Oli kerran kuningas rikkaassa Arabiassa; hänellä oli kylliksi kaikkea,
mitä ihmissydän haluaa, paljo rikkautta, terveyttä, nuoruutta,
kauneutta, rakkautta, valtaa, kunniaa ja huvituksia. Hän eli mielellään
ylellisesti, se mahtava kuningas. Ei ainoatakaan päivää kulunut, jona
hän ei olisi parhaansa mukaan huvitteleinut kauneissa puutarhoissansa,
sadan puolisonsa kanssa ja komeassa pöydässään. Ja koska hän oli lempeä
ja oikeudentuntoinen kuningas, arveli kansa hänen kyllä voivan
huvitellakin, hän kun ei sillä tehnyt kellekään pahaa, vaan päinvastoin
ravitutti köyhiä ylellisten atriainsa jäännöksillä.
Varsinkin rakasti tämä kuningas kaikenlaisia makeisia ja imeliä ruokia.
Se maku oli hänelle jäänyt lapsuutensa ajoista, jolloin hän köyhänä
paimenpoikana eleskeli huonolla ravinnolla kameleineen erämaassa.
Siellä hän näki apinain joka päivä kiipeilevän taatelipalmuihin syömään
makeita taateleita, mutta itse oli hän vielä liian pieni ja heikko
kiipeämään niin korkean puun latvaan. Ja vaikka hän nousi kamelin
selkään kyttyrällekin seisomaan, koettaen siitä kurkottaa, niin olivat
taatelit yhä sittekin vielä liian korkealla, ja ivalliset apinat
viskoivat hänelle taatelinsiemeniä kasvoihin ikäänkuin pilkatakseen
häntä. Ah, ajatteli hän, jospa olisin apina, niin minäkin voisin hyvin
joka päivä eikä minun tarvitsisi lakkaamatta syödä kamelinjuustoa ja
karvaita ruohoja!
Nyt hän oli rikas kuningas ja sai syödä taateleja mielin määrin, vaan
apinat sen sijaan rautahäkeistään sitä kummastellen ja kadehtien
katselivat. Ja hän söi, söi niinkuin koulupoika. Mutta tuleehan
herkkukin ajan pitkään yksitoikkoiseksi; niinpä eivät taatelitkaan
viimein enää maistuneet, ja silloin tilasi kuningas hunajakakkuja
Persiasta. Kun hunaja alkoi tuntua yksitoikkoiselta, keitätti hän
ananaseista ja rypälesokurista imelää hilloa, saadakseen jotakin oikein
erinomaista. Sitä syötiin joku aika ja sitte koetettiin muita hedelmiä,
mutta kaikki ne alkoivat vähitellen maistua yksitoikkoisilta.
"Mestarikokki", sanoi kuningas, "hanki minulle jotakin, joka on
_makeaakin makeampi_! En minä jaksa kärsiä tuota yhtäläistä, jota sinä
tarjoat."
Mestarikokki tuli hyvin murheelliseksi, sillä hän oli jo etsinyt
läpi itämaiden, löytämättä sieltä mitään kuninkaalle sopivaa.
"Lähettäisinköhän Europasta noutamaan konvehteja?" ajatteli hän
itsekseen.
Ja hän lähettikin noutamaan konvehteja Europasta. Monta kamelia toi
koko kantamuksensa suuria kauniita konvehteja, paraimmista
marmelaadeista aina kaikenlaisiin sokuriryyneihin asti. Siinä oli
rasioita, joiden kansissa oli tyhmiä värssyjä, ja toisia, joita
loistokuvat koristivat; siinä oli Landrinia ja Montpensieria, Pariisin
suklaakonvehteja, kaikenmoisia karamelleja, onsia sokurisydämmiä,
nekkuja, piparkakkuja ja pumpernikkelejä. Mitäpä olisi ahnaskaan
kuningas saattanut haluta enempää? Hän kutsui kokoon kaikki sata
puolisoansa ynnä heidän sata lastansa, aukoi rasiat heidän läsnä
ollessaan ja jakeli heille niin paljon kuin he suinkin jaksoivat syödä;
itse hän söi paljasta konvehtia aamiaiseksi, päivälliseksi ja
illalliseksi.
No niin, tätä kesti noin viikon päivät. Silloin alkoi kuninkaan vatsaa
pullistella, ja samoin hänen sadan puolisonsa ja heidän sadan lapsensa.
"Ei", sanoi kuningas, joka ei ollenkaan saanut unta öillä, "tämä ei käy
päinsä, mestarikokki. Enkö jo käskenyt sinua hankkimaan minulle
jotakin, joka on _makeaakin makeampi_?"
"Herra", sanoi mestarikokki heittäytyen otsalleen marmorilattialle,
"älköön sinun varjosi koskaan pienetkö! Minä, sinun uskollinen koirasi,
olen etsinyt kaikki nurkat kolmesta maanosasta, tyydyttääkseni sinun
ylhäistä makuasi. Käsketkö vielä etsimään Amerikasta ja Austraaliasta?"
