Kerran oli kalastaja, Lohi-Matti. Hän asui suuren meren rannalla, niin
tietysti, missäpä hän muualla olisi asunut. Ja hänellä oli myöskin
vaimo, nimeltä Lohi-Maija, ja mikäpä hänen nimensä muu olisi ollutkaan.
He asuivat talvella pienessä tuvassa manteren rannassa, mutta muuttivat
keväällä punertavalle kalliokarille meren keskelle ja oleskelivat
siellä koko kesän aina syksyyn asti. Siellä heillä oli vielä pienempi
tölli, ovessa puusalpa lukon sijasta, uuni suurista kivistä kyhätty,
tuuliviiri ja väkkärä katolla.
Sen kallioluodan nimi oli Ahtola eikä se ollut kaupungin toria
suurempi. Kiven raoissa kasvoi siellä pikku pihlaja ja neljä
leppäpensasta; ja miten nekään olivat sinne joutuneet, on vaikea
tietää; ehkäpä ne oli kuljettanut syystulva. Lisäksi kasvoi karilla
vielä muutamissa mättäissä sametinkaltaista ruohoa, muutamia ruokoja ja
kaisloja, kaksi keltakukkaista pietar-yrttiä, neljä korkeaa,
punakukkaista horsmaa ja yksi kaunis valkoinen kukka, jota sanotaan
tähtimöksi (trientalis europaea). Mutta harvinaisinta kaikesta oli
ruoholaukka, jota Lohi-Maija oli vartavasten istuttanut kolme turvetta
vuoren koloon, niin että kallio oli suojana pohjoispuolella ja aurinko
lämmitti vapaasti etelästä päin. Eihän siinä paljo ollut maustintarhaa,
mutta kylliksi kuitenkin Lohi-Maijalle.
Kaikkia hyviä asioita on kolme, ja sentähden Lohi-Matti vaimoineen
pyyteli keväällä lohta, kesällä silakkaa ja syksyllä siikaa. Jos oli
kaunis ilma ja hyvä tuuli, purjehtivat he lauantaina kaupunkiin, möivät
tuoreet kalansa ja kävivät pyhänä kirkossa. Mutta usein sattui niinkin,
että he elivät monta viikkoakin yksikseen Ahtolan karilla, näkemättä
muuta kuin pienoista koiranrakkiansa, jolla oli muhkea nimi Prinssi,
sekä mättäitä, pensaita, ja kukkia, kaloja ja kalalokkeja, myrskypilviä
ja vaalakan sinisiä aaltoja. Sillä tämä luoto oli aivan aavan meren
laidassa, jossa ei peninkulmaa lähempänä ollut ainoatakaan vehreää
saarta eikä ihmisasuntoa, ainoastaan siellä täällä punertava kari
niinkuin Ahtolakin, yöt päivät kestämässä laineiden loisketta ja
kuohua.
Lohi-Matti ja -Maija olivat hiljaista, ahkeraa väkeä, elivät Prinssinsä
kanssa kolmen kesken iloisina ja tyytyväisinä köyhässä töllissään ja
pitivät itseään rikkaina, kun saivat suolatuksi niin monta silakka- tai
muuta kalanelikkoa, että voivat tulla toimeen yli talven ja saivat
lisäksi myöskin vähän lehtitupakkaa ukon piipun varalle ja muutaman
kahvinaulan mummolle, joka pani höysteeksi ja maun parantamiseksi sen
sekaan kaksi vertaa paahdettuja ohria ja sikuria. Oli heillä sitä
paitsi voita, leipää, kalaa, kaljapuolikko ja piimälekkeri; mitäpä he
muuta tarvitsivatkaan.
Kaikki olisi nyt ollutkin oikein hyvin, ell'ei Lohi-Maijaa olisi
kiusannut salainen himo, joka ei hänelle antanut yhtään rauhaa. Hän
mietiskeli vuodet päästänsä, miten hän rikastuisi niin paljon, että
kerran toki saisi oman lehmän.
"Mitä sinä lehmällä teet?" sanoi Lohi-Matti. "Eihän se jaksa uida näin
kauas eikä se sovi meidän veneesemmekään, ja milläs muulla tavalla me
sen tänne karille saisimme. Ja vaikkapa tuon saisimmekin, niin eihän
täällä ole millä sitä elättää."
