METSÄKARHU.

Rauman kaupungissa eli ammoin sitte rikas kauppias Kultanen; miksipä

hän ei olisi ollut rikas? Hänellä oli suuri nenä, pieni poika ja monta

laivaa, jotka toivat kahvia, sokuria, inkivääriä, kardemummaa ja muita

maustimia vieraista maista. Aina onni seurasi hänen laivojansa paitsi

ensimäistä, jonka nimi oli Neptunus. Sen kapteenina oli Metsäläinen ja

laiva oli pummulilastissa tulossa Amerikasta, mutta pummulipakat

syttyivät itsestään tuleen, ja Neptunus paloi merellä kaikkine

tavaroineen ja kapteenineen, joka velvollisuutensa mukaan pysyi

viimeiseen asti laivalla.

Patrooni Kultanen suri kallista laivaansa, niinkuin olisi hänen puoli

sydäntänsä palanut merellä, eikä voinut mielessään antaa kapteeni

Metsäläiselle anteeksi pummulin tuleen syttymistä. Miksi oli kapteeni

ostanut sellaista pummulia? Ehkäpä se ei ollutkaan syttynyt itsestään,

vaan joku laivamies oli ehkä käynyt avotulen kanssa lastiruumassa.

Miksi ei kapteeni Metsäläinen pitänyt parempaa järjestystä laivalla?

Ja miksi hänen nimensä oli Metsäläinen, kun niin usein kuullaan

puhuttavan metsänpaloista?

Laivamiehiä kuulusteltiin, kun palasivat kotimaahan. Kaikki valalla

vakuuttivat, että kapteeni Metsäläinen oli pitänyt parasta järjestystä

ja ollut taitavin kapteeni kaikista, joiden kanssa he olivat

purjehtineet. Mutta sitä Kultanen ei uskonut. Hänellä oli vanhaa

saamista kapteenilta, ja sen hän nyt kiskoi leskeltä.

Kapteeni Metsäläisen leski oli köyhä, ja hänellä oli poika, nimeltä

Karhu, jollaiset ristimänimet ovat jotenkin tavalliset Ruotsissa ja

Norjassa. Leski menetti pikku talonsa Kultalan saamisesta eikä sitte

tiennyt mitään neuvoa, millä voisi elättää itsensä ja rakkaan pikku

poikansa.

Mutta hän sattui olemaan hyvin kaunis, ja se oli pahoin. Eräänä päivänä

patrooni Kultanen, joka myöskin oli leski, puki yllensä

kiiltävänappisen sinisen frakin, punaisen liivin ja valkoiset housut,

että oli kirjava kuin Venäjän lippu, sekä ilmestyi suuren nenänsä

kanssa rouva Metsäläisen ovelle ja sanoi hänelle: "Hyvä rouva, teidän

miehenne poltti minulta laivan; miksi läksittekään metsään sellaisen

miehen kanssa? Mutta minä annan teille anteeksi ymmärtämättömyytenne ja

teen teille niin suuren kunnian, että saatte tulla minun vaimokseni, ja

toivoakseni olette siitä hyvin iloissanne."

Leski raukka ei tullut ollenkaan iloiseksi, mutta mitäpä hän osasi

tehdä? Hänellä oli pikku poika, joka näki nälkää ja vilua; siispä hän

murhemielin myöntyi ja tuli yht'äkkiä rouva Kultaseksi. Pikku Karhu

seurasi mukaan kaupanpäällisiksi ja tuli patrooni Kultasen

pojintimaksi. Kultasen oma poika, joka nyt tuli Karhun velipuoleksi,

oli nimeltään Mooses, mutta kun hän oli kankeakielinen eikä osannut

lausua rehti nimeänsä, sanottiin häntä _Moosepiksi_, Häntä elätettiin

sokurileivillä ja mantelimaidolla, hänellä oli koreat samettivaatteet,

hän sai asua isänsä kammarissa ja tehdä mitä vain tahtoi. Karhun täytyi

syödä kovaa leipää renkien kanssa, maata heidän tuvassaan oljilla,

pitää kuluneita, ihan rikkinäisiä vaateryysyjä ja olla kaikkein

juoksupoikana. Hän oli aina kovassa työssä, sai syyttä selkäänsä,

Moosep tyrkki häntä eikä häntä edes nimeltänsä puhuteltukaan, vaan

sanottiin _Metsäkarhuksi_. Ikäänkuin tuo olisi ollut niinkään sukkelaa!

Hyvän ja iloisen kasvatuksen voi kyllä monikin saada, mutta eipä pahan

kärsiminen aina ole myöskään pahaksi. Moosepista tuli sylikoira ja

kelvoton laiskuri, mutta Karhu kasvoi isoksi ja väkeväksi mieheksi sekä

tuli nöyräksi ja sukkelaksi kaikkeen hyvään. Välistä kun Moosep löi

häntä ja syyti omia tyhmyyksiään hänen niskaansa, teki hänen mielensä

juoksemaan niin kauas kuin tietä kesti. Mutta silloin hänelle aina

johtui mieleen, että äiti siitä itkisi, eikä hän sitä mitenkään

tahtonut. Kyllähän äitillä muutenkin oli kyllin raskaat päivät. Mutta

yksi ilo hänellä sentään oli. Milloin patrooni Kultanen oli merillä ja

Moosep siellä söi viikunia niin, että tuli sairaaksi, kutsui rouva

Kultanen pikku Karhun luoksensa, pesi ja kampasi hänet, antoi hänelle

vehnäleipää ja maitoa, opetti hänet lukemaan Jumalan sanaa ja kehoitti

häntä aina olemaan kärsivällinen, ahkera ja lempeä, aina puhumaan

totta, aina pelkäämään Jumalaa ja luottamaan Jumalan suojelukseen. "Älä

sinä sure, poikani", sanoi äiti, "nyt olet Metsäkarhu, mutta Jumala voi

vielä tehdä sinusta aika miehen."

