Mitäpä merkitsee yksi pikku tyttö maailmassa? Voiko hänkin tulla
suureksi ja kuuluisaksi? Kyllä, miksikä ei? Hän ei voi taistella
sodissa, hän ei voi palvella maatansa samalla tavalla kuin poika; mutta
hän voi taistella yhtä rohkeasti, vieläpä rohkeammastikin murhetta ja
puutetta vastaan sekä kaikkea pahaa vastaan kuin maailmassa on; hän voi
taistella totuuden puolesta, palvella Jumalan valtakuntaa ja elää
ihmisten onneksi. Tyttö on saanut heikomman käden, mutta yhtä suuren
ymmärryksen, lämpimämmän sydammen ja suuremman kärsivällisyyden;
miksipä hän ei voisi tulla suureksi ja kuuluisaksi? Mutta hän ei tahdo,
hän tietää parempaa, ja se on nöyrästi ja huomaamatta, kenenkään
tietämättä hyvän tekeminen.
Muistanpa yhden pikku tytön, taikka minä en muistakaan sitä aikaa, kuin
hän oli pienenä, sillä se oli jo ammoin, mutta minä muistan, kuin hän
oli vanhana ja harmaapäisenä. Ja nyt minä kerron sinulle hänen
lapsuudestansa.
Länsisuomessa on lähellä Uuttakaupunkia Pyhäjärvi jonka vesi juoksee
Eura-jokea myöten Pohjanlahteen. Joessa on suuri vedenputous ja koski,
ja kosken rannalla on Kauttuan rautatehdas. Vähän alempana on suvanto
ja matala ranta. Ajatteleppas istuvasi siinä rannalla lämpöisenä
kesäpäivänä katselemassa salakkain leikittelyä päivän paisteessa.
Muutamia pikku tyttöjä tulee tehtaasta. Paljain jaloin he astuskelevat,
he nostavat ylös helmansa ja kaalavat matalaan veteen. Se heitä hyvin
huvittaa. He huutavat, kun joku näkymätön kivi pistää heidän arkaa
jalkaansa, mutta hetipä he jälleen pulikoivat taas yhtä iloisesti.
Salakat ovat uteliaat ja uivat niin läheltä heidän paljasten sääriensä
ohitse, että melkein koskevat niihin, mutta ottaa niitä kiinni, kas,
sepäs vain ei onnistu. Tytöillä on vasemmassa käsivarressa pikku kori;
he kumartuvat ja pistävät oikean kätensä veteen. He etsivät jotakin
pohjasta ja he löytävätkin. He ottavat sen ja panevat ilosta huudahtaen
koriinsa.
No, mitä he sitte löytävät? Ei kauniita, monivärisiä kiviä, joita
lapset mielellään poimiskelevat rannoilta, vaan soikeita,
puolipyöreitä, mustanharmaita, likaisia kappaleita, jotka eivät
suinkaan ole mieluiset ottaa käteen. Ne kappaleet likaisivat puhtaan
esiliinan. Tytöt kantavat saaliinsa koreissaan rannalle, kaatavat ne
ruohoon ja istuutuvat hyvin hiljaa odottamaan. Hienoa naurun hissutusta
on vaikea pidättää, mutta hiljaa nyt tahdotaan olla, hyvin hiljaa. Nuo
kummalliset, vedestä tuodut esineet pysyvät hyvän aikaa ihan
hievahtamatta, kuin olisivat kuolleet. Ne ovat suuret kuin lapsen käsi,
litteät ja yhteen sovitetut kahdesta kuoresta joista ylempi on kannen
näköinen. Kohtapa näkyy jo, että kannessa on saranatkin ja että se
voidaan auaista sisältä päin. Se todellakin aukenee, hyvin hitaasti ja
varovaisesti, ja sen reunaan ilmestyy kaksi hoikkaa sarvea, jotka
tunnustelevat ruohoa edestään. Jos on hyvin hiljaista, pistäytyy
piankin esiin kellertävänvalkoinen tai harmaanvalkoinen pää tuossa
merkillisessä kotelossa asuvasta madosta. Se näyttää tähystelevän, onko
paikka turvallinen, ja huomattuaan, ett'ei mitään ole hätyyttämässä,
mataa se ja vetää osan ruumiistansa esiin, taikka se ei oikeastaan mada
pois kotelosta, sillä se on kiinni kasvanut kuoreensa; mutta se
kurkottautuu niin pitkälle, että saa maasta kiinni, ja alkaa sitte
vetää kuorta perästään. Niinhän olet arvattavasti useinkin nähnyt
raakkujen tekevän, ja arvaat, että nämä rumat, mustanharmaat elävät
esineet ovat _simpukoita_.