"Vai ei! Onpas täällä neljä leppäpensasta ja kuusitoista ruohomätästä",
arveli Lohi-Maija.
"On, on, miks'ei!" nauroi Lohi-Matti. "On täällä myöskin kolme
ruoholaukka-turvetta. Voithan elättää lehmän ruoholaukalla."
"Kaikki lehmät pitävät paljon suolaisesta silakasta", mutisi mummo.
"Prinssikin syö mielellään kalaa.."
"Sepä olisikin vielä näkemättä!" sanoi ukko. "Ei, ei se käy; se lehmä
tulisi kalliiksi, jos sitä pitäisi syöttää suolaisilla silakoilla.
Prinssin kyllä jaksaa niillä syöttää, sehän tappelee kalalokkien kanssa
siitä, mitä jää, kun me ruokomme silakat. Jätä sinä vain koko se lehmä
mielestäsi, hyvä on näinkin!"
Lohi-Maija huokasi. Hän ymmärsi ukon olevan oikeassa, mutta eipä hän
kuitenkaan saanut lehmää haihtumaan mielestään. Vanha piimä ei enää
oikein maistunut kahvikermana. Lohi-Maija ajatteli tuoretta kermaa ja
tuoretta kermapiimää; ne ne vasta olisivat suurin autuus tässä
maailmassa.
Eräänä päivänä, kun ukko ja mummo puhdistelivat silakoita rannalla,
kuului Prinssi haukahtelevan, ja kohta sen jälkeen näkyi kauniisti
maalatussa veneessä kolme valkotakkista nuorta herraa purjehtivan
vanhuksien kalliosaarta kohti. Herrat olivat ylioppilaita, jotka
huviksensa purjehtelivat pitkiä matkoja ja nyt tulivat maalle saamaan
jotakin tuoretta eväänsä verestimeksi. "Tuokaas kermapiimää!" huusivat
he.
"Kunpa sitä kellä olisi!" huokasi Lohi-Maija.
"No, antakaa sitte kannu nuorta maitoa", sanoivat ylioppilaat. "Mutta
aivan kuorimatonta."
"Niin, kunpa sitäkään olisi!" huokasi Lohi-Maija vielä syvempään.
"Mitä hullua? Eikö teillä ole lehmää?"
Lohi-Maija oli vaiti. Hänen mieleensä koski liian syvälle semmoinen
omantunnon kysymys ja siihen vastaaminen.
"Lehmää meillä ei ole", vastasi Lohi-Matti, "mutta jos tahdotte hyviä
savustettuja silakoita, niin saatte niitä parin tunnin kuluttua aivan
lämpöisinä."
"No, toimittakaa sitte niitä", sanoivat ylioppilaat ja kävivät
kursailematta istumaan kiville sekä sytyttivät paperossinsa ja
piippunsa. Viisikymmentä hopeanvalkoista silakkaa pujotettiin vartaasen
riippumaan savustusuunin päälle.
"Mikä tämän meressä uiskentelevan pikku kiven nimi on?" kysyi eräs
herroista.
"Ahtola", vastasi ukko.
"No, mikä teillä sitte on hätänä, kun asutte merenjumalan talossa?"
Lohi-Matti ei ymmärtänyt sanaakaan. Milloinpa hän olisi Kalevalaa
lukenut tai oppinut tuntemaan esi-isäin jumalia. Mutta ylioppilaat sen
asian selittivät.
"Ahti", sanoivat he, "on mahtava kuningas; hän asuu talossaan Ahtolassa
kallion vieressä syvällä meressä, ja hänellä on yllin kyllä
kaikenlaisia kalliita aarteita. Hän se vallitsee kaikkia kaloja ja
muita meren eläimiä; hänellä on hyvin kauniita lehmiä ja kaikkein
nopeimmat hevoset, ja ne syövät merenruohoa meren pohjasta. Ken on
Ahdin suosiossa, hän pian pääsee rikkaaksi; mutta pitää kuitenkin olla
varoillaan, ett'ei millään tavalla suututeta häntä, sillä Ahti on hyvin
muuttuvainen luonteeltaan ja vähästä pahastuva. Hän voi suuttua
pienestä kivestäkin, joka veteen viskataan, ja silloin hän ottaa
antimensa takaisin, nostaa merelle myrskyn ja vetää purjehtijan alas
syvyyteen. Ahdilla on myöskin kaikkein kauneimpia neitosia, jotka
kantavat hänen kuningattarensa Vellamon liepeitä ja kampaavat hänen
pitkää tukkaansa sekä kuuntelevat ruohokossa, kun heille soitellaan..."