"Luuletko niin, äiti?" kysyi poika.

"Kyllä minä sen ihan varmaan uskon."

"Ja minä koetan parastani", sanoi Karhu.

Eräänä kesänä rikas patrooni Kultanen matkusti omalla laivallaan

Apollolla Tukholmaan ja otti molemmat pojat mukaansa. Ahvenanmerellä

purjehtiessa oli heillä hyvä tuuli ja kaunis ilma. Moosep vetelehti

kajuutassa romaaneja lukien. Karhu oli kajuutanvahtina ja kaikkein

juoksupoikana. Hän oli huuhtonut laivankannen, pessyt talrikit,

kiillottanut saappaat, käynyt ylhäällä raakapuulla selvittämässä isoa

purjetta ja kiivennyt keulapuun nenässä asti pienentämässä etupurjetta,

kun patrooni Kultanen huusi: "Metsäkarhu!"

"Patrooni!" vastasi Karhu. Hän ei koskaan uskaltanut muulla nimellä

puhutella isintimäänsä.

"Puhdista minun piippuni!"

"Kyllä teen, patrooni!"

"Varo suurta hopeasilaista merenvahapiippua. Muista, vetelys, että se

maksaa sata riksiä."

"Kyllä teen, patrooni!"

Karhu seisoi etukannella lähellä laitaa piippuja puhdistamassa, kun

Moosep tuli takaapäin, pisti neulalla kovasti mekon läpi ja kysyi:

"mitäs nyt teet, Metsäkarhu?"

"Puhdistelen patroonin piippuja."

"Annas kun minä autan!" sanoi Moosep, sieppasi suuren merenvahapiipun

ja alkoi nakutella sitä laitaa vasten; niinkuin oli välistä nähnyt

isänsä tekevän. Mutta pesä olikin löyhässä eikä siinä myöskään ollut

mitään nauhaa. Siispä se putosi Ahvenanmereen, niin että jäljestä

kuului vain "put puli."

Karhu seisoi hämmästyksissään, niinkuin olisi itse pudonnut mereen.

Mutta Moosep oli kekseliäs ja sanoi: "Miksi sä sysäsit minua?"

"Sysäsinkö minä sinua?" kysyi Karhu kummastuen.

"Sysäsit kyllä", vastasi Moosep. Ja samassa nähdessään isänsä suuren

nenän lähestyvän huusi Moosep, ollen kohti kurkkua itkevinään: "miksi

sysäsit minua, niin että isän paras piippu putosi mereen?"

Patrooni Kultanen oli sellainen mies, että kun hän pahastui, niin hän

menetti kaiken malttinsa. "Vai niin!" sanoi hän, "eikö se riittänyt,

kun isäsi poltti paraan laivani; nyt sinä vielä heität paraan piippuni

mereen! Perimies! Laske alas pikku vene, heitä Metsäkarhu siihen ja

matkustelkoon hän omin neuvoin."

Perimies hyvin hämmästyi, mutta ei uskaltanut sanoa vastaan. Muutamassa

minuutissa oli vene laskettuna alas ja Karhu veneessä ja tuskin ehti

perimies heittää hänelle enää leipäkannikkaa. "Souda nyt etsimään minun

piippuani!" huusi patrooni Kultanen hänelle jäähyväsiksi peräkannelta.

Apollo-laiva kulki hyvää vauhtia myötätuulessa, ja kohta jäi pikku vene

kauas jäljelle. Karhu oli niin kummastuksissaan, että hän alkoi

miettiä, oliko hän todellakin sysännyt velipuoltansa. Rehellinen poika

ei voi edes käsittääkään, miten toinen poika voi valhetella. Mutta kun

Apollo-laiva purjehti yhä etemmäksi hänestä, niin että se viimein näkyi

ainoastaan valkoisena pilkkuna kaukana taivaanrannalla, silloin huomasi

Karhu kauhukseen olevansa yksin pienessä veneessä keskellä aukeaa

merta. Suuret kalat pulikoivat hänen ympärillänsä, delfiinit

ruiskuttivat vettä ylös ilmaan, hylkeet pistelivät mustanruskeita

koiranpäitään ylös vedestä. Ei kukaan heistä voinut auttaa häntä. Tuuli

kiihtyi, meren pinta alkoi peittyä valkoiseen vaahtoon, ilta tuli ja

pimeni, ja Metsäkarhu ajeli veneessään kohti yötä ja kuolemaa.

Niin, kukapa koko avarassa maailmassa nyt huoli sellaisesta hyljätystä

raukasta, kuin Metsäkarhu oli? Ei kukaan häntä tiedustellut; hän oli

vaipuva mereen, aallot olivat tasoittavat hänen päänsä päälle eikä

huomeisaamuna ollut enää näkyvä edes pientä ilmarakkoakaan hänestä

sinertävän meren pinnalla, laivat olivat purjehtivat hänen ylitsensä ja

merimiehet laulavat iloisia laulujaan aivan kuin ennen.

Yksi oli häntä kuitenkin kaipaava, hänen äitinsä. Ajatellessaan häntä

alkoi Karhu itkeä. Mutta kun oli itkenyt hetkisen, tuli hänelle nälkä,

ja hän alkoi pureksia kovaa leipää. Siitä hän vahvistui ja tuli

iloisemmaksi. Onhan Jumalalla aina jäljellä jokin virvoitus niille,

jotka ovat hyljättyinä täällä maan päällä.

Karhu ei tiennyt, mistä hänen mielensä niin yht'äkkiään tuli iloiseksi.

Hän muisti äitinsä kehoituksen kaikessa hädässä ja vaarassa luottamaan

Jumalaan. "Jospa koettaisin rukoilla", ajatteli hän.

