Ah sinistä merta, aavaa merta, syvää merta, joka välkkyy auringon
paisteessa! Eikö se ole kaunis? Eikö se ole salaperäinen? Kuinka usein
olenkaan seisonut rannalla ja katsellut värepintaisten aaltojen
juoksentelua peräkkäin kuin valkoiset lampaat kukkaniityllä, eivätkä ne
kuitenkaan saa koskaan kiinni toinen toistansa! Ne tulevat etäiseltä
rannalta; niillä ei ole kotia eikä isänmaata. Heillä ei ole rauhaa
yöllä eikä päivällä, ne vain lakkaamatta vyöryelevät meren
silopinnalla. Tuhat vuotta ovat ne kulkeneet tuota kulkuansa, ja aina
ne laulavat samaa laulua.
Mutta millainenhan on elämä, joka elää ja liikkuu aaltojen alla? Me
sitä emme näe emmekä kuule; me asumme toisessa maailmassa. Me
hengitämme keveää ilmaa; me iloitsemme auringon kirkkaasta valosta,
emmekä me osaa käsittää, millaista on elää tuolla alhaalla ilman ilmaa,
aurinkoa ja ääntä pimeydessä ja hiljaisuudessa, ja kuitenkin olla
onnellinen. Sini meri, avara meri, syvä meri, etköhän meille kerran
kertoisi, millaista on sinun hiljaisessa povessasi?
Kyllä, vastaa meri, kyllä minä mielelläni kertoisin, mutta ethän sinä
ymmärtäisi minua. Minä olen niin äärettömän suuri; kuohuttelenhan minä
aaltojani yli koko avaran maapallon. Minä olen keisarikunta, jossa on
monta suurta maakuntaa, ja kaikki ne ovat ihan erilaiset. Minä kierrän
haaleana kylpyvetenä maan keskustaa ja minä värisen pakkasesta
napaseutujen jäävuorissa. Monta, monta miljoonaa elukkaa elää minussa,
suuresta valaskalasta aina niihin näkymättömiin pikku eläviin asti,
joita asuu tuhansia yhdessä ainoassa vesipisarassa. Kaikilla niillä on
_oma_ erityinen elämänsä, ja jos minä kertoisin kaikki, ehtisit sinä
tulla harmaapääksi vanhukseksi, ennenkuin minä kunnolla pääsisin
alkuunkaan. Kuinka sinä voisit ymmärtää niin äärettömän suurta satua?
Mene ennemmin jonkun pikku lapseni luo. Kysy Pähkinälahden kiiskiltä,
miten kalat elävät, niin hän ehkä kertoo sinulle jotakin, jonka
paremmin ymmärrät.
Kiitoksia, syvä meri; kyllä on niin, kuin sinä sanot. Minä kysyn
halveksitulta pikku kiiskiltä. Hän tietää vain hyvin pienen osan sinun
suuresta sadustasi, mutta hän kuitenkin tietää, mitä on meidän
rannoillamme, ja senhän me ymmärrämme paraiten.
Kiiski sanoo: ei ole aina niin pimeä meressä, kuin te ihmiset luulette.
Minä en ole asunut peninkulmain syvyisissä valtamerissä; siellä kyllä
lienee pohjassa lakkaamaton yö. Mutta täällä meidän vesissämme erotamme
selvästi yön päivästä. Me näemme päällämme pyöreän, tumman punaisen
levyn, joka tanssii aalloilla. Se on taivaan aurinko; se paistaa veden
läpi kaikkiin vesikasveihin, ja ne kurottelevat sitä kohti niinkuin
lapsi käsiänsä äitilleen. Oletko milloinkaan soudellut peilityynessä
rannassa ja katsellut veneestä alas läpinäkyvään veteen? Miten
pehmeitä, hienolehtisiä kasveja siellä alhaalla! Ne ovat kuin korkeata
metsää, vihreitä puistoja ja komeita puutarhoja. Me uimme kesällä
meriauringon vaalean punaisessa valossa meriruoho-metsissämme, korkeain
ja sammaleisten vuorten sekä syväin mutaisten laaksojen yli. Me emme
niinkuin te pelkää putoavamme jyrkänteiltä emmekä loukkautuvamme
kiviin. Niinkuin teidän lintunne lentävät korkealla pilvissä, niin
mekin ihan vaivatta lennämme ylös veden pintaan ja siitä uteliaina
katsoa tirkistelemme outoa maailmaa, joka liikkuu ilmassa meidän
yllämme. Me näemme teidän venettenne ja laivainne kulkevan korkealla
päämme päällitse, niinkuin te näette pilvien uivan ylitsenne
ilmameressä. Välistä me näemme ihmisjalkoja pulikoimassa korkealla,
sellaista te ette saa nähdä, sillä eipä kukaan poika eikä tyttö ui
korkealla ilmassa. Muuten me mieluisimmin elämme meren pohjalla, sillä
siellä meidän peltomme ja niittymme ovat. Me emme kynnä emmekä kylvä,
eikä meidän kuitenkaan tarvitse koskaan olla huolissamme, mitä syömme
tai juomme; sillä tiedämmehän hyvän Luojan pitävän huolta kaikesta,
mitä tarvitsemme. Meillä ei ole tupaa, ei isää eikä äitiä, ei puolisoa
eikä lapsia, ei sisaria eikä veljiä. Ystäviä meillä ainoastaan on
tuhansittain ja heitä me seuraamme yli vuorten ja laaksojen.
