"Äläpäs, kuinka tuo Hegesippus on viisas ja ymmärtäväinen!" -- huudahti
Justiina mamseli, käsiään yhteen lyöden. "Hän se vasta tietää kaikki.
Kas, sepä on jotakin, kun on niin oppinut. Toisin on laita Knut paran,
joka ei mitään tiedä."
Hegesippuksella ei ollut aikaa vastata: hän tarkasteli sontiaisen
takajalkaa suurennuslasilla. Hän oli kaksitoista-vuotias ja kävi
korkeassa koulussa, sentähden tiesi hän kaikki; mutta Knut raukka oli
nelitoista-vuotias ja kävi reaalikoulua, sentähden ei hän mitään
tiennyt.
Justiina mamseli oli hyvänluontoinen taloudenhoitaja, joka ansaitsi 200
markkaa vuodessa paitsi ruokaa, huonetta ja rantikenkäparia toukokuun 1
päivänä ja pumpuliesiliinaa jouluna. Hegesippus oli hänen lempilapsensa
ja Justiina oli aina siitä asti, kuin Hegesippus mekko yllä tepasteli,
joka päivä kertonut hänelle, että hän oli muita lapsia viisaampi ja
varsinkin paljon ymmärtäväisempi kuin Knut parka. Mitä joka päivä
kuulee, sitä rupeaa viimein uskomaan, ja Hegesippus oli vakuutettu
siitä, että hän oli oppinein koulupoika, kuin ikinä on kielioppiinsa
koirankorvia taivutellut.
Nyt rypisti hän toisen silmänsä kiinni, pani hiuksensa pörrölleen ja
sanoi: "Oletteko, Justiina, nähnyt minun munakokoelmaani?"
Justina oli nähnyt hänen munakokoelmansa seitsemänkymmentä seitsemän
kertaa, mutta hän vastasi: "no, kaikkea hän ennättääkin, tuo rakas
poika!"
"Justiina, tulkaa tänne, niin saatte nähdä!" sanoi Hegesippus, ja sitte
hän näytti hänelle paperilaatikon, johon oli pantu pumpuliin suuria ja
pieniä munia, kukin osastoonsa säännöllisillä päällekirjoituksilla
varustettuina. Siellä oli kaikenlaisten lintujen munia, suuresta
kotkasta aina pieneen lehtokerttuun: sinisiä, harmaita, valkoisia,
ruskeita, kirjavia, variksen, harakan, kottaraisen, rastaan,
keltasirkkusen, peipposen ja muiden, ja kaikki olivat ne onttoja
kuoria, pieni reikä kummassakin päässä. Se oli aivan paarihuoneen
näköinen, täynnä kuolleiden linnunpoikien kirstuja.
Kun nyt Justiina parhaallaan ihmetteli, tulla tyllerti siihen Lotta.
Hän oli kymmenvuotias eikä käsittänyt vielä munakokoelman arvoa, vaan
kysyi, mistä Sippus oli nuo kaikki saanut. Sippus vastasi alentuvasti,
että hän oli saanut muutamia lahjaksi ja toiset oli hän ostanut muilta
pojilta.
"Mutta eikö ole synti tehdä pahaa pikku lintusien pesille?" kysyi Lotta
viattomasti.
Hegesippus niisti nenäänsä; hänellä oli melkein aina nuhaa, sillä hän
käytti aina päällysnuttua ja kalosseja, ja sitä paitsi kuuluu
nenässä puhuminen niin oppineelta. Hän ei viitsinyt vastata noin
yksinkertaiseen kysymykseen. Mutta Lottapa ei säikähtynyt tuosta.
"Kyllä ymmärrän, että tuollaisesta oppii jotakin", sanoi hän. "Mutta
onhan sinun kirjoissasi kuvattuna kaikki nämä munat. Opettelisitpas
tuntemaan lintujen pesiä ja munia metsässä, niille pahaa tekemättä.
Knut tuntee kaikki linnut viserryksistänsä."
"Knut on tuhma", sanoi Hegesippus ylenkatseellisesti.
"Mutta Knut suojelee pieniä lintuja ja ampuu haukat", vastasi Lotta
säikähtymättä.
"Onko hän lukenut niiden siipisulkia?" kysyi Hegesippus ylpeästi.