Se ei alussa oikein onnistunut. Aallot vyöryivät nyt korkeina, vene

keikkui kuin lastu, nousi kuin vuoren harjalle ja paiskautui jälleen

alas kuin syvään laaksoon. Nyt ei ollut helppo saada ainoatakaan

ajatusta pysymään eheänä. Karhu luki ulkoa kaikki rukoukset, kuin oli

äitiltään oppinut; se tosin oli vain läksylukua, sanoja, joissa ei

ollut mitään ajatusta, mutta kohtapa hän alkoi itsekin rukoilla.

"Rakas Herra Jumala", sanoi hän, "minä olen vain pienoinen poika

raukka, minun käteni on heikko, enkä minä voi mitään mahtavalle

merelle. Mutta sinä, Herra Jumala, olet suuri ja väkevä. Sinä olet

paljon mahtavampi kuin meren aallot, myrsky tottelee sinun käskyjäsi,

yö ja kuolema eivät voi tehdä minulle mitään pahaa, jos sinä vain

kiellät heitä. Minä luotan sinuun, Jumalani. Sinä olet aina ollut hyvä

minua kohtaan, etkä sinä minua suinkaan hylkää. Niinpä suojele minua

nyt pimeällä merellä; lähetä enkelisi astumaan suurille vesille ja

kieltämään aaltoja tekemästä minulle mitään pahaa. Minä tahdon olla

sinun lapsesi, Jumalani, ja nukkua sinun sylissäsi. Kiitos, kiitos!

Hyvää yötä, rakas Jumala! Hyvää yötä, synkkä meri ja kirkkaat taivaan

tähdet! Hyvää yötä, äiti!"

Ja pikku Metsäkarhu nukkui suloiseen uneen veneen pohjalle keskelle

aukeaa merta.

Nyt oli pimeä eikä kukaan voinut nähdä, että merenpinnan etäisimmästä

reunasta kohosi pehmoinen vaaleanvehreä ranta ylös kuohuvista

aalloista. Siinä oli Höyhensaaret. Siellä istui ruohokossa, joka oli

pehmoinen kuin sametti, vanha Nukku-Matti, ruotsalaisten John Blund ja

tanskalaisten Ole Luköje. Hän tirkisteli pitkin meren autiota pintaa ja

huomasi pikku veneen, jossa Metsäkarhu ajelehti aaltojen leikkikaluna.

Hän viskasi ulos nuoransa, niin hienot kuin hämähäkin langat, veti

veneen Höyhensaariin ja kantoi Karhun hopeasta hohtaviin saleihinsa

ruusuvuoteelle. Siellä oli heti saapuvilla tuhat unta kirjavissa

perhonpuvuissa, ja he keveästi liihoitellen yli vesien toivat Karhun

luo hänen rakkaan äitinsä. Hän tunsi päänsä päällä äitin pehmoisen

käden ja otsallaan hänen suutelonsa; hän kuuli korvaansa äitin rakkaan

äänen kuiskaavan: "ole rohkea, poikani ole aina totinen, ole

kärsivällinen ja nöyrä; Jumala sinua suojelee. Metsäkarhusta on vielä

tuleva kerran aika mies."

Vanha Nukku-Matti seisoi ääneti ja liikahtamatta pojan vieressä.

Ainoastaan yksi uni surisi kuin mehiläinen, kauan huutaen pojan

korvaan: "kolme kappaletta, kolme kappaletta!" "Ole vaiti", sanoi Karhu

unelle, "mitä minä teen sinun kolmella kappaleellasi? Mitäs unista!"

Yö kului, aamu valkeni. Karhusta tuntui, kuin katto kohoaisi hänen

päältänsä, niin että kirkas taivas alkoi näkyä; seinät siirtyivät

ulommaksi ja muuttuivat läpinäkyväksi ilmaksi; lattia alkoi kiikkua ja

muuttui kohisevaksi mereksi. Silloin kalpenivat kaikki Höyhensaarten

luolan timantit, keveä, vaaleanpunainen harso levisi kaikkien esineiden

päälle, ja hiljainen soitto, joka oli koko yön suhissut luolassa,

haihtui yksitoikkoiseen meren aaltojen pauhuun.

Karhu tunsi kylmää päänsä päällä, avasi silmänsä ja katseli

kummastellen ympärilleen. Hänen yllänsä oli taivas, allansa sinertävä

meri ja ympärillänsä viileä aamuilma. Karhu makasi veneensä pohjalla,

ja tuuli oli vienyt lakin hänen päästänsä mereen. "Minä olen nähnyt

unta", ajatteli hän, "ja Jumala on minua suojellut. Kiitos, rakas

Jumala!"

Sitte hän nousi istumaan ja rupesi syömään leipäänsä, paljoapa sitä ei

enää jäljellä ollutkaan. Häntä janotti; vesi oli suolaista eikä

maistunut hyvälle, mutta ei Itämeren vesi sentään ole niin suolaista,

ett'ei sitä hätätilassa voisi juoda.

Suureksi kummastuksekseen näki Karhu suuren laivan mastoitta

kuljeksivan tuul'ajolla aivan lähellä hänen venettänsä. Oli ollut

myrsky-yö, meri vieläkin aaltoili korkeina vyöryinä, mutta pahin myrsky

oli jo ohitse. Karhu tarttui airoihin ja sousi laivan luo.

Niin, se oli suuri, lastattu laiva, joka oli ruvennut vuotamaan ja

josta oli mastot hakattu poikki, ett'ei se kaatuisi. Se tuskin enää

pysyi veden päällä, niin täynnä vettä se oli ja merimiehetkin olivat

siitä jo poistuneet. Karhu huusi "hoi!" alhaalta laivan vierestä, mutta

kun mitään vastausta ei kuulunut, kiipesi hän rohkeasti ylös laivan

kannelle.