Simpukka kun arvaa olevansa turvassa, vetäytyy hitaasti eteenpäin.
Mutta pienimmästäkin kolahduksesta tai maan tärähdyksestä vetäytyy
simpukan asukas heti kuorensa sisään, kansi painautuu kiinni, eikä sitä
ole sitte helppo saada auki. Lapset katselevat tuota ilokseen ja
ihmeekseen. He ovat kuulleet puhuttavan, että petolinnut välistä
kantavat nokassaan tuollaisen simpukan korkealle ilmaan ja pudottavat
sieltä kallioon tai kivikkoon, että kuori särkyisi, he kun sitä eivät
jaksa nokallaan hakata rikki. Tuo pudottaminen voi onnistua, mutta
myöskin olla onnistumatta. Jos se onnistuu, saa lintu hyvän aamiaisen,
niinkuin muutamat herkkusuut ihmisetkin syövät ruokasimpukoita; mutta
jos se ei onnistu, jää linnulta herkku saamatta.
Pikku tytöt eivät suinkaan aikoneet syödä simpukan matoa; ei, mitä
vielä, hekö, jotka eivät tohtineet syödä viatonta vaapukkamatoakaan!
No, mitä he sitte aikoivat? Ja mitä varten he kaalelivat vedessä
simpukoita etsimässä?
Sen minä kerron sulle. Heillä oli mukanansa suuri pöytäveitsi, ja sillä
he aukoivat simpukkain kuoret. He eivät ollenkaan ajatelleet, että he
siten turmelivat pikku matoraukan, joka oli kiinnitettynä huoneesensa
ja jonka täytyi kuolla, kun siltä suojeleva kuorensa pois riistettiin.
Tytöt etsivät jotakin kuoren sisältä, etsivät usein turhaan ja
viskasivat pois tarpeettoman kuoren elävine sisuksineen. Mutta
yht'äkkiä kuului eräs heistä huudahtavan ilosta, hän oli löytänyt
jotakin, _oikean helmen_.
Sellaisia helmiä harvoin löytyy näistä rumista harmaista simpukoista,
jotka matelevat jokiemme ja kymiemme pohjalla. Niitä on kuoren sisällä
eräässä kulmassa ja niitä luullaan jonkinlaisiksi kasvannaisiksi, kun
simpukka on loukkautunut. Helmet ovat loistavat ja valkeat kuin maito
taikka, harmahtavan valkoiset, hyvin kovat ja eri kokoiset, välistä
ainoastaan pienen neulannupun kaltaiset, välistä taas suuret kuin
pihlajan marja. Sellaisesta suuresta helmestä maksaa kultaseppä paljon,
sillä hän sovittelee niitä kalleihin kaulakoristuksiin ja muihin
koruihin, niin että tuollaisen simpukka raukan sisällys voi koristaa
kuninkaankin tai kuningattaren kruunua. On löydetty monta sellaista
kallista helmeä Suomesta ja Ruotsista; ja löytyisipä niitä arvattavasti
paljon enempikin, jos vain niitä ahkerammasti etsittäisiin. Mutta moni
katsoo sitä turhaksi vaivaksi, kun usein saa avata viisikymmentä, jopa
satojakin simpukoita, löytämättä ainoatakaan helmeä. Simpukat kyllä
ovat iloissaan, kun heistä niin vähän pidetään lukua. He mieluisemmin
tahtovat elää rumina ja halveksittuina mudassa joen pohjalla kuin
menettää henkensä kuninkaan kruunujen kaunistamisen tähden. Oletko
nähnyt läheltä leivoa? Se on hyvin vähäpätöisen näköinen harmaa lintu,
mutta eikö se laula kauniisti? Samoin ne ovat simpukatkin ja monet
muut, jotka näyttävät ulkomuodoltaan mitättömiltä ja rumilta. Eihän
voida koskaan tietää, mitä tuolla kuoren sisällä saattaa olla. Vaan jos
etsitään, niin sieltä ehkä löytyy oikea helmi.