"Ah, Näkki!" sanoi Lohi-Matti. "Oletteko te herrat nähneet kaiken
tuon?"
"Melkeinpä kuin ihan itse nähneet", sanoivat ylioppilaat. "Se on
painettuna, ja kaikkihan painettu on totta."
"Mitä vielä", sanoi Lohi-Matti ivallisesti. "Sittepä olisi eilen
pitänyt olla kaunis ilma, sillä almanakassa sanotaan 'selkeätä', mutta
eilenpä tuulikin ja satoi kuin kaatamalla."
"Niin, katsokaas, se tulee siitä, että almanakalla on etuoikeus laskea
leikkiä ja se etuoikeus on painettuna, ja sentähden pitää etuoikeuden
oleman selkeää totta", sanoivat ylioppilaat.
Lohi-Matti pudisti päätänsä, mutta nyt olivat jo silakatkin kylliksi
savustuneet. Ylioppilaat söivät joka mies kahden edestä ja syöttivät
Prinssille kylmää paistia, jota heillä oli kanssansa veneessä. Prinssi
istui iloissaan kahdella jalalla ja ikäänkuin keri lankaa
etukäpälillään. Syötyään antoivat ylioppilaat Lohi-Matille kiiltävän
hopeamarkan ja oikeaa vaakunatupakkaa piippuun, jota täyttäessään Matti
sulloi piippunsa halki. Sitte herrat kiittivät hyvästä atriasta ja
läksivät purjehtimaan edelleen suureksi suruksi Prinssille, joka
melkein kyynelsilmin ja kerimistään kerien niin kauan istui rannalla,
kuin vähänkään näkyi veneen valkoisia purjeita kaukaa sinertävältä
mereltä.
Lohi-Maija ei ollut sanonut sanaakaan, mutta ajatellut sitä enemmän.
Hänellä oli hyvät korvat ja hän oli pannut mieleensä joka sanan tuosta
Ahdin tarinasta. Kas, sepä olisi jotakin, ajatteli hän, jos saisi edes
yhdenkään sen haltian lehmistä! Olisipa jotakin, kun saisi lypsää aamut
ja illat sellaista lehmää eikä tarvitsisi pitää mitään huolta sen
elatuksesta. Ei, vaan hyllyllä ikkunan päällä olisi toinen toisessaan
kiinni maito- ja kermapiimä-astioita! Mutta niin onnelliseksi minä en
suinkaan pääse koskaan tässä maailmassa.
"Mitä sinä mietit?" sanoi Lohi-Matti.
"Enpä juuri mitään", sanoi mummo. Mutta itsekseen hän kuitenkin
muisteli muutamia vanhoja loitsuja, jotka hän oli lapsena oppinut
ontuvalta ukolta, joka osasi tehdä hyvää kalaonnea. "Jospa koettaisin?"
ajatteli hän.
Se päivä oli lauantai eikä Lohi-Matilla ollut tapana laskea
lauantai-iltana silakkaverkkoja, sillä hän tiesi varsin hyvin, ett'ei
sopinut rikkoa sabattia. Mutta kun ilta alkoi tulla, sanoi mummo
äkisti: "nyt meidän pitäisi laskea verkot."
"Ei", sanoi ukko, "ei pyhäyönä kalastaminen koskaan tuo siunausta
myötänsä."
"Viime yönä oli myrsky ja me saimme niin vähän", sanoi mummo. "Vaan nyt
on järvi tyyni ja kirkas kuin peili, ja sillä viimeöisellä tuulella
kala kyllä nousi maalle päin."
"Mutta tuolla on myrskyn merkki luodepilvessä", sanoi ukko, "ja Prinssi
pureskeli äsken ruohoja."
"Eihän vain liene syönyt minun ruoholaukkaani?" kysyi mummo.