"Tyhmyyksiä!" vastasi kuningas äkeissään. "Mitäpä siellä olisi muuta
kuin sokuria ja kokospähkinöitä? Hanki minulle jotakin makeampaa!"
Mestarikokki vapisi, hyvin tietäen, että tässä oli hänen päänsä
vaarassa, ja löi kolme kertaa kovasti päänsä marmorilattiaan, sanoen:
"Herra kuningas, kutsuta tänne kolme viisasta miestäsi, ja mitä he
sinulle sanovat, sen minä sinun koirasi teen, kun vain sinun viisas
suusi puhuu."
Neuvo oli kuninkaasta hyvä, hän kutsutti luokseen viisaat miehet ja
kysyi heiltä, mistä hän löytäisi jotakin sellaista, joka on makeaakin
makeampi.
Viisaat miehet pyysivät kolme päivää ajatusaikaa ratkaistakseen niin
vaikeaa arvoitusta, ja kun ne päivät kuluivat, astuivat he taas
kuninkaan eteen.
"Herra", sanoi ensimäinen heistä, "ällös sinä koskaan kyllästykö
onneesi! Ei ole mitään makeampaa kuin kauneus ja sulous. Lähetä orjasi
ympäri koko maailman, tuokoot he kaikkein kauneimman morsiamen koko
maan päältä sinulle ensimäiseksi vaimoksi toista sataa!"
"Viisas mies", sanoi kuningas, "nyt olet tyhmä. Jos minulla kerran ei
ole mitään iloa sadasta puolisostani, jotka joka päivä keskenään
riitelevät, niin mitä iloa minulla sitte voisi olla siitä, joka tulisi
lisäksi? Ei muuta kuin enempi riitelijöitä."
"Herra", sanoi toinen viisas mies, "sinun sanasi ovat kuin kultaomenat
hopeamaljoissa. Ei ole mitään makeampaa kuin kostaa vihollisillensa.
Abessinian kuningas on sinulle velvollinen maksamaan 100 valkoista
hevosta vuotuisena verona; vaan hän sen sijaan lähetti sinulle ontuvan
aasin. Marssi hänen maahansa, hirtätä hänet savuun ja myö koko hänen
kansansa orjiksi!"
"Abessinian kuningas on narri", vastasi kuningas, "mutta sinä olet
vielä suurempi narri kuin hän. Mitäpä iloa minulla olisi sen miehen
hirtättämisestä savuun tai hänen kansansa myömisestä orjiksi? Savu
minulle pakkautuisi kurkkuun, ja mistä minä saisin ruokaa elättääkseni
niin monta orjaa? Vai luuletko minun rupeavan elättämään heitä
konvehteilla?"
"Ei, herra kuningas", sanoi kolmas viisas mies; "sinä olet itse viisain
mies valtakunnassasi; eläös tuhat vuotta! Koska sinulla jo on kaikki,
mitä makeaa ihmissydän haluaa, niin julista kunniasi, valtasi ja
rikkautesi kaikelle kansalle. Pukeudu purpuraan, käy istumaan
kultaisella valtaistuimellesi, kokoo ympärillesi kaiken maailman kansat
ja ota vastaan heidän kunnioituksensa! Usko minua, se on makeampaa kuin
hunaja, taatelit ja marmelaadit."
"Menkää tiehenne!" sanoi kuningas. "Mestarikokki, anna heille kullekin
pumpernikkeli! Tehköön se heille yhtä pahaa kuin minulle. Minä en ole
ummistanut silmiäni seitsemään yöhön."
Mestarikokki antoi viisaille miehille kolme pumpernikkeliä, heidän
täytyi lyödä otsansa lattiaan, kiittää ja syödä; mutta pumpernikkelit
tarttuivat heille kurkkuun. Koko hovi nauroi, mutta kuningas läksi
tyytymättömänä pois, eikä hän mistään löytänyt sitä, joka olisi ollut
makeaakin makeampi. Ei hän voinut mennä sadan puolisonsa luo kuulemaan
heidän riitelemistänsä; ei hänen tehnyt mieli hävittämään kokonaista
kansaa ontuvan aasin tähden, ja mitä iloa olisi tullut siitäkään,
jos olisi kuin kolho istuutunut purpurapuvussa koko maailman
ihmeteltäväksi? Sitä paitsi oli hänellä vielä monta kaunista
konvehtirasiaa jäljellä; mitä piti hänen tekemän niille, kun koko hänen
hovinsa oli kyllästynyt makeisiin niinkuin hän itsekin?
Ilta oli tulossa kuuman päivän perästä, aurinko alkoi vaipua, se oli
laskeutuva juuri kello kuusi. Kuningas istui yksin ajatuksiinsa
vaipuneena kauniissa puutarhassaan. Suihkukaivot lorisivat, mantelipuut
kukoistivat, viikunapuun varjo kasvoi yhä pitemmäksi hiekkakäytävällä.
Oli niin suloista ja rauhallista, että kuningas alkoi mietiskellä
itsekseen, ett'eiköhän tämä kaunis, onnellinen iltahetki vain ollutkin
makeampi Landrinin ja Montpensierin karamellejakin.