Pikku tytöt Kauttuan rannalla eivät suinkaan olleet julmat, he
tietystikään eivät olisi tahtoneet turmella mitään elävää olentoa,
mutta helmiä he mielellään tahtoivat löytää. Se tyttö, joka nyt ilosta
huudahti rannalla, oli nimeltä Fredriikka. Hän oli löytänyt helmen,
melkein puolukan kokoisen, ja hän oli mielestään nyt niin rikas, että
olisi voinut ostaa koko Suomen, ehkäpä vielä Ruotsinkin. Hän itse
kertoi, miten iloinen hän oli. Vaan kukapa uskoisi, että juuri hänestä
tuli sitte niin helläsydämminen tyttö, ett'ei hän olisi kaikkein koko
maailman helmienkään hinnasta tappanut viatonta elävää olentoa. Lapset
sitä eivät ajattele pieninä ollessaan, mutta kun kasvavat niin
suuriksi, että kykenevät ajattelemaan, koskee heidän sydämmeensä, jos
vain ovat hyviä lapsia, että minkään elävän tarvitsisi kärsiä heidän
tähtensä. Oletko kuullut puhuttavan kevät-yhdistyksestä, joka suojelee
pikku lintuja? Sitä tekevät kevätyhdistyksen lapset sekä turvattomani
pikku lintujen tähden, joita niin monet pahat ihmiset rääkkäävät ja
tappavat, että vielä paljon enemmin rakkaudesta Jumalaa ja hänen
luotujansa kohtaan, koskapa Jumala on laupias kaikkia kohtaan eikä
suinkaan tahdo, että kukaan syyttömästi kärsisi.
Tämä pikku tyttö oli _Fredriikka Bremer_. Hänestä tuli hellin ja
lempein suojelija kaikille köyhille, turvattomille, onnettomille ja
vainotuille tässä maailmassa, niin hyvin ihmisille kuin kaikille
eläville yleensäkin. Hän oli niin hyvä, että saattoi antaa viimeisenkin
roponsa köyhille; mutta Jumala antoi hänelle moninkertaisesti sijaan,
niin ett'ei hänellä koskaan ollut puutetta; hän ansaitsi paljon rahaa
kirjoillaan, ja mitä enemmän hän ansaitsi, sitä enemmän hän antoi
muille. Mutta voidaanhan olla hellä ja hyväsydämminen, siltä kuitenkaan
tulematta tuskallisen arkatuntoiseksi. Fredriikka Bremer kertoo eräästä
pojasta, joka oli niin liiallisen hellätuntoinen, ett'ei hän voinut
nähdä itikkain nälissään lentelevän puistossa keskikesän iltoina, vaan
ojensi heille paljaan käsivartensa syötäväksi. Ja itikat tietysti
söivät oikein innoissaan. Pojan sisar oli myöskin hyväsydämminen, vaan
tuo hänestä sentään oli liikaa. Hän olisi voinut yhdellä läimäyksellä
tappaa kaikki itikat, niin kiintyneet ne olivat veriseen työhönsä, ja
kukapa olisi tyttöä siltä voinut sanoa julmaksi? Mutta tyttö ainoastaan
ajoi pois itikat, sanoen veljelleen: "jos vielä kerran ojennat kätesi,
niin minä tapan verenimijät!" "Itikka raukat!" sanoi hellätuntoinen
poika. Mutta sisar nauroi ja sinä luullakseni naurat myöskin.
Fredriikka Bremeristä tuli kirjailija, jota ihmeteltiin koko Europassa,
vieläpä Amerikassakin. Hän matkusteli kolmessa maanosassa ja löysi
ystäviä kaikkialta, mihin hyvänsä hän tuli. Hän kirjoitti monta
matkakertomusta sekä kertoeli, mitenkä elämän tosi onni löytyy
hyvyydestä, uskollisuudesta, rehellisyydestä, taidosta ja tiedosta,
työstä ja luottamuksesta Jumalaan. Hän piti arvokkaana sitä, jota
muuten niin vähän huomataan, nimittäin vaatimatonta, äänetöntä, lempeää
toimintaa hiljaisessa kodissa. Hän muisti niitä, jotka niin moni
unhottaa: vaikeroimatta itsensäkieltäväisiä ja kärsiväisiä, ja niitä,
jotka toisten onnen tähden unhottavat omansa. Tietysti hän ei voinut
olla ajattelematta hyvää jokaisesta hyvästä äitistä, hellästä sisaresta
ja rehellisestä vaimosta. Hän osasi kirjoittaa niin lämpimästi ja
iloisesti kuin päivänpaiste. Ja muistellessaan, miten hän pikku tyttönä
kaaleli Kauttuan joessa, sanoi hän leikillä: nyt minä lähden kokoomaan
helmiä elämän virrasta! Pikku tyttö, kun kuulet hänen nimensä, niin
muista, että hän on puhunut maan mahtaville sinun oikeuksiesi ja
ihmisarvosi puolesta.