"Eipä suinkaan, mutta huomeisaamuksi tulee auringonnousun ajaksi kova
ilma", arveli Lohi-Matti.
"Kuulehan", sanoi mummo, "me laskemme vaikkapa yhden ainoan verkon
tuonne karin siimespuolelle, niin saamme pakata tuon avonaisen nelikon
täyteen, sehän muuten aivan turmeltuu, kun on niin kauan auki ja
painotta."
Ukko taipui ja he soutivat laskemaan verkkoja. Kun päästiin syvälle
vedelle, alkoi mummo hyräillä vanhaa loitsua, muutellen sanoja mielin
määrin:
Ahti aaltojen isäntä,
Meren ukko ruokoparta,
Sull' on aartehet salaiset.
Sulla kaunihit kalaset,
Sulla helmet kohtavaiset.
Meren kullat kuultavaiset,
Lehmät kaunihit, lihavat,
Niityt rehtevät, vihannat...
"Mitä sinä siinä hyräilet?" sanoi ukko.
"Johtuipahan vain vanha laulu mieleeni", vastasi mummo ja jatkoi
kovemmalla äänellä:
Meren kultainen kuningas;
En mä kultias anele,
Hopioitas huolittele,
Enkä helmiä haeksi,
Yhtä anon ainoata:
Anna mulle lypsylehmä!
Minä annan vastimeksi
Päivän kullat, kuun hopeat.
"Tyhmä laulu tuo", sanoi Lohi-Matti. "Mitäpä muuta meren kuninkaalta
sopisi pyytää kuin kalaa? Mutta ei sellaista käy laulaa sunnuntaiyötä
vasten."
Mummo ei ollut kuulevinaankaan, lauloi vain laulamistaan samaan tapaan
koko ajan, kun oltiin syvällä vedellä. Lohi-Matti ei enää viitsinyt
sitä kuunnella, souti vain raskasta venettä ja ajatteli haljennutta
savipiippuaan sekä kaunista vaakunatupakkaa. Viimein he palasivat
kalliosaareensa ja kävivät kohta levolle.
Lohi-Matti ja Lohi-Maija makasivat vuoteessaan, mutta eipä kummallekaan
tullut uni silmään; toinen ajatteli rikkoneensa Herran sabattia ja
toinen muisteli Ahdin lehmiä. Kun alkoi jo sydänyö olla ohitse, nousi
ukko istualleen ja sanoi mummolle: "etkö kuule mitään?"
"En", vastasi mummo.
"Minusta väkkärä rämisee pahasti tuolla katolla", sanoi ukko. "Tulee
myrsky."
"Vielä mitä, joutavia vain kuvittelet", sanoi mummo.
Lohi-Matti laskeutui levolle, mutta nousi hetkisen kuluttua jälleen.
"Nyt vinkuu väkkärä", sanoi hän.
"Nuku pois; joutavia", sanoi mummo. Ja ukko koetti nukkua.
Mutta kohta hän nousi kolmannen kerran ja hypähti seisomaan lattialle.
"Ei, nyt väkkärä älisee ja parkuu, kuin olisi tulessa! Meillä on aika
myrsky; pitää lähteä korjaamaan verkot."
Mummo nousi myöskin ja kesäyö oli pimeä kuin syysyö lokakuussa. Väkkärä
vinkui ja ulisi ja myrsky voivotteli nurkissa. Kun vanhukset astuivat
ulos, oli meri valkoisena kuin lumi heidän saarensa ympärillä, ja
vaahto roiskui korkealta töllin katon ylitse. Semmoista yötä ei
Lohi-Matti muistanut koskaan nähneensä. Ei ollut ajattelemistakaan
lykätä venettä vesille ja lähteä verkkoja lappamaan. Ukko ja mummo
seisoivat hämmästyksissään rapuilla ja heidän täytyi pysytellä kiinni
ovenpielissä. Vesi roiskui heille vasten kasvoja.
"Enkö jo sanonut, ett'ei koskaan tule siunausta sunnuntaiyönä
kalastamisesta?" sanoi Lohi-Matti äreästi, ja mummo seisoi siinä niin
ällistyneenä ja peljästyneenä, ett'ei edes muistanut ajatella Ahdin
lehmiäkään.
