Niin, rohkeutta vaarassa, rohkeutta vastoinkäymisissä, rohkeutta
kiusauksissa, rohkeutta puolustamaan kanssaihmisten ja omaa henkeäsi ja
menestystäsi, rohkeutta taistelemaan totuuden puolesta, rohkeutta
puolustamaan turvattomia ja viattomia vainottuja, rohkeutta kaikkea
pahaa ja vääryyttä vastaan, rohkeutta kaikkeen hyvään ja jaloon, mutta
ei tyhmänrohkeaa ja hyödytöntä rohkeutta kestämään turhia vaaroja,
ylvästymään muiden yli tai etsimään riitaa, että pääsisi joksikin
mahtimieheksi. Pane tämä mieleesi!
Ehkäpä olet kuullut puhuttavan Östermyrasta, joka on kaukana
Pohjanmaalla, juuri sillä kohdalla, jossa nyt Vaasan rautatie on
piirtänyt Suomen kartalle uuden ajatusmerkki-viivan ja veturit kulkevat
uuden ajan nopealla vauhdilla pitkin hedelmällisiä vainioita. Siellä on
suuri ruutitehdas, joka kauan olikin ainoa laatuaan koko maassamme ja
tuotti kaikille metsästäjille, vuorenmurtajille ja suomalaisille
sotamiehille kaiken ruudin, kuin he tarvitsivat. Ja tiedäthän sinä,
että ruuti, jota tehdään hiilestä, tulikivestä ja salpietarista, on
hyvin vaarallinen tavara, joka helposti voi saada aikaan hyvin suuria
onnettomuuksia, jos se syttyy tuleen, milloin ei tiedetä olla
varoillaan. Sentähden täytyy ruutitehtaissa työskennellä hyvin
varovasti. Siellä ei kukaan saa polttaa tupakkaa eikä sytyttää tulta
edes turvallisimpaankaan lyhtyyn; ei kukaan saa pitää taskussaan
helposti syttyviä aineita eipä edes rautanaulojakaan saapastensa
kantapäissä, kun rauta voisi sattua kolahtamaan kiveen ja siitä syntyä
kipinä. Kaikkein vaarallisin paikka on kuivaushuone, johon äsken
valmiiksi saatu, vielä kostea ruuti levitetään kuivamaan ja johon
hienoa mustaa ruudintomua on asettunut kattoon ja seinille. Se tomu on
niin tulenarkaa ja täyttää ilmankin niin kokonaan, että melkeinpä
pelottaa siellä tulen ajatteleminenkin, eikä sinne saa kukaan mennä
kovat kengät jalassa, vaan paljain jaloin tai sukkasillaan tai
pehmeissä tohveleissa.
Suuren tulenvaaran tähden ovatkin kaikki ruudintekohuoneet rakennetut
syrjään herrasväen kartanosta ja työväen asunnoista. Eihän koskaan
voida olla niin varovaiset, ett'ei joku onnettomuus mahdollisesti
saattaisi tapahtua. Ja samasta syystä ovat ruutitehtaat tehdyt vain
hienoista puista, että vahinko olisi niin pieni kuin mahdollista, jos
ne lentäisivät ilmaan. Niin, sinä varmaankin ajattelet: "siellä minä en
tahtoisi asua!" Mutta tottumus tekee, että ne, jotka siellä asuvat,
eivät ajattelekaan vaaraa, vaan luottavat, että ankara työnjohtaja yöt
päivät vartioipi tehdasta, niin ett'ei mikään varomattomuus voi saattaa
kaikkien turvallisuutta vaaraan.
Hyvin harvoin sitä on tapahtunutkin, mutta joskus on kuitenkin yksi tai
useampia ruutihuoneita lentänyt ilmaan. Ja kerran kuuluu se tapahtuneen
syystä, jota ei ole helppo estää, siitä näet, että ukontuli iski
ruutihuoneesen. Onhan sellaisia onnettomuuksia koetettu estää
ukkosensyöteillä, jotka ovat kosteasta maasta aina ylemmäksi kattoa ja
savupiippuja ulottuvat metallijohdot, yläpäässä terävä kärki; mutta
eivätpä nekään aina auta.
