä puuskapää avuksi, päästiin Ankkurikiveltä suoraan kalakallion

kylkeen, missä kissa oli jo osaansa odottamassa. Mari kiiruhti tupaan

kahvipannun ja lastensa luo, miehet kantoivat verkot maalle ja alkoivat

ravistaa niistä saalista. Ei puhuttu monta sanaa, mutta Hamberg ja

Janne silmäilivät tyytyväisinä toisiaan ja silakkaläjiä kalliolla.

— Kuules Janne, näistä me suolaamme puolet, sanoi Hamberg. Silakka ei

tänään paljoa maksa kalarannassa. Aspöläiset, Krokström ja Bergin Kalle

tulevat jo tuolta hyvässä lastissa, näemmä.

Ja kun oli pistäydytty tuvassa kahvilla ja Hamberg oli kaapista ottanut

pullon, joka oli kuin litistetty rakko ja valuttanut siitä kuppiinsa ja

ojentanut Jannelle, kerättiin kaloista puolet suomuisiin koreihin ja

levitettiin purjeet, tällä kertaa ohjaten hyvää sivutuulta kaupunkiin.

Sillä aikaa huusi Mari salmen takaa Stiinan avukseen kaloja perkaamaan.

Työ joutui nopeasti jutellessa, kalat virutettiin ja ladottiin

suolarakeiden väliin nelikoihin. Mutta varikset olivat lentää

hamuttaneet säröisillä siivillään kala-aitan harjalle, vaakkuneet

siellä aamuvaakkunaansa ja laskeutuivat nyt varovasti yksitellen

kalakallion laitaan perkeitä syömään.