Siellä oli köysiä, tavaroita, työkaluja ja kaikenlaisia jäännöksiä

sekaisin, aivan mullin mallin. Lastiruumassa näkyi paljo kalliita

kauppatavaroita, mutta ei missään ainoatakaan elävää olentoa. Karhua

alkoi kammottaa ja hän aikoi jo laskeutua takaisin veneesensä, kun

surkea määkiminen kaikui laivan keulasta hänen korviinsa.

Siellä oli vuohi kytkettynä aitaukseen kannelle. Karhu päästi sen irti,

otti leipäkakun veden päältä, ja yritti taas laskeutumaan veneesensä.

Hän kaaloi vedessä kajuutan oven ohitse. Siinä uiskenteli kaikenlaisia

kapineita, ja samassa hänelle johtui mieleen tuo itsepäinen uni. "No,

olkoon menneeksi kolme kappaletta, koska minulla jo on kaksi!" ajatteli

Karhu, sieppasi pienen mahonkiarkkusen, joka kellui aivan portaiden

edessä, ja kiiruhti vuohen, leivän ja arkkusen kanssa veneesensä. Jopa

olikin aika. Hän ei vielä ehtinyt monenkaan sylen päähän laivasta, kun

kuuli omituisen kohinan; mereen syntyi pyörivä kuoppa, suuri laiva

painui, ja kohta tasoittuivat aallot jälleen, niinkuin ei koskaan

laivaa olisi siinä ollutkaan olemassa.

Kaksi päivää ja kaksi yötä ajelehti Karhu veneessään merellä. Hän antoi

leivästään osan vuohelle, ja vuohi antoi hänelle maitoa. Kolmannen

päivän aamuna näkyi laiva. Se lähestyi, se huomasi pojan mekon, jonka

hän oli sitonut airoon hätälipuksi, otti hänet veneestä laivaan ja vei

Tukholmaan.

"No, poikanen, kenenkä luo minä nyt sinut vien täällä kaupungissa?"

kysyi kapteeni.

"En minä tunne ketään Tukholmassa", vastasi Karhu. "Antakaa minun jäädä

laivaan kajuutanvahdiksi ja oppia palvelusta. Minä tahtoisin mielelläni

tulla kunnon merimieheksi, niinkuin isänikin oli."

"Vai niin!" vastasi kapteeni. "No, käypihän tuo päinsä. Entinen vahtini

juuri eroaakin palveluksesta, hänelle on tullut ikävä äitinsä

piparkakkuja. Jää sinä tänne, niin minä myön vuohesi, että saat sillä

rahalla ostaa itsellesi paremmat vaatteet. Sinun entinen isäntäsi ei

liene ollut sinulle kovinkaan antelias."

"Antoi hän minulle ruokaa", vastasi poika.

"Niin kai, ja sanoi sinua Metsäkarhuksi, se kyllä näkyy vaatteistasi.

Mutta nyt pitää Metsäkarhusta tuleman aika mies."

Karhun sydän sykähti ilosta. Nuo samat sanat hän nyt kuuli jo kolmannen

kerran.

Seuraavana päivänä Karhu läksi astuskelemaan suurta Tukholmaa,

ostaakseen vaatteita. Eräässä kadun kulmassa seisoi suuri ihmisjoukko

lukien nurkkaan naulattua suurta paperia. Karhu seisattui, hän niinkuin

muutkin, ja kysyi, mitä siinä oli. "Ohoh", vastasi eräs leveähartiainen

raudankantaja, kädet housuntaskuissa, "kaikki tuhkimukset ne ovatkin

olevinaan uteliaat! Ei se sinuun koske. Eräs ylhäinen herra lupaa tuhat

riksiä palkinnoksi sille, joka hänelle toimittaa pienen mahonkiarkkusen

takaisin Ahvenanmerestä. Mene sinä vain kotiisi lukemaan katkismusta!"

Karhulle johtui mieleen pikku mahonkiarkkunen, jonka hän oli pelastanut

uppoavasta laivasta. Kolme kappalettahan unikin oli hänelle huutanut.

Täyttä laukkaa juoksi Karhu takaisin laivaan. Pikku arkku oli siellä

lastujen ja kenkärajain seassa sängyn alla etukojussa. Kyllähän arvaat,

ett'ei Karhu suinkaan vitkastellut kaupunkiin takaisinkaan juostessaan,

arkkunen rikkinäisen mekon alla. Hän pyrki ylhäisen herran luo, mutta

palvelijat, ainakin puoli tusinaa, jo rapuilta käännyttivät

ylenkatseellisesti hänet takaisin. "Etkö joudu tiehesi, repalehtija!"

toruivat he. "Ei meillä ole äyriäkään antaa kerjäläisille."

"Saammepahan nähdä", vastasi Karhu, arkkuansa näyttäen.

"Mikä se on?" riemuitsivat palvelijat, arkkua tavoittaen. "Annas se

meille, niin saat huomenna maksun."

"Ei, kas niin tyhmä minä en ole", sanoi Karhu, pitäen kiinni arkustaan.

Mutta pisin ja väkevin palvelija otti häntä kauluksesta, sanoen:

"veitikka, tunnusta, että olet varastanut sen!"

"Sen valehtelet, vaikka oletkin noin pitkä", vastasi Karhu,

ponnistellen kaikin voimin vastaan. Siitä syntyi aika hälinä ja melu;

herra, yllänsä korea yönuttu, avasi oven ja kysyi metelin syytä.

"Teidän armonne", huusivat palvelijat, "tässä on poika, joka on

varastanut pienen arkkusen."

"En minä ole koskaan varastanut", vastusti Karhu.