"Sanon sinulle, Lotta, että linnuilla on erilainen luuranko kuin
nisäkkäillä, ja linnun luiden yleinen ominaisuus on niiden
edellämainittu lujuus ja keveys; sitä paitsi on niillä kolmiosaiset
raajat ja toisenlainen ruuansulatuskanava ja paljon erilaisempi
pääkoppa ja ympyriäinen niskakyhmy ja joku määrä mielikuvitusvoimaa ja
taito valmistaa suppilomaisia pesiä..."
"Eipä toki", sanoi Lotta, "kaikki linnunpesät, joita minä olen nähnyt,
ovat olleet pyöreitä kuin nauriit."
"No, niin, suppilomaisia tai naurismaisia, sepä nyt on yhdentekevää.
Petolinnuilla on ehkä nauriinmuotoisia pesiä, mutta löytyy
varpuislintuja eli tiitisiä ja kiipeejöitä ja kanalintuja ja kurkia ja
kahlaajia ja vesilintuja ja..."
"Ja kukko!" keskeytti Justiina mamseli, lempipoikansa äärettömään
oppiin ihastuneena. "Rakas Lotta, ei löydy mitään, mitä ei Hegesippus
tietäisi. Hän tietää kaikki."
"Hän kerää munia eikä ole koskaan nähnyt linnunpesää!" nauroi Lotta.
Hegesippus suuttui. "Linnunpesän löydän, koska vain tahdon", sanoi hän.
"Minulla ei ole vielä tilhin eikä satakielen munia. Mutta minä etsin ne
itse. Saat nähdä iltasella, kunhan tulen kotia."
"Mutta ethän sinä käy koskaan metsässä, katukäytävillä vaan kävelet,
koska lääkäri on sinua kävelemään käskenyt", muistutti Lotta.
"Ei, Hegesippus poikaseni, älä mene metsään, voisit vilustua siellä",
varoitti Justiina mamseli. "Muista, että siellä on käärmeitä."
"Käärmeet kuuluvat matelijoihin, niillä on pitkäveteinen ruumis ja
ruuansulatus käy hitaasti", jatkoi Hegesippus suuressa viisaudessaan.
"Hän ei ole koskaan nähnyt elävää käärmettä!" nauroi taas Lotta.
Tämä suututti Hegesippusta. Hän otti yllensä paksun talvinutun ja
kainaloonsa Lütkenin Zoologian, josta hänen viisautensa oli kotoisin.
Sitä paitsi otti hän isänsä kepin, jolla saisi lyödä kuoliaaksi
käärmeet, joilla on niin pitkä selkä ja huono ruuansulatus. Sitte läksi
hän kaupungin ulkopuolelle etsimään satakielen munia, sillä hänellä
sattui olemaan lupa tänä iltapäivänä.
"Odotas hiukkasen! Pane kiinni alimmainen nappi!" huusi Justiina
mamseli hänelle.
Hegesippus oli jo etäällä. Hän käveli ylevänä kaupungin läpi, tullin
sivu, sillan, tien ja ojan yli, ja siten hän tuli metsään. Siellä oli
hankalampi kävellä: oli mättäitä, sieniä ja kiviä, katajapensaita ja
hämähäkin verkkoja, muurahaispesiä ja itikoita. Hegesippus väsyi ja
hänelle tuli kuuma. Hän istahti kivelle levähtämään. Hän ihmetteli,
ett'ei sille kivelle ollut mikään satakieli eikä tilhi pesäänsä tehnyt.
Hänen tässä istuessaan suhisi ilmassa jotakin, suuri kyyhkyishaukka
tavoitti oravaa lähimmästä puusta. Mutta haukan kynnet tarttuivat
kuusen oksiin, orava hyppäsi, pudoten suoraan Hegesippuksen syliin, ja
sitte se pelosta vavisten hiipi kiven taakse.
Suurempaa ja parempaa huvitusta ei löydy kuin elävän luonnon
tarkasteleminen ja sen salaisuuksien tutkiminen. Se on kuitenkin
tehtävä luonnossa eikä lörpöteltävä kirjoista, joita ei yhtään ymmärrä.