Kyytirättäri Fredrik Salmenin luona Östermyrassa palveli tallirenkinä
nuori poika Jaakko Virtala. Siihen aikaan oli tapana, että nuoret
rengit kävelivät sunnuntaiöinä seikkailuretkillä, välistä ottivat
luvatta hevosia haoista ja ratsastivat ne turmiolle, välistä remusivat
kapakoissa ja milloin taas tappelivat naapurikylän renkien kanssa. --
"Jaakko", sanoivat eräänä lauantai-iltana kumppanit Jukka ja Taavi,
"lähdeppäs nyt meidän kanssamme ja opi mieheksi! Nyt on paraiksi
kuutamaa, että löydämme hevoset haasta. Tänä yönä ratsastetaan, ja
Ankkurin muori osaa kyllä torpassaan laittaa puolikuppisia kanelin ja
inkiväärin kanssa. Ota piiska kanssasi, Jaakko, ja hyvä, jos pistät
lyijymukuran varrenpäähän, sillä saattaapa sattua, että naapurikylän
pojat odottelevat meitä kirkkomäessä."
"En minä tule mukaan", vastasi Jaakko puhdistellessaan hevostansa
tallissa. Hän ei sinä yönä huolinutkaan viedä ruunaansa hakaan.
"Ohoh!" sanoivat kumppanit. "Miksi et tule?"
"Sentähden että se on väärin ja isäntä on siitä kieltänyt ja
varoittanut."
"Kas vain tuota, vaikk'ei vielä ole päässyt lasten luvusta!" ivasivat
Jukka ja Taavi. "Tunnusta, raukka, että pelkäät saavasi selkään!"
"En minä ole pelkuri", sanoi Jaakko.
"Kyllä sinä pelkäät hienoa pintaasi. Jospa kerran maistaisit kanelin ja
inkivääärin kanssa laitettuja puoliknppisia, niin saisit parempaa
rohkeutta."
"Antakaa minun olla rauhassa!" virkkoi Jaakko äkeissään ja heristi
kumppaneja ratsustimilla.
"Vielä vai, porsas! Tuosta pojasta ei suinkaan tule koskaan miestä
tässä maailmassa; jänishousu hän on, ja viekastelija kettu hänestä
tulee, jos saa elää."
Jaakko pääsi rauhaan, ja hänen urholliset ystävänsä läksivät yölliselle
seikkailulleen. Tosin he sitte vähän pehmiteltyinä palasivat kotiin ja
kuluttivat pyhäpäivänsä humalansa haihduttelemisella, mutta sen sijaan
kehuivat he ylenmäärin miehuuttansa ja lupasivat kasvattaa Jaakkoa
paremmin seuraavana lauantai-iltana hyvällä selkäsaunalla.
Sattuipa seuraavana maanantaina, 14 päivänä lokakuuta 1844, talvi
tulemaan itämyrskynä. Tuuli ulvoi joka nurkassa ja pyöritteli savua ja
kipunoita joka piipusta, sillä myrsky toi kylmää, niin että joka
huonetta täytyi lämmittää. Työmiehet olivat tavallisessa työssään
ruutitehtaalla, kun äkisti kuului hirvittävä huuto: "kuivatushuoneen
katossa on tulta!"
Kuivatushuoneen! Kaikki tiesivät, mitä se merkitsi. Siinä oli
paperikatto ja jostakin etäisestä piipusta tulleet kipunat olivat
tarttuneet siihen.
Kaikki juoksivat pois tehtaasta niin loitos kuin pääsivät. Ei kukaan
ajatellut muuta kuin itsensä pelastusta. Isäntä ja työnjohtaja eivät
edes koettaneetkaan kehoittaa ketään sammuttamaan tulta; saattoihan
kuivaushuone minä silmänräpäyksenä hyvänsä räjähtää ilmaan eivätkä he
tahtoneet lähettää väkeänsä surman suuhun.