"Tuleppas sisään arkkuinesi!" käski ankara herra.

Karhu astui rohkeasti sisään; hänellähän oli hyvä omatunto. Tuskin ehti

ylhäinen herra huomata arkkusen, kun hän jo tempasi sen pojan käsistä.

"Minun arkkuni ja aarteeni!" riemuitsi hän, painalsi salavieteriä ja

kansi lensi auki. Karhu odotteli näkevänsä siinä ainakin kalliita

helmiä, ell'ei muuta vieläkin parempaa, mutta arkussa oli ainoastaan

muutamia kellastuneita paperipalasia. "No, tuo nyt ei ainakaan

kannattanut luvata niin suurta summaa", ajatteli Karhu.

Mutta ylhäinen herra sanoi hänelle: "rakas poika, sinä olet pelastanut

minun kunniani ja omaisuuteni. Minun syytetään ottaneen kruunun rahoja,

ja nämä paperit todistavat minun viattomuuteni. Kerroppas nyt, miten

löysit tämän arkkusen!"

Karhu kertoi seikkailunsa, mutta ei maininnut sanaakaan, miten huonosti

häntä isintimänsä oli kohdellut.

"Kyllä sinusta näen, että olet rehellinen poika", sanoi yönuttuinen

herra. "Suostutko siihen, että panen sinun puolestasi tuhat riksiä

pankkiin ja annan siitä sinulle kirjallisen kuitin?"

No, Karhu tietysti siihen suostui; mitäpä hän olisi tehnytkään niin

paljolla rahalla? Hän kiitti ylhäistä herraa, palasi kapteeninsa luo ja

kertoi hänelle tämän uuden onnensa. Kapteeni hymyili ja sanoi: "no,

Metsäkarhu, nyt olet rikas, eikä sinun enää tarvitse kärsiä merielämän

vaivoja. Nyt voit olla laiska ja syödä paljasta torttua monta vuotta."

"Ei toki, niin tyhmä en ole", vastasi Karhu. "Nyt minä teen työtä ja

opin meripalveluksen. Ehkäpä muutaman vuoden kuluttua pääsen vähän

ylempään arvoon ja sitte perimieheksi..."

"Ja sittekö kapteeniksi?"

"Niin, sitte kapteeniksi", virkkoi Karhu, punastuen itsekin noin suurta

kunnianhimoansa. "Minä käytän rahani oppiakseni purjehdustaitoa, ja kun

saan oman laivan, lähden Raumaan äitiäni hakemaan."

"Se on oikein, Metsäkarhu!" kehoitti kapteeni. "Pidä vain perää sitä

ilmaa kohti, niin Jumala kyllä auttaa sinua!"

Karhu seurasi päätöstänsä kuin mies. Kaksi vuotta oli hän

kajuutanvahtina, kasvoi yhä vahvemmaksi, alkoi astua merimiesten tapaan

hajasäärin, yleni sitte laivapojaksi, merimieheksi, alaperimieheksi.

Hän purjehti ympäri maailman, kärsi vaivoja, mutta oli aina reipas ja

iloinen. Kaksi talvea hän luki purjehdustiedettä, suure- ja

maantiedettä, suoritti tutkinnot ja tuli kapteeniksi sekä sai

kuljettaakseen eri laivan. Hän oli oikeudentuntoinen, taitava ja

luotettava, ja kaikki menestyi hänelle hyvin. Muutaman vuoden kuluttua

oli hänellä jo kaunis, aivan oma laivansa, nimeltä _Emäkarhu_.

Eräänä päivänä nousi Raumassa suuri hälinä. Kaupunkia kohti purjehti

vieras laiva, jonka vertaista ei koskaan oltu ennen nähty. Kaikki

mastot ja lokit oli silattu messingillä, niin että ne loistivat

päiväpaisteessa kuin kulta. Perä oli kullattu, etukeulassa välkkyi

hopeainen karhu ja "Emäkarhu" näkyi joka lipussa kirjoitettuna.

Koko kaupunki ihmetteli ja kaikki riensivät satamaan näkemään muhkeaa

Emäkarhua; vanha patrooni Kultanen ja hänen poikansa Moosep tietysti

eivät olleet vähimmin uteliaat. Patroonin puuhat olivat onnistuneet

huonosti viime vuosina, niin että hänellä nyt oli jäljellä ainoastaan

suuri nenänsä ja vanha Apollo. Moosep enimmäkseen vain makaili sohvalla

lukien vanhoja sanomalehtiä. Mutta nyt päätti hänkin lähteä satamaan;

isä ja poika soudattivat itsensä ulos Emäkarhu-laivan luo ja pyysivät

kaikkein nöyrimmästi lupaa katsella tuota muhkeaa alusta tarkemmin.

"Olkaa hyvä ja nouskaa vain ylös!" vastasi kapteeni Karhu Metsäläinen,

muuttaen äänensä niin vieraaksi kuin mahdollista eikä ollen tuntevinaan

ilkeää isintimäänsä tai hänen viekasta poikaansa, vaikka hän tietysti

heidät heti tunsi. He eivät aavistaneet eivätkä olisi mitenkään

uskoneetkaan, että tämä nuori ja kaunis kapteeni oli heidän oma entinen

Metsäkarhunsa. He luulivat häntä joksikin rikkaaksi englantilaiseksi,

joka huviksensa purjehteli katselemassa vieraita maita.

Kapteeni näytteli heille kaikki laivan merkillisyydet ja pyysi heitä

sitte laivaan oikein komeille päivällisille. Hän oli yksinkertainen ja

vähään tyytyvä mies, mutta nyt oli hän hankkinut kaikenlaisia herkkuja

ja hyviä viinejä kaikista maanosista. Vieraat eivät kyllästyneet

ihmettelemään laivan komeutta ja hyviä päivällisiä; he olivat aivan

haljeta kateudesta, ja se hyvin huvitti kapteeni Karhua.