Kun ei mitään voitu tehdä, menivät vanhukset sisään. Nyt heidän
silmänsä viimeinkin vaipuivat pitkän valvonnan jälkeen kiinni, ja he
nukkuivat niin makeasti, kuin ei mitään myrskystä kuohuvaa merta olisi
ollut pauhaamassa heidän mökkinsä ja yksinäisen saarensa ympärillä.
Kun Lohi-Matti ja mummo seuraavana aamuna heräsivät, paistoi aurinko jo
korkealla. Myrsky oli lakannut, ainoastaan maininki vielä vieriskeli
korkeina, auringonpaisteessa välkkyvinä hopeaharjoina punertavaa
kalliorantaa vasten.
"Kas, mikäs tuo on!" huudahti mummo katsoessaan ulos ovesta.
"Näyttäähän tuo suurelta hylkeeltä", arveli Lohi-Matti.
"No, toden totta, eikö olekin lehmä!" riemuitsi Lohi-Maija.
Ja lehmä se olikin, muhkea punainen lehmä parasta lajia, lihava ja
pullakka, niinkuin olisi koko ikänsä syönyt spenaattia. Se käveli hyvin
levollisena rannalla eikä edes haistanutkaan ruohomätäs-vaivaisia,
niinkuin olisi kokonaan ylenkatsonut niin laihaa ravintoa.
Lohi-Matti ei ollut uskoa silmiään. Mutta lehmä se oli, aivan sen
muotoinen, ja kohta ei ollut enää mitään epäilemistä, kun mummo alkoi
lypsää ja lypsi kaikki astiat, yksin veneviskaimenkin, täyteen parasta
aamumaitoa. Ukko vaivasi turhaan päätänsä miettimällä, mitenkähän lehmä
oli tullut saareen, ja läksi etsimään mereen jääneitä verkkojansa. Ja
kohtapa hän ne löysikin rannalta, jonne laineet olivat ne ajaneet, ja
ne olivat niin täynnä kaloja, ett'ei välkkyviltä salakoilta näkynyt
ainoatakaan silmukkaa.
"No, hyvähän tuo on lehmäkin olemassa", mietiskeli Lohi-Matti silakoita
puhdistaessaan. "Mutta millä me sitä elätämme?"
"Kylläpähän siihen keino keksitään", sanoi mummo. Ja lehmä itse sen
keinon keksikin. Se astui veteen ja söi vesiruohoa, jota kasvoi
suurissa töyhdöissä rannalla; siitähän se pysyikin niin lihavana ja
kauniina. Hyvä lehmä se oli muiden paitsi Prinssin mielestä; se näet
oli saanut kilpailijan ja haukkui sitä lakkaamatta.
Siitä päivästä asti oli Ahtolassa maitoa ja kermapiimää yllin kyllä.
Kaikki verkot olivat aina täynnä kaloja. Lohi-Matti ja Lohi-Maija
lihoivat hyvästä ravinnosta ja rikastuivat päivä päivältä, sillä mummo
kirnusi monta leiviskää voita, ukko hankki kaksi renkiä ja alkoi
kalastaa suuremmasti. Meri tuli hänelle suureksi kalasumpuksi, josta
hän haavitsi niin paljon kuin halutti. Ja lehmä piti itse huolen
ruoastaan. Kun Lohi-Matti ja -Maija syksyllä muuttivat manterelle,
sukelsi lehmä mereen, mutta keväällä heidän palatessaan seisoi se jo
taas kalliolla odottelemassa.
"Tarvitsisimmepa me paremman tuvan", sanoi Lohi-Maija toisena kesänä.
"Tämä vanha on liian pieni meille ja rengeille."
"Niinpä niin", myönsi Lohi-Matti. Ja hän rakensi muhkean tuvan, jossa
oli oikea lukko ovessa, sekä viereen kalliolle kala-aitan, otti kaksi
renkiä lisäksi ja kalasteli niin hyvästi, että lähetteli monen monta
tynnyriä lohta, silakkaa ja siikaa Venäjälle ja Ruotsiin.
"Minä en jaksa hoitaa näin monen hengen taloutta", sanoi Lohi-Maija.
"Ei tuo liiaksi olisi, vaikka saisin piiankin avukseni!"