Silloin nähtiin jotakin outoa. Nuori poika, kädessä vesiämpäri, astui
levollisesti ja vakavasti tikapuita myöten kuivaushuoneen katolle, ja
jäljestä nousi vanhempi mies. He olivat Jaakko Virtala, joka oli
kenenkään pyytämättä tehnyt rohkean päätöksen, ja hänen isäntänsä
kyytirättäri, joka oli mieltynyt tähän rehelliseen poikaan ja tahtoi
ennemmin kuolla hänen kanssansa kuin jättää häntä yksin vaaraan.
Katselijat matkan päässä seisoivat kauhusta kalpeina, tuskin uskaltaen
hengittää. Mutta eipä sitä tuskaista odotusta kestänyt monta minuuttia;
pian nähtiin pojan isäntineen yhtä levollisesti ja vakavasti
laskeutuvan tikapuita alas. He olivat sammuttaneet katolta tulen juuri
viime hetkenä, ennenkuin se ehti polttaa läpi paperin ja päästä hienoon
ruudin tomuun.
Ihmisiä oli kokoutunut koko seudusta. Hurraa-huuto, kovempi kuin
myrskyn pauhu kajahti yli syksyisten tasankojen, sänkivainioiden,
nuorten ja vehreiden orasketojen, herrasväen kartanon ja kaikkein
Östermyran tupien. Vielä ei kukaan uskaltanut lähestyä tuota
vaarallista huonetta; saattoihan siinä vielä olla jäljellä joku
tietämätön tulenkipuna. Mutta kun poika isäntineen palasi väkijoukkoon
ja vakuutti tulen kokonaan sammuneen, silloin se toki täytyi uskoa ja
silloin kaikki ylistivät heidän rohkeuttansa, kaikki tahtoivat pudistaa
heidän kättänsä, tehtaan isäntä syleili heitä ja lupasi runsaasti
palkita heidän suurenmoista urhotyötään. Sen hän kyllä tekikin; mutta
eipä sellaisia töitä tehdä rahasta, eikä niitä voida palkita lahjoilla;
niin tekee rehellinen, rohkea ja velvollisuutensa tunteva sydän,
sentähden sen paraana palkintona onkin hyvä omatunto.
Rengit Jukka ja Taavi olivat ensimäisinä lähteneet juoksemaan pois
tehtaalta, minkä suinkin kerkisivät, ja he olivat myöskin ehtineet
loitoimmaksi vaarasta, vaan palasivat nyt hiukan häpeissään muuhun
väkijoukkoon. "No, mikä konsti olikaan sammuttaa tuon vertaista tulta,
kun oli millä sammuttaa", sanoivat he ylvästellen Jaakolle. "Kyllä
mekin olisimme nousseet katolle, jos olisi ollut vettä käsillä."
"Niin, tietysti", vastasi Isokylän ukko, jonka hevoset he olivat viime
kerralla ratsastaneet turmiolle. "Varmaankin te vettä etsimään
juoksitte koko virstan päähän kuivaushuoneesta. Mitä teidän tarvitsi
etsiä? Olisitte ratsastaneet varastetulla hevosella tikapuita myöten
ylös ja sammuttaneet tulen puolikuppisilla!"
Nyt oli Jaakon vuoro nauraa kumppaneilleen. Hän kysyi
hyvänluontoisesti, ensi lauvantai-iltanako vai milloin hänen piti
saaman selkäänsä, kun oli pelkuri.
Se suututti Jukkaa ja Taavia. "Onpas tuo vielä olevinaan ylpeäkin",
arvelivat he. "Eikä kuitenkaan ole muu kuin pojannulikka, joka hiipii
äitinsä hameiden taa piiloon eikä uskalla edes kertaakaan juoda
päätänsä täyteen. Jänishousu hän on ja viekastelijana kettuna hän pysyy
niin kanan kuin elää."