Kirjat ovat tosin hyviä tien ohjaajia, mutta ne eivät kelpaa mihinkään,
joll'ei niitä voi oikein käyttää. -- Hegesippus oli nyt metsässä
ensimmäistä kertaa. Sen sijaan, että olisi tarkastellut kasvia, eläimiä
ja muurahaisten teitä ja opetellut tuntemaan lintuja niiden
viserryksestä, tuli hän tänne täysin oppineena ja luuli tietävänsä
kirjoista kaikki. Voi sinua, viisas Hegesippus!
Ei hän edes hämmästynytkään. Hän otti kirjansa esille ja etsi sieltä
jotakin oravan näköistä eläintä; "Virtahepo on suuri, kömpelö,
paksumahainen, lyhytkaulainen ja hyvin matalajalkainen eläin."...
"Ahaa! Nelijalkainen eläin, joka syliini putosi, oli kömpelö ja
lyhytkaulainen; se oli varmaankin virtahepo. Mikä lienee puussa oleva
lintu! Pitääpä katsoa..."
"'Papukaijat tunnetaan nokastansa, joka on hyvin lyhyt, korkea ja
paksu.'... Todellakin. Se on papukaija. Mutta, jos se olisikin
satakielinen?... Sillä on lyhyenlainen nokka luullakseni. 'Pieni hammas
yläleuan sisäpuolella.'... No, se käy päinsä. Siis on lintu varmaankin
satakielinen. Sepä nyt oli merkillistä. Se täytyy panna muistoon."
Hegesippus otti muistikirjansa -- oppineet miehet eivät mene koskaan
metsään ilman muistikirjaa -- ja kirjoitti siihen suurilla kirjaimilla:
_Toukokuun 1 päivänä. Oli Lotta taas tuhma. Menin metsään. Näin
satakielen, joka tavoitti virtahepoa_.
"Piste. Voi, kuinka on hauskaa tietää kaikki kirjoista."
"Ah", jatkoi Hegesippus, "kuinka metsä on tuhma ja kuinka minä olen
viisas! Tuo suuri metsä ei tiedä, mitä minä tiedän. Tuolla suurella
metsällä ei ole kirjoja: siellä ei ole ainoaakaan oksaa, ei ainoatakaan
eläintä, joka tuntisi edes aakkoset; vielä vähemmin voivat ne tavata
ja selvästi lukea sisästä. Metsä kasvaa ja kasvaa tietämättä, että
kaksi kertaa kaksi on neljä. Mutta minä tiedän paljon enemmän, minä
tiedän kaikki. Jos on vielä jotakin, jota en tiedä, niin tiedän sen
sitte, kuin tulen ylioppilaaksi. Sitte tiedän kaikki, mitä olemassa on
ja ehkä vielä vähän enemmän, ja kun tulen maisteriksi, tiedän kaikki,
mitä ei ole olemassa ja ehkä vielä vähän enemmän. Kas niin on asia,
metsä parka!"
Metsä parka ei vastannut mitään. Hän kuunteli vaan ihmetellen tuota
käsittämätöntä oppia. Hän seisoi siellä niin hiljaisena ja vakavana,
kuin olisi hänkin tahtonut tuosta suuresta viisaudesta jotain oppia.
Ehkä tahtoi mänty oppia, kuinka hänen tuli kasvaa; ehkä tahtoi tuomi
oppia kukkimaan, pilvi satamaan, puro tasaisesti pikkukivien yli
hyppimään ja satakieli tahtoi kenties oppia virtahepoa tavoittamaan.
"Ei, nyt tahdon etsiä linnunpesän", sanoi Hegesippus ja alkoi kulkea
eteenpäin. Kun hän oli kulkenut hetkisen, tuli hän niitylle, jossa oli
lato. Ladon oven yläpuolella lähellä kattoa riippui jotakin, joka
varmaankin mahtoi olla linnunpesä, sillä se oli harmaan paperin
näköistä ja melkein suppilomainen. "Enkös jo sanonut, että kaikki
linnunpesät ovat suppilomaisia?" arveli Hegesippus. "Ajatteles, jos tuo
olisikin satakielen pesä!"
Ja hän alkoi isänsä kepillä harmaata tötteröä kaivella.