Astuipa siihen köyhä kristitty orjavaimo, taluttaen kädestä pientä
nelivuotista poikaansa. Äiti ja lapsi näyttivät molemmat väsyneiltä, he
olivat astuneet pitkät matkat ja nyt eksyneet puistoon etsiessään
yösijaa hovista. Kuningas oli hyväsydämminen, hän ymmärsi heillä olevan
nälän, ja hänelle johtui jotakin mieleen. "Orja", sanoi hän
palvelijalleen, joka vähän matkan päässä odotteli hänen käskyjänsä,
"tuo tänne niin monta suurinta konvehtilaatikkoa, kuin vain kantaa
jaksat!"
Orja läksi ja toi pian neljä suurta laatikkoa kaikenlaisia makeisia.
"Asettele, mitä niissä on, tähän ruohopenkille!" sanoi kuningas
palvelijalleen. Vaan itsekseen hän ajatteli: "tuo köyhä vaimo ja hänen
lapsensa eivät ole elämässään edes aavistaneetkaan näin erinomaisia
herkkuja. Katsotaanpas, miten he niitä halulla syövät."
"Syökää niin paljon, kuin mielenne tekee!" sanoi kuningas vaimolle ja
pojalle, joka jo oli istahtanut lepäämään ruohokkoon penkin viereen.
Äiti taittoi palasen sokurileivästä ja antoi pojalle. Poika piti sitä
kädessään, mutta ei vienyt suuhunsa.
"Ah, kyllä ymmärrän", sanoi kuningas; "poika on janoissaan, kun on
astunut niin pitkän matkan auringon paahteessa. Orja, tuo raikasta
vettä lähteestä! Tosiaankin on jotakin, joka on makeaakin makeampi, ja
se on kovan janon sammuttaminen."
Poika sai vettä ja joi, mutta ei kuitenkaan syönyt mitään noista
monista makeisista. Kuningas huviksensa tarjosi omalla ylhäisellä
kädellään hänelle kaikkia paraita tavaroita, niin että pojan ympärille
viimein kasvoi kokonaiset kasat makeisia. Mutta söikö hän? Eipä
suinkaan. Kyllä hän välistä ojensi kätensä jotakin erittäin
houkuttelevaa hyvää ottamaan, mutta ei hän sitä nähnyt; hänen silmänsä
kävivät yhä sumuisemmiksi ja pienemmiksi, ja viimein ne kokonaan
painuivat yhteen ja pienokainen nukkui, pää ruohopenkkiä vasten,
niinkuin nukutaan raskaan päivän jälkeen, kun on hyvä omatunto ja
lapsen levollinen mieli.
"Mitä?" sanoi kuningas. "Nukkuiko hän?"
"Niinpä näkyy", vastasi äiti.
"Ja kaikkiko jätti nämä hyvät herkut koskematta?"
"Niin, herra. Onpa jotakin, joka on makeaakin makeampi, ja se on
_lapsen uni_."
"No, sitähän minä juuri olen etsittänyt kolmesta maanosasta, eikä ole
onnistunut sitä löytää!" sanoi kuningas hyvin ihmeissään. "Uniko! Mitä
sanotkaan? Minä en ole nukkunut hiukkaakaan seitsemään yöhön."
"Olkaa kuin lapsi, herra kuningas, niin kyllä sen heti ymmärrätte?"
"Mitä nyt? Enkö ole ollut kuin lapsi? Onko kukaan koulupoika tai tyttö
ollut ahneempi makeisille kuin minä, itse kuningas? Ja kuitenkin,
vaimo, sanon minä sinulle, ett'en ole seitsemään pitkään yöhön saanut
rahtuakaan unta silmiini."
"Ah, herra kuningas, ei lapsen ahneus tuo meidän silmiimme suloista
unta, vaan lapsen sydän, hyvän ihmisen työ, rukous ja kohtuullinen
elämä. Me täyskasvuiset ihmiset tiedämme yhden asian, joka on vieläkin
autuaallisempi kuin lapsen makea uni, ja se on syntein anteeksi
saaminen. Mutta makaava lapsi on rauhoitettu, se makaa enkelien
suojeluksessa."
"Orja!" huusi kuningas.
Orja tuli.
"Heitä kaikki nämä laatikot makeisineen jokeen! Vie sitte minun käskyni
hoviin, että valmistavat siellä asunnon vaimolle ja hänen lapsellensa!
Minä tahdon joka päivä kysyä häneltä neuvoa, sillä hän on viisaampi
kuin minä ja kaikki viisaat miehet minun valtakunnassasi... Makeaakin
makeampi! Olipa merkillistä, että minä viimeinkin sen löysin."
Ja aurinko laskeutui valasemasta ihmeen kaunista puistoa, kukkivia
mantelipuita, komeaa palatsia, ällistyneitä viisaita miehiä, köyhää
kristittyä vaimoa, nukkuvaa poikaa ja rikkaan Arabian kuningasta, joka
nyt oli saanut arvoituksensa selville ja unen helmoista löysi sen, joka
oli makeampi kaikkia hunajatavaroita, taateleja ja koko maailmaan
ranskalaiskonvehteja.