Kun vieraat monilla imelänhappamilla sanoilla kiittelivät ja sanelivat

jäähyväsiä, kysyi kapteeni ikäänkuin sattumalta, vieläkö rouva Kultanen

eli.

"Kyllä hän vielä elää, raukka", vastasi Kultanen, "mutta hän ei käy

enää missään, hän suree vain tyhmää poikaansa."

"Vai niin! Oliko hänellä poika?"

"Oli kyllä. Hyvin ilkeä ja tyhmä poika, joka hukkui Ahvenanmereen

viisitoista vuotta sitte."

"Onkohan ihan varma, että hän hukkui?" kysyi Karhu.

"On, paha kyllä", huokasi Kultanen. "Hyökylaine tempasi hänet mukaansa,

ja hän vaipui kuin kivi pohjaan."

"Mitäpäs hän sysäsi minua?" virkkoi Moosep.

"Minä olen kuullut sanottavan, että häntä syytettiin syyttömästi ja

jätettiin pienessä veneessä aukealle merelle aivan avuttomaksi."

Moosepin kasvot sävähtivät tulipunaisiksi; hän tiuskasi: "saihan hän

yhden leipäkakun mukaansa!"

"Oletko vaiti?" kielteli isä.

Kapteeni Karhu katsoi heitä terävästi silmiin ja sanoi tavallisella

äänellään: "Minä olen kuullut pojan elävän, ja hän aikoo saattaa

isintimänsä edesvastaukseen. Koko laivaväki voi todistaa, että poika

heitettiin yksin aavalle merelle."

Nyt Kultanen ja Moosep tulivat yhtä kalpeiksi, kuin ennen olivat

punaiset, ja patroonin suuri nenä tuli sinertäväksi. He eivät tienneet

parempaa neuvoa kuin yrittää kieltämään kaikki.

"Niinkö vainenkin?" sanoi kapteeni Karhu. "Minä olen lukenut toisesta,

ennen muinoin eläneestä pikku pojasta; hänenkin nimensä oli Mooses,

mutta ei Mooses Kultanen. Hänet pantiin pienessä korissa Niilijokeen,

vaan hän kuitenkin sai elää, ja hänestä tuli aika mies. Ettekö te

tiedä, että aallot tottelevat Jumalan tahtoa? Ei valehtelemisesta ole

apua Jumalan edessä. Mitä te olette tehneet pikku Metsäkarhusta?"

Uh! -- nyt loppui patrooni Kultasen ja hänen poikansa Moosepin rohkeus.

He tunsivat Metsäkarhun ja omatunto alkoi soimata heitä; he

laskeutuivat polvilleen pyytämään anteeksi ja lupaamaan, ett'eivät enää

koskaan niin tekisi.

Metsäkarhu, josta nyt oli tullut ankara kapteeni Karhu Metsäläinen,

antoi heidän puhista hetkisen, mutta sanoi sitte kyynelsilmin: "Nouskaa

ylös, isintimäni! Ja nouse sinäkin, Moosep! En minä ole tullut

palkitsemaan kovalla sydämmellä Jumalan hyvyyttä minua kohtaan. Ei, en

minä rupea teitä syyttämään, olkoon se kaikki unhotettu. Antakaa

minulle vain takasin äitini, niin olemme taas hyvät ystävät."

Kas, ne olivat sanoja kuin raesade ja auringonpaiste yht'aikaa!

Patrooni Kultanen tunsi kuin vuoren vierähtävän pois painamasta, ja

hänen sinertävä nenänsä muuttui jälleen tummanpunaiseksi. Moosep oli

itkevinään ja valehteli iloissaan, ett'ei hän koskaan ollut ketään

maailmassa rakastanut enempää kuin Metsäkarhua. Kaikki läksivät nyt

yhdessä yksikseen jätetyn rouva Kultas-raukan luo, eikä kukaan osaa

kuvailla, miten se vanha rouva ihastui ja ilostui. Viisitoista vuotta

oli hän surrut, luullen rakkaan pikku Metsäkarhunsa kuolleen, ja nyt

hän seisoi tuossa pitkänä, reippaana ja ilmi elävänä merimiehenä. Nyt

hänestä oli tullut aika mies, niinkuin äiti oli niin varmasti

ennustanut hänen pienenä ollessaan.

Metsäkarhu nyt vasta tunsi itsensä onnelliseksi mieheksi, kun sai

takaisin äitinsä. Hän osti heti hänelle ja itselleen kauniin kartanon;

he muuttivat siihen ja elivät iloisina yhdessä kokonaisen vuoden, ja

Emäkarhu oli satamassa ankkurissa. Mutta täll'aikaa tuli toinenkin

kaunis emäkarhu taloon. Kapteeni Karhu rakastui köyhään ja ahkeraan

raumalaistyttöön, joka osasi tehdä kaikkein kauneimpia pitsejä, ja se

tyttö tuli hänen vaimoksensa. Elettyään sitte jonkun ajan onnellisena

alkoi hän jälleen ikävöidä vesille, kun hänen äitinsäkään ei enää ollut

yksin. Mutta eipä Karhu enää purjehtinut maailman ääriin asti, hän

viihtyi paremmin kotona; hän läksi joka kevät toukokuussa ja palasi

marraskuussa, tuoden kaikkein kauneimpia joululahjoja äitilleen, maalla

elävälle emäkarhulleen ja pienille karhunpoikasilleen. Olipa

hupaisempaa tanssia heidän kanssansa joulukuusen ympärillä kuin muinoin

istua pienessä avoveneessä aavalla merellä.