Tuskin oli hän saanut harmaasen paperiin reiän, kun sieltä ryömi
jotakin ulos: ensin yksi, ja sitte taas yksi, ja sitte kymmenen ja
kaksikymmentä, ja niin, kenties satoja. Mutta ne eivät suinkaan olleet
satakielisiä, ne olivat mehiläisiä, ja kohta tunsi Hegesippus pistävän
käteensä, poskeensa, nenäänsä... hänen ympärillään oli koko ärtynyt
mehiläisparvi. Viisaan miehen oli nyt paha olla, hän alkoi juosta
kaikin voimin ja hosui ympärilleen isänsä kepillä. Mutta mehiläisparvi
lensi yhä kiivaammin, seuraten häntä niin hirveästi, ett'ei hän kuullut
eikä nähnyt. Hän juoksi juoksemistaan, ja yht'äkkiä oli hän suuressa,
liejuisessa vesiojassa.
Hyvä oli, ett'eivät mehiläiset osanneet uida. Kun he näkivät
vihollisensa ojassa, alkoivat he vihdoinkin suristen liidellä takaisin
rikkinäistä pesäänsä paikkailemaan, ja jos poika olisi ymmärtänyt
heidän puheensa, olisi hän kuullut heidän sanovan toisilleen: "siinä on
rangaistus; kyllä hän toiste jättää pesämme häiritsemättä."
Märkänä ja turvonneena ryömi Hegesippus ojasta. Nyt ei hänellä ollut
vähääkään halua linnunpesän etsimiseen. Kotiin tallusteleminen oli nyt
viisainta, mitä hän tehdä voi. Mutta asia oli huokeampi sanoa kuin
tehdä. Hän oli metsässä ensimmäisen kerran elämässään, ja hänellä ei
ollut vähääkään aavistusta siitä, mitä teitä hän oli kulkenut.
Kuitenkin kävellä rehki hän oman nenänsä mukaan, ja nenä on huono
tienosoittaja, sillä kääntyipä minne hyvänsä, niin on nenä aina
eteenpäin osoittamassa. Eteenpäin kulki Hegesippus, ja nenä kulki
edellä, mutta kuitenkin eksyi hän ja tuli yhä etäämmälle suuressa
metsässä. Puiden varjot venyivät pitemmiksi männiköllä, aurinko
laskeutui kuusen latvojen taakse, hyttyset tulivat yhä kärtyisemmiksi,
lintujen laulu hiljeni puissa, ainoastaan punatulkku ja talitiainen
visertelivät surullisia säveliään, ja ruisrääkkä pellon ojassa käheästi
äänteli. Kaikeksi onneksi ei toki tullut pimeätä, sillä nyt oli
kesäsydän. Hegesippus oli väsynyt, nälkäinen ja märkä, mutta kuitenkin
kapuili hän eteenpäin mättäiden ja kivien yli, ja kun hän täten oli
monta tuntia harhaillut, tuli hän juuri samalle ojalle, josta oli
matkansa alottanut.
Silloin loppui häneltä rohkeus; hän istahti ja rupesi itkemään.
Hetkisen itkettyään nukkui hän väsyneenä ojan reunalle.
Nyt lienee Hegesippus varmaankin uneksinut, sillä kuinka muutoin
tällaista olisi voinut tapahtua niin oppineelle pojalle? Hänestä oli
kuin pieni orava, jota hän oli luullut virtahevoseksi, olisi tullut
hänen luoksensa ja kysynyt: "miksi itket?" -- "Oi", sanoi poika,
"pitäneehän itkeäni, sillä en löydä tietä kotiin tästä suuresta
metsästä."
"Mutta sinähän tiedät kaikki", sanoi orava, joka oli virtahepo.
"Enhän minä nyt kaikkea tiedä, mutta _melkein kaikki_!" huokasi poika.
"Hyvästi, poika", sanoi orava. Kului hetkinen, -- kuului suhinaa
ilmassa, ja kanahaukka, joka oli satakielinen, kysyi: "miksi itket?"
"Enkö itkisi", sanoi Hegesippus, "kun en tiedä, miten voisin osata
kotiin metsän läpi?"
"Mutta sinähän tiedät melkein kaikki!" sanoi kanahaukka, joka oli
satakielinen.
"Niin", sanoi poika, "enhän minä juuri kaikkia tiedä, mutta tiedänhän
kuitenkin _koko joukon_."
"Hyvästi vaan", sanoi kanahaukka.