Niin, köyhiä nuorina olimme me,
Vaikk' äiti ol' ahkera juuri.
Vapaina me metsässä juoksimme;
Ah, rikkaus tuo oli suuri!
Kuin perhoset olimme riemuisat:
Oli taivas ja myös
Valo, vehreys meillä,
Sinijärvi ja lintuset laulelevat.
Kuin kahlitut vangit nyt seisomme vaan,
Koneistohon kytketyt myötään;
Ei uskalla astua askeltakaan,
Kun kunkin on tehtävä työtään.
Lemu liisterin rintamme raskauttaa,
Laki, matala on,
Niin paksut on muurit,
Jyry huumaten äänemme vaijentaa.
Niin lumoten kiertimet kieppuelee,
Ja lanka se rioihin sääntyy,
Ja rullat ne paksuksi paisuelee,
Ja syöstävät nuolena kääntyy.
Vaan mykkinä, kalpeina seisomme me
Kuin koskessa vain
Ja vahdimme rullaa
Ja solmeemme langan, kun katkeevi se.
Vaan kaikk' komentaa kone rautainen,
Humisten kuni syksyllä tuulee,
Ja kaikki me täytämme käskyjä sen:
Kone ihminen onpi, se luulee.
Näkymättömät voimat sen käymähän saa:
Se kehrävi niin
Myös meill' elon lankaa,
Mut vain ikä kultasen näin kuluttaa.
Vaan ihmistuntehet, muistelotkin
On meilläkin rinnassamme;
Et lannista niitä, jos kytkisitkin,
Ei seuraa ne aistimiamme,
Ja miettehet entävät vihantahan
Ja vapauteen
Ja lapsuusaikaan,
Sinitaivahasen sekä Jumalahan.