Myöhään syksyllä, kun tulee pimeä ylämaailmassa, tulee vielä synkempi
syvällä meressä. Silloin irtautuu vesiruoho juuriltaan ja ajautuu
rantaan. Metsämme, puistomme ja kasvitarhamme häviävät kaikki. Vesi
kylmenee, mutta siitä me vähän huolimme; emmehän me tarvitse turkkeja.
Nyt on tähtein tuike ja kaunis, keltainen kuu ilomme ja huvimme, kun
sen pitkä vapiseva hopearaita välkkyy kuin valopylväs meren päällä.
Vielä me näemme heikon kajastuksen päivästä, mutta kun sitte eräänä
aamuna etsimme aurinkoa, ei sitä enää löydykään. Ohut jää on peittänyt
veden pinnan. Silloin se vielä on kirkas ja läpikuultava. Olemme
saaneet lasikaton päällemme. Kalveassa jään läpi hohtavassa
kajastuksessa näemme mustain varjojen kiitävän katolla ja kuulemme
rapinaa ja helinää poikain luistimista, kun he iloissaan kiitelevät
meidän ylitsemme ja leikkelevät raitoja jäähän.
Tätä kestää muutamia päiviä. Pakkanen kiihtyy, jää paksunee ja tulee
sikäli yhä läpinäkymättömämmäksi, kunnes viimein sataa lunta. Silloin
on pimeys täydellinen, on niin pimeä, ett'emme voi erottaa hietajyvää
vuoresta. Tuo pitkä, pimeä yö kestää neljä kuukautta ihmisten laskun
mukaan, välistä viisi. Me haparoiden liikumme, tunnustellen
ympärillemme suulla ja evillä. Me etsimme syvimmät haudat ja
sulloudumme likekkäin, ystävät ja viholliset kaikki sekaisin. On niin
hiljaista kuin pimeässä haudassa. Salakka ja hauki oleskelevat
vierekkäin. Välistä avaa salakka suunsa; hän on silloin löytänyt pikku
madon, ja sepä se onkin hänen aamiaisensa, päivällisensä ja
illallisensa. Välistä hauki avaa suunsa, ja salakka solahtaa melkein
huomaamattansa hauin vatsaan.
Me tarvitsemme myöskin ilmaa. Vetten auki ollessa onkin niissä aina
ilmarakkuloita, mutta jään alla sitä tavaraa on niukalti. Matalat
järvet jäätyvät välistä ihan pohjaa myöten, ja silloin kuolevat kaikki
kalat. Joskus taas ihmiset hakkaavat rannalle jäähän avannon.
Iloissamme ja kummastellen päivän kajastavaa raitaa riennämme me sinne
hengittämään. Ukko onkii avannosta. Me näemme lihavan onkimadon
painuvan pohjaa kohti. Ah, mikä herkku! Kaikki kilvaten ja toisiaan
sysien kiiruhtavat sitä tavoittamaan ja sieppaamaan herkullista
saalista. Särki on sukkelin. Kateellisesti me katselemme, miten hän
sieppaa madon aivan kumppaninsa suun edestä, mutta samassa näemme hänen
kimmurtelevan ylös. Meistä on käsittämätöntä, miten hänelle on tullut
sellainen halu tanssia pystysuoraan ylös; mutta me kalat olemme
luonteeltamme levolliset emmekä juuri milloinkaan kummastu. Kun siis
mato uudestaan vaipuu pohjaan päin, koetamme taas kilvan sitä siepata,
ja sukkelimmalle tulee samanlainen halu tanssia ylös. Niin käy meille
toiselle toisensa jälkeen. Viimein alkaa avannon laidalla istuvalta
ukolta palella sormia, ja hänen paistaessaan ja syödessään meidän
kumppanejamme saamme me turhaan odotella tuota kavalaa matoa.
Viimein tulee kevät. Jää halkeilee pauhulla, aurinko on kuluttanut
rikki meidän lumipeittoisen lasikattomme; sen raoista alkaa meille
näkyä päivänvaloa. Myrsky vinkuu, jää huokailee tuskasta ja murtuu
viimein, Ensin näkyy vain pieni reikä katossa; se sitte suurenee ja
kasvaa päivä päivältä ja kun viimein jonakin aamuna katsahdamme ylös,
paistaa vaaleanpunainen aurinko taas aukealle, aaltoilevalle, vapaaksi
päässeelle merelle.
O, sä ihmislapsi, joka et koskaan ole ollut vangittuna pitkän, pimeän
ja hiljaisen yön autiuteen, sinä et tiedä, miltä tuntuu tuo äkillinen
pääsö pimeydestä valoon! Mene alas kellariin, paneta vahva kivipaasi
aukon päälle ja asu siellä neljä kuukautta ja kauemminkin, kuulematta
äänen hisaustakaan muusta maailmasta, sekä nouse sitte jonakin
kevätaamuna auringon valoon, ihmisten iloiseen hälinään ja lintujen
lauluun! Silloin tiedät, miltä kaloista tuntuu jäiden lähtö. Me kalat
olemme tuohon tottuneet; mutta keväästä ja taivaan valosta iloitsevat
kaikki niin meren kuin maankin eläjät. Rakasta valoa, sinä ihmislapsi,
ja kiitä Jumalaasi siitä, sillä sinä olet luotu valoon, ja valon
lapsena tulee sinun aina vaeltaa Jumalan edessä hänen pelossaan ja
totuudessaan.