"Ota piika!" sanoi ukko. Ja piika pestattiin. Mutta silloin sanoi
Lohi-Maija:
"Meillä on liian vähä maitoa näin paljolle väelle. Koska minulla kerran
on piika, saisi hän samalla vaivalla hoitaa kolmekin lehmää."
"No, laula sitte Ahdille vielä yksi laulu lisäksi", sanoi ukko vähän
ivallisesti.
Se harmitti Lohi-Maijaa. Mutta kuitenkin souti hän eräänä sunnuntaiyönä
merelle ja lauloi kuin ennen:
"Ahti aaltojen isäntä,
Meren ukko ruokoparta,
Sull' on lehmiä tuhansin,
Anna kolme karjastasi!"
Seuraavana aamuna seisoi kolme lehmää saaressa yhden sijasta, ja kaikki
ne söivät meriruohoa ja pitivät itse huolen elatuksestaan niinkuin
ensimäinenkin.
"Oletko nyt tyytyväinen?" sanoi Lohi-Matti mummollensa.
"Kyllähän minä olisin tyytyväinen", sanoi Lohi-Maija, "jos vain saisin
vielä kaksi piikaa lisäksi suurta taloutta hoitamaan ja vähän paremmat
vaatteet. Etkö ole kuullut että minua sanotaan matamiksi?"
"Olkoon menneeksi", sanoi ukko. Ja Lohi-Maija sai piikoja ja kauniit
matamin-vaatteet.
"Kyllähän nyt olisi kaikki hyvin", sanoi Maija vähän ajan perästä, "jos
vain meillä olisi vähän parempi kesällä. Sinä voisit juuri rakentaa
kaksinkertaisen talon ja tuoda vähän multaa, että saisimme puutarhan.
Ja siihen pitäisi tehdä pieni huvimaja, josta minä saisin katsella
merelle, ja meillä pitäisi olla soittaja, joka iltasilla aina
soittelisi meille passo-viululla; saattaisipa meillä olla myöskin oma
pieni höyryvene, ajaaksemme kirkkoon, milloin tuulee eikä oikein jaksa
soutaa."
"Eikö muuta?" sanoi Lohi-Matti. Ja hän teki kaikki, mitä hänen vaimonsa
tahtoi. Ahtolan kalliosaari tuli niin kauniiksi, ja Lohi-Maija tuli
niin ylhäiseksi, että kaikki meren simput ja silakat rupesivat
ihmettelemään. Prinssiäkin syötettiin paljaalla vasikanpaistilla ja
kermaleivoksilla, niin että viimein tuli yhtä pyöreäksi kuin
kilohaili-pyttynen.
"Oletko nyt tyytyväinen?" kysyi Lohi-Matti.
"Olenpa kyllä", sanoi Lohi-Maija, "jos minulla vain olisi kolmekymmentä
lehmää. Tarvitaanpa jotakin näin suurelle joukolle."
"Mene Ahtisi luo", neuvoi Lohi-Matti.
Mummo purjehti ulommaksi merelle uudella höyryveneellä ja lauloi meren
kuninkaalle. Seuraavana aamuna seisoi kolmekymmentä kaunista lehmää
meren rannalla, ja kaikki ne itse hoitelivat itsensä.
"Kuulehan, ukko", sanoi Lohi-Maija, "tässä on liian ahdas tällä kallion
pahasella, mihin minä saan sopimaan kaikki lehmäni?"
"No, en minä tiedä muuta neuvoa", sanoi Lohi-Matti, "kuin ammenna meri
tyhjäksi."
"Lörpöttele siinä! Kuka merta voi tyhjentää?"
"Koeta uudella höyryveneelläsi, siinä on hyvä pumppu."
Lohi-Maija kyllä ymmärsi, että ukko teki pilaa, mutta ei kuitenkaan
voinut olla asiaa ajattelematta. En minä voi pumputa merta tyhjäksi,
mietti hän. Mutta ehkäpä minä voisin täyttää sitä, jos ensin tekisin
suuren sulun tuonne ulommaksi. Saatanhan sinne koota kiviä ja hiekkaa,
niin saamme saaremme toista vertaa suuremmaksi.
