Kristian Tyrannin aikana oli eräs Olli Simonpoika niminen köyhä
kalastaja, joka asui Särkilahden alueella Pernajan pitäjässä nykyisten
kaupunkien Porvoon ja Loviisan välillä. Suomenlahden siniset vuonot
tunkeutuvat täällä niemien, saarien ja metsäkumpujen väliin, jotka
tuuheilla kuusillansa kurkistavat veden pintaan.
Olli Simonpojalla oli poika, jolle oli annettu pääenkeli Mikaelin nimi,
sillä isä oli urhoisa soturi, joka nuorena ollessaan oli taistellut
maan vihollisia vastaan. Nyt oli hän pannut pois miekan ja joutsen ja
tarttunut airoihin, ottaakseen meren lohia vangiksensa. Siihen aikaan
kärsi maa paljon väkivaltaa, sillä Kristian Tyrannin sotalaivastot
saaliinhimoisina vierailivat meren rantamilla ja hävittelivät taloja ja
kyliä. Torsby, jossa Olli kalastaja asui, oli myös kärsinyt vihollisten
ryntäyksistä; Olli isä toivoi, että hänen pojastansa oli tuleva
sankari, joka kerran vapauttaisi maan ja jaloin polkisi lohikäärmeen;
siksipä antoikin hän kastaa poikansa Mikaeliksi.
Tuskin oli Mikael kasvanut niin suureksi, että voi nostaa isänsä
miekkaa, kun isä antoi jo hänen koettaa jousta virittää. Mutta aikaa
tarvittiin, ennenkuin heikot käsivarret kasvoivat niin voimakkaiksi,
sillä joutsi oli luusta ja teräksestä, tarvittiin täysi miehen voima
sitä virittämään.
"Mikku", sanoi isä, "odottakaamme vielä vähän aikaa, ennenkuin jousta
jännitämme, mutta sinä voit koettaa tapparata, joka riippuu tuvassa
sänkyni yläpuolella. Lyö poikki tämä leppä yhdellä lyönnillä."
Poika otti tapparan, tähtäsi leppään, joka oli käsivarren paksuinen ja
katkasi sen poikki yhdellä ainoalla lyönnillä.
"Niin luulinkin", sanoi isä. "Sinussa on ainetta aimo mieheksi, ja
kunhan tulet päätäsi pitemmäksi, niin saat jännittää minun joutseni
Kristian Tyrannia vastaan. Siihen asti saat soutaa suurta
kalavenhettäni, sillä siitä reippaat pojat saavat rautaiset
käsivarret."
Mikael poika ajatteli niinkuin isäkin, että mikään maailmassa ei ole
parempi kuin voimakkaat kädet, hyvä teräsjoutsi ja oiva tappara. Mutta
sattui eräänä päivänä, että poika pääsi isänsä mukana kirkkoon. Siellä
oli komeaa: pyhienkuvia, suitsutusta, latinaisia rukouksia ja
latinaisia messuja, niinkuin katolisella ajalla tapana oli.
"Minä en ymmärrä mitään", sanoi poika. "Mitä ne laulavat?"
"Latinaa", sanoi isä. "Mitäs muuta se voisi olla? Jumalalle ei saa
puhua muulla kuin latinan kielellä."
"Eikö Jumalalle saa suomeksi puhua?" kysyi taas poika, sillä hän ja
suurin osa kansaa puhuivat suomea, ja hänestä tuntui ihmeelliseltä,
että Jumalalle ei saisi puhua kukin omalla kielellään ja että Jumalan
vastauksiakaan sitte ei ymmärtäisi.
"Jumala ei ymmärrä suomea", vastasi isä. "Jumala ei ymmärrä mitään
muuta kuin latinaa."
Pojasta tuntui hyvin kummalliselta, kun Jumala oli niin taitamaton,
mutta hän ei uskaltanut enempää kysellä.
Kun messu loppui, meni isä sakastiin, hänellä oli papille asiaa, ja
poika seurasi häntä, Siellä pöydällä oli jokin suuri ja komea esine,
jossa oli outoja, mustia viivoja ja kirjavia kuvia. "Mikä se on?" kysyi
poika.
"Se on kirja", sanoi isä.
"Kirja? Mikähän kirja on?" Poika ei ollut eläissään nähnyt kirjaa. Hän
tunkeusi lähemmäksi ja sai tarkastella tuota ihmeellistä esinettä, jota
nimitettiin kirjaksi. Se oli sellainen, jota nykyään sanotaan
levykirjaksi eli "foliantiksi", suuri, paksu kirja, jossa oli
kummallisia kirjaimia, sinisiä, keltaisia, viheriäisiä, punaisia ja
joskus mustiakin kirjaimia. Kirjan syrjällä eli maalatutta pyhäinkuvia,
kultakehät päiden ympärillä. Meidän maassamme oli siihen aikaan
ainoastaan yksi ainoa painettu kirja, se oli Saksassa painettu, latinan
kielinen messukirja. Kaikki muut kirjat olivat käsikirjoituksia, ja ne
olivat kalliita ja harvinaisia, sillä sellainen kirja maksoi yhtä
paljon kuin hyvä talonpoikaistila.
