Syksyinen jutelma.
Nyt on syksy, ja musta pimeä katselee sisään ikkunasta. Myrsky vinkuu,
sade roiskuu porttia vasten, meri pauhaa, aallot hyökyy. Huh, kuinka
pimeä, synkkä pauhaava meri syöksyy kallioita vasten, kuinka se ärjyy
saadaksensa saalista, kuinka se syysyönä on ikäänkuin elävä kuolema! Se
on kuitenkin sama meri, joka sydänkesän aikana oli niin hymyilevän
iloisen näköinen kukkivien rantojen ympärillä, kun valkoiset purjeet
lentelivät kuin kalalokit sen yli ja lapset laiturin tykönä laskivat
liikkeelle kaarnavenheensä. Nyt se on musta ja uhkaileva, ei kukaan voi
nähdä sen kaukaisia aaltoja, pimeä on kuin esirippu tuntemattoman
etäisyyden edessä.
Ja tuo kaunis tuuhea metsä, kuinka viheriäinen ja tuoksuva se olikaan
kesällä, kun aurinko paistoi ja linnut laulelivat ja pienet tytöt
istuivat metsikössä etsien ruohokosta nelilehtisiä apilaita! Nyt se on
autio ja tyhjä, hävitetty ja ilman asukkaita, sen tuuheat koivut ovat
kadottaneet lehtensä, sen suhisevat haavat lakanneet suhisemasta;
syksytuuli taistelee vain yöllä kuusien oksia vastaan. Perhoset
nukkuvat, kukkaset ovat kuolleet, susi yksin astuskelee hiljaa hiipien
sammaltuneessa mättäikössä.
Minäpä tiedän kertoelman kuihtuneesta lehdestä. Se on aivan tavallinen
kertomus, ehkäpä olet sen kuullut ennenkin, eikä se olekaan pitkä,
mutta nyt on se vuodenaika, jolloin se parhaiten ymmärretään.
Oli haapa, joka kasvoi jossakin Suomenmaan metsissä; se oli nuori, luja
ja täynnä elonvoimaa. Tuli toukokuu, jolloin sen lehdet puhkesivat,
terveinä, kauniina, vaaleanvehreinä, jommoisina ne olisivat koristaneet
jok'ainoan seppeleen, mutta koristivat vielä somemmin tuon
korkeavartaloisen haavan. Kevättuuli tuli illalla haavan luo ja lauleli
sille laulua: "tuhannen, tuhannen lehteä on nuorella haavallani, joka
lehti on kudottu auringonpaisteesta ja kasteesta, joka lehti on kieli,
ja tuhannella, tuhannella vapisevalla kielellä haapani kiittää Jumalan
ääretöntä hyvyyttä."
"Sepäs oli kohtelias laulu", viserteli peippo, joka äsken oli
rakentanut pesänsä haapaan; "opetapa minullekin se laulu, tuuli!" Ja
sitte alkoi peippokin tavailla samaa laulua, kunnes hän oppi sen
kokonaan: "tuhannen, tuhannen lehteä on nuorella haavallani, joka lehti
on kudottu auringonpaisteesta ja kasteesta, joka lehti on kieli ja
tuhannella, tuhannella kielellä haapani kiittää Jumalan ääretöntä
hyvyyttä."
"Mitä merkitsee Jumalaa kiittäminen?" arveli vähäinen hento äsken
puhjennut lehti haavassa. Haavanlehti piti tuosta laulusta, mutta ei
oikein ymmärtänyt sen merkitystä. Enhän minä ole milloinkaan nähnyt
Jumalaa, arveli lehti, kuinka minä siis kiittäisin sitä, jota en ole
koskaan nähnyt?
Seuraavana päivänä tuli tuuli jälleen, haapa alkoi suhista ja nuori
lehti suhisi myöskin mietteensä. "Mitä lehti sanoo?" visersi peippo.
"Etkö sinä ole Jumalan luoma sinäkin? Ja sanot kumminkin, ettet ole
luojaasi nähnyt?"
"Se on kyllä mahdollista", virkkoi nuori lehti suruisena ja vavisten;
"mutta se on niin oppinutta, ett'en minä voi sitä käsittää."
"No elä siis vähän kauemmin, kunnes sen ymmärrät", tuumasi peippo.