Tämä oli kaikki, niinkuin olla pitikin. Mutta patrooni Kultanen ja

hänen poikansa Moosep olisivat ennemmin suoneet Metsäkarhun yhä vielä

istuvan veneessään eikä koskaan palanneen. He kadehtivat hänen onneansa

ja miettivät yöt päivät, miten he pääsisivät yhtä rikkaiksi kuin

Metsäkarhu. Hän oli kertonut heille seikkailunsa Nukku-Matin kanssa,

maininnut haaksirikkoisen laivan ja mahonkiarkkusen sekä leikillä

jutellut unenkin, joka oli huutanut hänelle: "kolme kappaletta! kolme

kappaletta!" Sen kaiken sommitsivat patrooni Kultanen ja Moosep yhteen

ja tulivat yhä enemmin vakuutetuiksi, että siinä täytyi olla taikoja

seassa. Mutta voisimmehan mekin samalla tavalla tulla rikkaiksi,

arvelivat he.

No, pitihän koettaa samaa keinoa. Vanha Apollo oli vielä satamassa

ankkurissa, vaikka halkeilleena ja hataroituneena. Kultanen laitatti

sen kantoon, lastasi sen täyteen tervaa ja turkiksia ja läksi

poikinensa purjehtimaan Tukholmaan, toivoen matkalla löytävänsä

Ahvenanmerestä mahonkiarkkusen.

Kaikki oli tehtävä samalla tavalla kuin ennen muinoin silloin, kuin

Metsäkarhu jätettiin merelle. Patrooni Kultanen pudotti vanhan,

kelvottoman merenvahapiipun mereen, oli olevinaan siitä hyvin suuttunut

ja jätti Moosepin suuressa sluupissa tyynelle merenselälle. Sluuppiin

oli tehty vuode kahdesta höyhenalusesta, silkkipeitteestä, hienoista

lakanoista ja kolmesta tyynystä. Pantiinpa Moosepille evästäkin: neljä

suurta vehnäleipää, voipytty, vasikkapaisti, kaksi juustokimpaletta,

iso vati lättyjä, hillopurkki, koko kori olutta ja kuusi pulloa viiniä.

Yllä oli Moosepilla sudennahkaturkki ja jalassa pitkävartiset saappaat,

kun hän pitkänänsä vetelehti pehmeillä tyynyillä, sikaria poltellen.

Laiva purjehti pois, sluuppi jäi yksin, kaikki oli niin hiljaista.

Moosep söi vahvan illallisen, joi olutta ja viiniä ja huomasi

seikkailun oikein miellyttäväksi. Kun rupesi pimenemään, veti hän

peitteen korvillensa ja nukkui sikeään uneen. Iltasiunauksen

rukoileminen oli hänestä aivan tarpeetonta.

Yöksipä kasvoikin myrsky. Moosep makasi ja myrsky ajoi sluupin

Ohdakesaarten rantaan. Siellä akka Painajainen istui karkealla

kalliolla, saalista väijyskellen. Hän huomasi Moosepin, veti hänet

sluuppinensa maalle, vei hänet ummehtuneesen luolaansa ja pani

nokkosvuoteelle. Ne pistelivät ja polttivat koko hänen ruumistansa,

lyijyä oli hänen silmäluomiensa, lyijyä sydämmensä päällä, ja akka

puristeli hänet mustelmille, nipisteli häntä, tukisteli häntä ja nauroi

niin ylellisesti, että hänen pukinnahkaturkkinsa selkämys halkesi

pelkästä ilosta. Pidettyään sellaista peliänsä hetkikauden viskasi akka

Moosepin jälleen sluuppiin ja sysäsi sen pois rannasta menemään

menojansa.

Moosep heräsi siitä, että hän makasi vedessä, ja sluuppi heittelehti

kuin pallo aaltojen välillä. Kauhistuen nousi hän ylös, mutta kaatua

keikahti jälleen kumoon; hänen päätänsä pakotti ja ruumiinsa oli kuin

nokkosilla kylvetetty. Kolme päivää hän ajelehti merellä, voimatta

liikahtaa tai mitään syödä; vielä auringonpaistekin häntä vaivasi.

Seikkailu alkoi jo tuntua ikävältä. Kolmantena päivänä asettui myrsky,

ja nyt päätti Moosep syödä aika lailla. Voi, vehnäleivät ja juustot

olivat lionneet vedessä aivan kelpaamattomiksi, voipytty oli

vierähtänyt mereen ja lätyt joutuneet turskain ruoaksi. Onneksi oli

vielä jäljellä vasikkapaisti, oluet ja viinit. Moosep söi ja tunsi

mielensä rohkeammaksi. Kas vain, eikö tuossa todellakin ollut

haaksirikkoinen laiva ilman mastoja kivisärkällä. Moosep sousi sinne:

ei ketään ollut laivassa, kaikki hujan hajan, lastin palasia uiskenteli

vedessä. Moosep olisi voinut pelastaa paljonkin tavaraa, mutta hän etsi

vain kolmea kappaletta: vuohta, leipäkakkua ja mahonkiarkkua. Vuohta ei

löytynyt, mutta sen sijaan laivakissa; ei myöskään näkynyt missään

leipäkakkua, vaan sen sijaan hän otti tervapytyn. Jospa vain nyt olisi

löytynyt mahonkiarkkunen kolmanneksi! Ja mikä onni! hän löysikin

pyöreän rasian, ja ell'ei se ollut mahongista, niin olihan toki

haavasta. Niiden kolmen kappaleen kanssa sousi hän tyytyväisenä pois

laivan luota.