"Mitä nuo käyrät viivat merkitsevät?" kysyi poika.
"Ne ovat kirjaimia. Niiden piirtämistä sanotaan _kirjoittamiseksi_ ja
selittämistä _lukemiseksi_."
"Saanko minäkin oppia kirjoittamaan ja lukemaan?"
"Et, sitä eivät osaa muut kuin papit."
"Minä tahdon tulla papiksi", sanoi poika.
"Kaikkea vielä!" nauroi isä. "Ensinhän sinun pitäisi osata puhua
latinaa."
"Onko se niin vaikeaa, isä?"
"Niin, varmaankin se on vaikeaa, koska se on Jumalan kieltä; ja sitä
pitääkin oppia koulussa."
"Minä tahdon käydä koulua, isä, ja oppia latinaa. Mutta kunhan tulen
papiksi, rukoilen Jumalaa Suomen kielellä, ja joll'ei Jumala minua
kuule, sanon minä hänelle latinaksi: 'rakas herra Jumala, opettele
suomea puhumaan, että jokainen ymmärtäisimme, mitä sanot'."
Pappi, joka tämä kuuli, taputti poikaa ystävällisesti olkapäälle,
sanoen: "Mikkoseni, sinä puhut ymmärryksesi mukaan. Saarnattuhan on
kirjoitettu kreikan ja latinan kielellä; kuinka Jumala toista kieltä
puhuisi, kuin mitä hän raamatussa on puhunut? Mutta eihän sinulle ole
mahdotonta päästä kouluun ja tulla papiksi. Minä tahdon puhua siitä
isäsi kanssa."
Isä vastasi asiaan nyreästi, että poika oli saanut pääenkelin nimen,
tullaksensa kansansa urhoksi. Sitä varten hänen ei tarvinnut lukea,
kirjoittaa eikä latinaa osata.
"Hänestä voi tulla Jumalan ja kansansa soturi toisilla aseilla kuin
miekka ja joutsi", arveli pappi.
Joku aika sen jälkeen, eräänä myrskyisenä päivänä, kulki pappi
rannalla, keskustellen Viipurin koulun mainion rehtorin, Johannes
Erasmin kanssa, joka oli hänen luonaan vieraana. He uskoivat
toisillensa murheensa huonoista ajoista, Kristian Tyrannista ja
Tukholman verisaunasta sekä kauheasta kerettiläisestä Martti
Luteruksesta, joka tahtoi hävittää paavinvallan ja antaa kaikkein
ihmisten Raamattua lukea. Tätä puhuessaan näkivät he ulapalla
kalastajavenheen aaltoja vastaan taistelemassa. Venheellä oli kova
vastatuuli; purjeet oli täytynyt panna kokoon, koska ei voitu risteillä
tuossa kapeassa kulkuväylässä. Venhettä souti poikanen, ja perässä
istui vanhempi mies.
"Miksikähän tuo mies tuolla antaa pojan yksin soutaa suurta venhettä
tällaisessa ilmassa?" kysyi Viipurin rehtori.
"Minä tunnen miehen", vastasi pappi. "Hän tahtoo kasvattaa pojastansa
soturin ja antaa hänen harjoitella raskaimpia töitä, karaistaksensa
hänen käsivarsiansa."
"Kuitenkin on venhe liian raskas niin nuorille käsille", arveli
rehtori. "Mutta katsoppas, kuinka poika hinaa sitä eteen päin! Hän
lienee reipas poika."
"Niin, kestäväinen poika on hän kuin työmuurahainen ainakin. Ajattelen
siitä pojasta, että mitä hän kerran maailmassa aikoo, sen hän saa
toimeen. Hänellä olisi halua käydä koulua, mutta isä on köyhä ja tahtoo
tehdä pojastansa soturin."
"Minä otan hänet luokseni ilmaiseksi ja koetan mitä hänestä voi tulla.
En ole nähnyt noin reipasta poikaa", selitti rehtori.
