"No, sepäs nyt oli hauskaa, että viimeinkin sinut löysin. Justiina oli
levoton, kun viivyit ja lähetti minut jo aikaisin jäljestä päivällisen
sinua etsimään. Olen etsinyt sinua joka talosta, puistosta ja
puutarhasta. En koskaan luullut sinua niin tuhmaksi, että näin pienessä
metsässä eksyisit."
"Hiljaa, Knut, elä siitä enää virka: koko metsähän sen jo tietää!"
huokasi Hegesippus. "Rakas Knut, auta minua nyt kotia, jalkani ovat
jäykät, en voi kävellä."
"Vähätpä siitä, minulla on sääriä molempien tarpeeksi, kulku käypi kuin
reipas tanssi. Kiipeä selkääni, mars! eteenpäin, pannukakku!"
"Mutta kaupunkiin on pitkä matka. Ethän sinä voi minua koko matkaa
kantaa."
"Pitkäkö matka? Tulliportille on tuskin sataakaan askelta. Jos olisit
noussut lähimmälle pikku kivelle, olisit nähnyt edessäsi koko
kaupungin."
"Näyttääpä todellakin siltä, kuin olisin ollut hiukan tuhma", huokasi
Hegesippus noustessaan veljensä selkään ja nähdessään kaupungin aivan
lähellä pensaikon takana. "Mitä sinulla on jahtilaukussasi, Knut?"
"Siellä on petolintu. Vähän aikaa sitten ammuin sen."
"Ahaa, kyllähän sen tunnen. Lyhyenläntä nokka ja pieni hammas
yläleuassa lähellä nokan kärkeä. Elä luule, Knut, ampuneesi papukaijaa;
minä olen tuon otuksen tutkinut, se on satakielinen. Minä näin sen
tavoittavan virtahepoa."
"Mitä sanot? Satakielinenkö? Oivallinen kanahaukkahan tämä on! Tallin
oven päälle minä sen naulaan. Minä näin sen vainoavan pientä orava
raukkaa. Se on ahnas rosvo, tuo tuossa; se elää enimmittäin pikku
linnusta, vaikka kyllähän sille kelpaa kaikki, mitä sattuu saamaan:
rotat, sammakot, jäniksenpojat, oravat..."
Nyt näki Hegesippus parhaaksi pitää viisautensa itsekseen. Mutta kun
hän onnellisesti pääsi kotia veljensä hartioilla ja Justiina mamseli
taas alkoi kiittää hänen ääretöntä oppiansa, kuiskasi Hegesippus
hänelle korvaan: "älkää kertoko kenellekään siitä, että olen tuhma!"
"Kultamuruseni, mitäs puhut? Olisiko _hän_ tuhma, joka tietää kaikki."
"Niin, katsokaas Justiina, sepä se juuri onkin tuhmaa!"