Mummo lastasi uuden höyryveneensä täyteen kiviä ja läksi
syvemmälle vedelle. Soittaja oli mukana ja soitti niin kauniisti
passo-viulullansa, että Ahti ja Vellamo ja kaikki vedenneitoset
sukelsivat ylös vedenpintaan kuuntelemaan.
"Mikä se noin kauniisti välkkyy aalloissa?" kysyi Lohi-Maija.
"Meren vaahto se vain välähtelee auringonpaisteessa", vastasi soittaja.
"Heittäkää kivet mereen!" komensi Lohi-Maija.
Höyryveneen väki alkoi heitellä kiviä oikealle ja vasemmalle puolelle
vaahtoon. Muuan kivi sattui Vellamon paraalle kammarineitsyelle nenään.
Toinen raapasi poskea itse veden emolta. Kolmas loiskahti lähelle Ahdin
päätä ja neljäs tempasi häneltä pois puolen partaa. Siitäpä syntyi
vedessä aika mylläkkä, aallot vieriskelivät sekaisin kuin kiehuvassa
padassa.
"Mistä se myrskynpuuska tuli?" kysyi Lohi-Maija. Mutta ennenkuin hän
ehti oikein lopettaakaan kysymystään aukesi vesi suureksi hauin kidaksi
ja nielasi koko höyryveneen.
Lohi-Maija painui kuin kivi pohjaan, mutta ponnisteli kuitenkin käsin
ja jaloin vastaan, pääsi siten ylös vedenpintaan ja tapasi käteensä
soittajan passo-viulun, jonka varassa sitte kyllä jaksoi uiskennella.
Vaan samassa näki hän vieressään Ahdin pelottavan pään, jossa oli vain
puoli partaa.
"Miksi sinä minua kivillä heittelit?" tiuskasi Ahti.
"Voi, armollinen herra", huokasi Lohi-Maija, "se oli vain erehdys.
Voidelkaa karhunrasvaa partaan, niin kyllä se pian jälleen kasvaa."
"Akka, enkö minä antanut sinulle kaikkea, mitä pyysit, ja vielä
muutakin?"
"Kyllä annoitte, armollinen herra. Suuri kiitos lehmistä! Ne lypsävät
aika lailla."
"No, missä sinulla on auringon kullat ja kuu, jotka lupasit minulle?"
"Ah, armollinen herra, ovathan ne paistaneet joka päivä ja yö mereen,
milloin vain on taivas ollut selkeänä", vastasi Lohi-Maija viekkaasti.
"Kyllä minä sinut opetan!" tiuskasi Ahti ja potkasi passo-viulua niin
voimakkaasti, että se lensi kuin nuoli mummon kanssa kalliolle.
Siinä istui Prinssi yhtä nälkäisenä kuin ennen, muinoin kaluamassa
variksen luita. Lohi-Matti istui, yllänsä vanha nutunrepale, yksinään
vanhan töllirähjän rapuilla verkkoa kutomassa. "Kas mummoa!" sanoi hän.
"Mistäs sinä tulet semmoisella kyydillä ja mitenkä sinä olet noin
märkänä?"
Lohi-Maija katseli ällistellen ympärilleen ja sanoi: "Missä meidän
kaksinkertainen talomme on?"
"Mikä talo?" kysyi ukko..
"No, meidän suuri talomme ja puutarha ja rengit ja piiat ja ne
kolmekymmentä kaunista lehmää ja höyryvene ja kaikki muu?"
"Nyt lörpöttelet unissasi, mummo", sanoi ukko. "Ylioppilaat saivat
pääsi pyörälle, niin että eilisiltana laulelit hullutuksia merellä etkä
saanut unta ennenkuin aamusilla. Yöllä oli myrsky, vaan se jo lakkasi.
Minä en hennonnut herättää sinua, vaan kävin yksin etsimässä verkot
talteen."
"Mutta minäpä näin Ahdin!" sanoi Lohi-Maija.
"Sinä nukuit sängyssäsi ja puhuit unissasi kaikenlaista hulluutta ja
menit sitte vielä horroksissa itse veteen."
"Tuossahan on passo-viulu", sanoi Lohi-Maija.
"Kaunis viulu! Vanha, laho tukinpää. Ei, muijaseni, toiste kyllä
pyhitämme sabatin. Ei tule koskaan siunausta sunnuntaiyönä
kalastamisesta."