Kesä tuli, kaikki lehdet kasvoivat suuriksi ja viheriäisiksi taivaan
auringon paisteessa ja kaikki tuhannet lehdet kiittivät Jumalaa; mutta
sama nuori haavanlehti latvassa ajatteli vieläkin itseksensä: "en
ymmärrä mitä he tarkoittavat, varmaankaan en liene vielä kylliksi vanha
ymmärtämään kaikkea;" ja lehti suri viattomuudessaan vähää
ymmärrystänsä.
Kesä oli pitkä, kaunis ja lämmin; sillä oli oma aikansa ja sitte tuli
syksy. Ensimäisen hallayön jälkeen lehdet alkoivat kellastua, mutta
vieläkin lauleli tuuli lauluansa puiden latvoissa: "tuhannen, tuhannen
lehteä on nuorella haavallani, joka lehti on kudottu päivänpaisteesta
ja kasteesta, joka lehti on kieli, ja tuhannella, tuhannella kielellä
kiittää haapani Jumalan ääretöntä hyvyyttä."
Yöt tulivat pitkiksi ja pimeiksi, puolukat kypsyivät, muuttolinnut
lähtivät pois, lehdet alkoivat varista maahan, yksi kerrallaan. Kaikki
lehdet kiittivät viimeiseen saakka luojaansa, aivan kuin he olisivat
ymmärtäneet, että he vain olivat sitä varten olemassakin maailmassa.
Haavanlehti latvassa tahtoi myöskin sitä ymmärtää, mutta ei sitä
voinut, vaikka jo olikin keltainen.
Eräänä syksyisenä yönä tuli pohjoistuuli pauhaavilla siivillä ja lakasi
mukanansa ne harvat keltaiset lehdet, jotka vielä olivat jäljellä.
Niiden harvojen joukossa oli myöskin haavanlehti, jonka tuuli vei
mukanansa kauas metsään. Siellä oli tuhansia kuolleita lehtiä kasassa,
ja jänis juoksi niiden ylitse pyssy olallansa. Oli kirkas kylmä päivä,
lehdet kahisivat metsästäjän jalkojen alla, ja ilmassa tuntui niin
kummallinen syksyn tunne, ikäänkuin pellavan haju, kun se nostetaan
vedestä ja ripustetaan kimppuihin kuivamaan aidan harjalle. Haavan
lehti oli tuolla kuolleiden lehtien joukossa, mutta se eli yksinänsä,
ja sen kanta oli vielä viheriä; se suri itsekseen, ett'ei se voinut
kuolla, ennenkuin oli täyttänyt tarkoituksensa täällä maailmassa.
Kauniin päivän jälkeen tuli taas myrskyinen yö, sataa rankkasi aika
lailla ja lehdet hajosivat sinne tänne metsässä. Haavanlehti temmattiin
kauas pois meren rantaan saakka, tuulen pyörre vei sen mustille
laineille, jotka sen kuljettivat ulos meren luodolle. Sinne se jäi
erään laivasta murtuneen puukappaleen viereen; lumi peitti sen korkeana
hankena, eikä haavanlehti kuitenkaan voinut kuolla, sillä se ei vielä
ollut täyttänyt määräystänsä tässä maailmassa.
Tuli talvi, oli pakkanen eikä luodolla kasvanut mitään metsää. Mutta
luodolla asui kalastaja lapsinensa köyhässä majassansa. He tarvitsivat
puita lämmitystä varten lauantai-iltana; lapset lähetettiin etsimään
puunkappaleita ja oksia, jotka meri oli tuonut syksyllä rannikolle. Kun
lapset etsivät lumessa, löysivät he laivasta särkyneen puukappaleen ja
kuljettivat sen ilolla majaan huutaen: "isä, isä, tulkaa katsomaan
miten hyvän puukappaleen me löysimme rannalta!"
Kalastaja katseli puukappaletta ja huomasi sen olevan tammea. "Se on
hyvää ja lujaa puuta", sanoi hän; "se on ollut ison laivan etukeulana
ja saammepa siitä hyvän lämmityksen. Äiti, pane nyt puuropata tulelle,
niin saamme jotakin lämmintä!"
Kun nyt kalastaja kaapi pois lumen puukappaleesta pannaksensa sen
tuleen, putosi siitä erilleen iso keltainen lehti. Pieni tyttö otti sen
lattialta ja katseli sitä kummastellen, sillä hän ei ollut koskaan
ennen nähnyt metsää eikä lehtiä, eikähän paljoa tarvitakaan, ennenkuin
lapset jo ihmettelevät. Tyttö meni äitinsä luo, näytti minkä
harvinaisen korun hän oli löytänyt ja kysyi mikä se oli.