Tuli ilta. Moosep söi vasikkapaistia, joi olutta, nukkui ja ajelehti

merellä. Tuli aamu. Moosep heräsi, tunsi nälkää ja yritti syömään,

mutta kissa olikin yöllä syönyt kaiken vasikkapaistin, mitä jäljellä

oli. Hän olisi mielellään heittänyt kissan mereen, mutta se raapi

häneltä kasvot; "ei, kolme kappaletta, eläköön!" Kuudentena päivänä

ei Moosepilla ollut merellä enää muuta kuin viiniä, raukalla! Hän joi,

tuli päästään pyörälle ja olisi ehkä piankin pudonnut mereen, ell'ei

juuri silloin olisi halkovene sattunut Ahvenanmaalta tullen

purjehtimaan ohitse.

"Ota kiinni vaan ja toimita tuo juoppolalli tänne!" huusi perimies

ainoalle venemiehelleen. Venemies teki työtä käskettyä ja veti Moosepin

ylös. "Virkisteleppäs häntä vähän nuoranpäällä, niin hän tulee jälleen

iloiseksi!" käski perimies.

Mooseppia siis virkisteltiin ja sitte vietiin hänet hyvästä maksusta

Raumalle. Astuttuaan isänsä eteen löi Moosep nyrkkinsä pöytään ja

kysyi, miksi hänet oli jätetty kuudeksi päiväksi merelle. "Voi, rakas

poika", vastasi patrooni Kultanen, "jospa tietäisit, mitä on

tapahtunut! Samana yönä, kuin sinut jätettiin sluuppiin, nousi hirveä

myrsky; me hakkasimme mastot poikki, mutta tuuli ajoi laivan kalliolle,

eikä kellään ollut aikaa ajatella sinua. Voi kaunista Apolloani! Voi

tervatynnyrejäni ja kalliita turkiksiani! Ne maksoivat enemmän kuin

ämpärillisen hopeaa ja kultaa. Voi! voi! sitä vahinkoa!" Ja patrooni

Kultanen itki katkerasti, sillä ei mikään siihen mieheen koskenut niin

kovasti kuin rahan menettäminen.

"Mutta kuinka sinun onnistui?" jatkoi hän nyyhkien. "Löysitkö

arkkusen?"

"Löysinpä niinkin!" riemuitsi Moosep. "Tottahan tuota jotain piti

saadakin. Minua on tukisteltu, raavittu, nipistelty, purtu, puristeltu,

sysitty ja pieksetty, niin että tuskin enää koossa pysyn. Mutta mitäpä

tuosta. Minä olen maannut suolavedessä, irvistellyt auringonpaahteessa,

minua on varastettu, minä olen juonut viiniä ja saanut selkääni

nuoranpäätä; mutta ei siitäkään lukua. Niin ja niin on tapahtunut. Nyt

minä olen niin rikas, että Metsäkarhu on vain myyrä minun rinnallani."

"Rakas poika, olemmeko todellakin nyt niin rikkaat?" ihmetteli isä.

"Minä sanon, että _minä_ olen rikas, eikä teillä ole sen kanssa mitään

tekemistä", virkkoi Moosep äreästi.

"Mutta rakkahin poikani, minähän olen nyt köyhä. Emmekö elä yhdessä

sinun rikkauksillasi kuin hyvät ystävät?"

"Emme toki, en anna kengänpaikkaakaan", vastasi Moosep.

"Voi Moosep, kun voitkin olla noin kiittämätön lempeätä isääsi kohtaan!

Missä sinun arkkusi on?"

"Tässä!" ja Moosep ylpeillen näytti rasiataan.

"Mitä hullua!" ärjäsi patrooni Kultanen. "_Sekö_ rasia se on? No, mutta

sinähän olet käynyt meidän omassa Apollossamme."

"Olenko minä käynyt Apollossa?"

"Oletpa niinkin. Kauniita aarteita! Mitäs luulet tuossa rasiassa

olevan?"

Mooses arveli, ett'eihän Metsäkarhukaan ollut avannut arkkuansa

ennenkuin Tukholmassa; sentähden ei hänkään ollut uskaltanut avata

rasiaa ennenkuin Raumalla. Mutta mitäpä siinä olisi muuta voinut olla

kuin kultahietaa ja timantteja?

"Vai kultahietaa! Voi sinä kovaonninen! Avaappas itse ja katso!"

Moosep avasi rasian vapisevin käsin. Ja mitä hän löysi siitä? Isänsä

vanhan tekotukan, joka oli aiottu viedä Tukholmaan kammattavaksi.

Patrooni Kultanen ei voinut kaikessa murheessaankaan olla nauramatta.

Se suututti Mooseppia, joka arveli jo saaneensa kylliksi kärsiä

kaikenlaista kiusaa. "Kuuleppas, isä!" sanoi hän, "eikö Apollossa ollut

lastina tervaa ja turkiksia?"

"Oli, paha kyllä, paha kyllä!" huokasi isä. "Ja nyt on kaikki meren

pohjassa."

"Mutta minä pelastin edes vähän."

"Todellako? Pelastitko sinä?"

"Tämän tervapytyn."

"Oh, häpeä toki! Etkö pelastanut yhtään minun kalleista turkiksistani?"

"Tietysti minä niitäkin pelastin."

"Harmaitako?"

"Niin, harmaita se oli."

"No, sepä toki oli edes vähäinen lohdutus. Rakas poikani, missä se on?"

"Tässä se juoksentelee omilla jaloillaan", vastasi Moosep. Ja

laivakissa köyristi selkäänsä ällistyvälle isännälleen.

"Häpeä, vekkuli!" ärjäsi patrooni Kultanen vihan vimmassa, sieppasi

keppinsä ja tanssitteli sitä aika lailla Moosepin seljässä. Keppi

tanssi ja kissa syljeksi ja Moosep Kultanen luuli taaskin olevansa

Ohdakesaarilla. Mutta Metsäkarhu sitä ei kuullut; hän istui kaukana

sieltä opetellen pikku karhusiansa kiipeämään hänen selkäänsä, joka

muka oli suuren laivan masto.