"Enkö nyt itkisi sellaisen ja sellaisen asian tähden?" sanoi Hegesippus
niinkuin ennenkin.
"Mutta tiedäthän sinä koko joukon", surisi mehiläisparvi.
"Enhän minä juuri kovin paljoa tiedä, mutta tietänenhän kuitenkin
_vähäsen_."
"Hyvästi", sanoivat mehiläiset.
Taas oli poika aivan yksin. Mutta silloinpa tulikin koko suuri metsä
hänen luoksensa: korkeat kuuset, solakat koivut, matalat pajapensaat,
pienet pihlajantaimet, puolukankukat, kanervat, harakanvarpaat ja
kaikki kysyivät ystävällisesti: "miksi itket?"
"Enkö itkisi? Niin ja niin on asia laita", selitti Hegesippus.
"Mutta tiedäthän sinä kuitenkin vähäsen", sanoi koko metsä.
"Kyllä", sanoi poika, "mutta en tiedä kotitietä."
"Hyvästi", sanoi metsä.
"Ei, odotas hiukkasen", huoahti Hegesippus unissaan. "Olepas hyvä ja
näytä minulle tie kaupunkiin! Päällystakkini, kalossini ja isäni keppi
jäivät ojaan, minä kuolen vilusta."
"Mutta tiedäthän sinä kuitenkin vähäsen", toisti metsä.
"En, metsä rakas, minä vakuutan sinulle, ett'en tiedä _en niin
mitään_", huokasi poika sydammen tuskassa.
"Todellakin, oletko niin äärettömän tietämätön?" kysyi metsä.
"Olen, mitä vaan tahdot, kunhan neuvot minua kotiin", sanoi poika.
"Ei, odotas", sanoi metsä, "pois kiertelemiset! Tunnusta rehellisesti,
ett'et mitään tiedä luonnon todellisesta elämästä ja laadusta, vaikka
lörpötteletkin kirjoista koko joukon ulkoläksyjä! Tunnusta tietäväsi
vähemmän kuin muurahainen pesässään tahi pienin neulanen kuusen
oksalla."
Hegesippus vetäsi niin pitkän huokauksen kuin seinähirren. Kyllähän se
koskee, kun täytyy tunnustaa itsensä niin oppimattomaksi, juuri kuin on
ollut niin äärettömän oppinut. "En tiedä mitään muuta kuin sitä, mitä
on Lütkenin Zoologiassa", huudahti hän.
"Vai niin, tahdotko tinkiä?" keskeytti itsepäinen metsä. "Lausu totuus!
Huuda niin kovasti, että jokainen kuulee: Hegesippus on tuhma!"
Hiki kihosi pojan otsalta, vaikka hänellä siinä maatessansa olikin
kylmä.
"Kyllähän se on totta, rakas metsä", sanoi hän, "olenhan minä vähän
tuhma."
"Suora totuus! Hyvin tuhma!" sanoi metsä.
"No, koska sitä tahdot kaikin mokomin tietää, niin _minä olen tuhma_...
oikein tuhma!..."
"Hegesippus on tuhma!" vastasi kaiku joka haaralta metsästä. Siellä
syntyi verraton riemu. "Kuules, mitä poika sanoo?" sanoi harakanvarvas
katajapensaalle. "Kuinka voi ihminen olla niin äärettömän tuhma, että
itsekin sitä kertoo?" sanoi muurahainen männynkävylle. Kaiku istui
vuoren reunalla kertoen joka sanan, kunnes jokainen oksa, joka mätäs ja
joka linnunpesä kaikui samoja pilkallisia sanoja: "Hegesippus on
tuhma... tuhma... tuhma... tuhma... tuhma... tuhma!"
"Mitä sipinää se on?" kuului ääni aidan takaa sanovan, ja siinä seisoi
Knut pyssy olalla. "Hegesippus!" huusi hän.