"Etkös tiedä, että se on haavanlehti?" vastasi äiti. "Annas kun katson:
se on suuri ja kaunis lehti, ja on vielä kannan puolelta vehreä, vaikka
se on niin kauan ollut lumessa. Nyt kuivaamme sen varovasti ja panemme
sen merkiksi raamattuun, siihen se soveltuu hyvin, koska se on niin
ohut." -- Ja eukko pani haavanlehden merkiksi suureen raamattuun, että
hän joka päivä tietäisi, mihin hän viime kerralla lopetti lukunsa,
sillä hän oli hurskas eukko ja luki joka päivä Jumalan sanaa.
Sen jälkeisenä päivänä oli sunnuntai, eukko avasi pyhän kirjan, joka
oli kalastajamökin paras aarre, ja alkoi lukea ääneensä kuningas
Taavetin 103:tta psalmia, joka on ihanimpia ylistyslauluja, kuin
koskaan on Jumalan kunniaksi laulettu. Silloin hän luki:
"Ihminen on eläissänsä niinkuin ruoho; hän kukoistaa niinkuin kukkainen
kedolla. Kun tuuli käy sen päällitse, niin ei hän kestä enää, eikä sen
sijaa kukaan tunne. Mutta Herran armo kestää ijankaikkisesta
ijankaikkiseen niiden yli, jotka Häntä pelkäävät ja Hänen
vanhurskautensa lasten lapsiin, niille, jotka Hänen liittonsa pitävät
ja muistavat Hänen käskyjänsä tehdäksensä niitä. Kiittäkäät Herraa
kaikki Hänen työnsä, kaikissa Hänen valtansa paikoissa; minun sieluni
kiittää Herraa."
Kalastaja ja hänen lapsensa kuuntelivat hiljaisina hartaudessa näitä
ihania sanoja. Talvinen myrsky kulki ankaralla pauhulla yli meren, yö,
pimeys ja kylmä levisi yli aution kallion, mutta köyhässä majassa oli
rauha, ilo, lämpö ja valo Jumalan, Korkeimman kiitoksessa ja
palvelemisessa.
Kun eukko oli lopettanut lukemisen, laski hän kirjan kiinni, ja sen
lehtien väliin hän pani haavanlehden merkiksi. "Katsokaas", sanoi hän
ihmetellen, "lehti on tullut kullankeltaiseksi!"
"Se tulee siitä, että se on kuivanut lämpimässä", arveli kalastaja ja
katseli haavanlehteä. Se oli ikäänkuin muuttunut, se loisti kuin heleä
kulta ja näytti välkkyvän ilosta.
Mutta se ei ollut lämpimän takia, vaan siitä syystä, että haavan lehti
nyt oli käsittänyt mitä se ei koskaan ennen ollut ymmärtänyt, nimittäin
mitä Jumalan ylistäminen on. Sitä vartenpa sekin oli maailmassa
olemassa. Se oli nähnyt niin paljon, kevään ja kesän, syksyn ja talven,
se oli nähnyt kirkkaimman auringon ja pimeimmän yön, suloisimman
kukoistuksen, katkerimman hädän, eikä kuitenkaan ollut ymmärtänyt
kaikissa nähdä Jumalan pyhää tahtoa. Sentähden oli haavanlehti aina
ollut suruissaan, levotonna, vavisten kukoistuksensakin kauneimpina
kevätpäivinä; mutta nyt se ymmärsi kaikki; nyt se ei surrut enää, nyt
se oli onnellinen, nyt se taisi mielellään kuolla. _Sentähden_ se
loisti kuin kirkas kulta; kuinkapa se toisin olisi voinutkaan tehdä?
Vieläkin on lehti raamatun lehtien välissä, että myöskin vähäinen,
kuihtunut ja kauan sitte unhotettu voisi kiittää Jumalaa. Ja kun
toukokuun tuuli ensi kerran taas laulaa haavan latvassa: "tuhannen,
tuhannen lehteä on nuorella haavallani, jokainen lehti on kudottu
auringonpaisteesta ja kasteesta, joka lehti on kieli, ja tuhannella,
tuhannella kielellä kiittää haapani Jumalan ääretöntä hyvyyttä",
silloin noista tuhannesta, tuhannesta vapisevasta lehdestä ei ole
ainoatakaan, joka ei ymmärrä mitä luojansa kiittäminen on; he tietävät
sen kaikki ja tällainen on taru kuihtuneesta haavan lehdestä.