Venhe pyrki eteen päin riehuvalla ulapalla, ja rantaan se pääsi. Olli
isä Mikkoinensa nousi maalle. Kyllähän pojalla oli rakot käsissä ja
posket olivat punaiset kuin vatun kyljet, mutta eteen päin hänen täytyi
päästä ja eteen päin hän pääsikin. Rehtori ja pappi menivät heitä
vastaan. Tuima kalastaja ei vähällä myöntynyt, mutta kun oppineet
miehet kauan häntä kiusasivat, suostui hän viimein ja lupasi antaa
poikansa Mikaelin matkustaa rehtorin kanssa Viipuriin ja käydä siellä
koulua.
Mitä tuli sitten Mikko Ollinpojasta, Pernajalaisesta, joka oli soutanut
kätensä rakoille ja äskettäin nähnyt ensimmäisen kerran kirjan, ainoan,
joka löytyi hänen kotiseudullaan? Hänestä tuli Suomen etevimpiä ja
eniten kiitettyjä miehiä, sillä mitä hän kerran aikoi, sen hän
päätökseen asti toimitti. Hänestä tuli ensin piispan kirjuri; sillä
piispa oli Viipurin koulun rehtorin hyvä ystävä. Sittemmin pääsi hän
ulkomaille, Wittenbergin kaupunkiin Saksaan, tohtori Martti Luteruksen
ja hänen uskollisen liittolaisensa, Filip Melanktonin oppilaaksi.
Uskonpuhdistusta levitti par'aikaa Kustaa Vaasa Ruotsissa ja Suomessa:
kuningas oli Luteruksen kanssa kirjevaihdossa ja Luterus kirjoitti
hänelle kiitettäviä arvosanoja Pernajan nuoresta Mikaelista. Siten tuli
Mikael ensiksi Turun koulun rehtoriksi, jona hän oli 9 vuotta, ja
sittemmin Turun piispaksi. Olihan se kyllin korkea kunnia köyhälle
kalastajanpojalle.
Mutta Pernajan poika ei tahtonut elää ihmisten ylistyksen eikä
korkeiden kunniasijojen tähden. Hän ei voinut saada sitä päähänsä,
ett'ei Jumala osaisi muuta kuin latinan kieltä, ja hänen mielestään oli
sääli, että niin moni hurskas ihminen ei voinut puhua Jumalalle
rukouksessa eikä ymmärtää hänen ilmoitettua sanaansa. Tohtori Martti
Luterus oli sanonut hänelle Jumalan ymmärtävän kaikkia kieliä, koska
kerran Jumala oli lahjoittanut ihmiselle ajattelemisen ja puhumisen
taidon ja että Jumala ei tahdo, että häntä rukoiltaisiin
käsittämättömillä, opituilla sanoilla, vaan sydämmen lapsellisella
uskolla ja jokaisen omalla taidolla.
Silloin rupesi Pernajan poika opettamaan Suomen kansaa puhumaan
Jumalalle omalla kielellänsä. Hän painatti ensimmäisen suomalaisen
aapiskirjan, ensimmäisen suomalaisen rukouskirjan, Davidin psalmia ja
lopuksi koko Uuden testamentin Suomen kielellä. Ei ollut helppoa
ensimmäistä kertaa uutta kieltä kirjalliseen muotoon saada, ja silloin
täytyi kaikki painaakin Tukholmassa, koska ei Suomessa ollut yhtään
kirjapainoa. Mutta edistyä asian piti, ja edistyikinhän se suuren
kuninkaan Kustaa Vaasan avulla. Tästä lähtien osaa jokainen maamme
tyttö ja poika lukea, jokaisella on Jumalan sana omalla kielellään ja
jokainen voi omalla kielellään Jumalaa rukoilla.
Kun Pernajan poika Mikael Ollinpoika viimein tuli oppineeksi mieheksi,
otti hän nimen Mikael Agricola. Agricola merkitsee maaviljelijä, ja
kyllä voikin sanoa Suomessa ei löytyneen voimakkaampaa kylvömiestä kuin
hän. Mutta pappi sakastissa ei ollutkaan väärässä ennustaessaan, että
Mikael, suuri Jumalan ja kansan soturi, voipi kyllä voittoja saada
ilman miekan taistelutta.
Joka kerta kuin olen seisonut Pernajan venhevalkamalla ja nähnyt
kalastajavenheitä myrskyssä taistelemassa, olen ajatellut Mikael
Agricolaa, joka täällä myrskyssä isänsä venhettä sousi. Ja joka kerta
kuin olen suomea puhuvan kansan kuullut Jumalaa kirkossa ylistävän tahi
kuin olen heidän kotonansa nähnyt pyhäilloin raamattua lukevan, olen
taas ajatellut tuota suurta synnyinmaan ystävää, joka opetti kansaa
puhumaan Jumalan kanssa. Mikael Agricola kirjoitti rukouskirjaansa:
"Kyllä se kuulee Suomen kielen,
Joka ymmärtää kaikkein mielen."