Nyt alotamme kummallista satua, jota voisi nimittää näin: "hukka ylpeän
perii", mutta jokainen ajateltakoon siitä, mitä tahtoo. Ylpeä saattaa
olla, vaikka ei olisi muuta kuin vaapukkamatonen; mitäpä kun saa
kunnian olla kirkonkukkona.
Oli kerran kirkonkukko, joka istui kovin korkean tornin päässä. Mistä
hän oli kotoisin ja miten hän oli tullut niin korotetuksi maailmassa,
ei ole helppo sanoa. Arveltiin hänestä, että isänsä ei ollut mikään
oikea kukko, vaan puuseppä, joka taisi puusta vuolla kotkia ja
lohikäärmeitä, ja niin luullaan hänen pölkystä vuolleen kukonkin ja
köydellä vivuttaneen sen tornin päähän, koska kukko oli niin tyyni
laiska, ett'ei voinut oppia edes lentämään.
Kenties tämä luulo oli perätön; kenties kukko muinoin oli päällikkönä
mahtavan haltijattaren Gilimiliadolgan kanakopissa, mutta nosti
ylpeydessään kapinan hallitsijatartansa vastaan, ja rangaistukseksi
siitä muutettiin hänet puukukoksi ja kiinnitettiin kirkontorniin. Näitä
ei voi kukaan aivan tarkoin tietää. Oli kuinka oli, siinä istui hän
tornin korkeimmassa huipussa, paljon korkeammalla kuin korkein
huoneenkatto ja korkein puu seitsemän peninkulman alalla. Niin
korkealla hän istui, että maa hänen allansa ei näyttänyt pannukakkua
suuremmalta, ja ihmiset olivat ikäänkuin kärpäsinä pannukakulla. Hetken
aikaa näki kukko niiden siinä hyristelevän, ja sitten ne jälleen
karkoitettiin suurella kärpäis-läpsällä.
Kirkonkukko oli hyvin suuri. Hänellä oli korkea, punaiseksi maalattu
harja nokan yläpuolella, lautasen kokoiset, viheriäiset silmät ja
erittäin tuuhea pyrstö. Vatsaan mahtui hänelle kolme tynnyriä rukiita,
niin ahnas oli hän.
Tietysti hän oli hyvin pöyhkeäkin. Koska hän oli niin iso ja istui niin
korkealla, ei kukaan hänen mielestänsä ollut niin suuri herra kuin hän
itse. Kaikki kukot ovat ylpeät; sen kyllä näkee heidän käytöksestänsä,
kun he rikkatunkiolla rehentelevät ja nostavat nokkansa ilmaan,
ikäänkuin jokaiselle tahtoisivat huutaa: mikä huitukka sinä olet? Mutta
kirkonkukko oli kaikkein pahimpia. Saammepa nähdä, ett'ei semmoisen
koskaan käy hyvin. Moni kopea kukko on päänsä menettänyt, kun
herrasväkensä on pitoja valmistellut, ja sitten on kukko parka
säälimättä kynitty, pantu paistinpannuun ja syöty, niinkuin siipieläin
ainakin, kastimen ja marjahillon kanssa.
Ehkä kirkonkukko tiesi, ett'ei hänestä ollut mestattavaksi ja
syötäväksi, ja sepä teki hänen muita kukkoja kopeammaksi. Hänellä oli
muutama omituisuus, jota usein tavataan tässä maailmassa, nimittäin,
että hän aina käänsi pyrstönsä tuulen mukaan. Sillä tavoin taisi hän
katsella ympärilleen joka ilmansuuntaan. Mutta mihinpä hyvänänsä hän
kurkisteli suurilla, viheriäisillä silmillään, ei hän missään
maailmassa nähnyt vertaistansa. Sentähden rupesi hän uskomaan olevansa
koko joukon parempi kaikkia muita, ja että koko maailman pitäisi oleman
hänelle alamaisena. Hän ajatteli itsekseen näin:
"Minä olen hyvin suuri kukko, erittäin korkeasukuinen ja komea kukko
olenkin. Vertaistani ei löydy kukkojen joukossa. Minä olen todellinen
keisari-kukko. Tämä kirkko on silminnähtävästi rakennettu vartavasten
minun tähteni, sopivaksi sijaksi korkealle arvolleni. Mistä muusta
syystä ihmiset joka pyhä kokoutuisivat tänne kirkon ympärille, kuin
minua ihailemaan ja palvelemaan. Niin, suuri kukko olen varmaankin,
mahtava kukko, sangen korkeasukuinen ja ihmeellinen kukko minä olen."
Mutta korkeasukuisten on toisinaan jokseenkin ikävä, ja niin oli
kirkonkukonkin. Lentää hän ei taitanut, työtä hän ei huolinut tehdä ja
syödä hänen ei tarvinnut. Mitä oli tekeminen? Hän milt'ei vähän
kadehtinut provastin kanoja, jotka joskus tulla teputtelivat tornin
juurelle asti ja kuoputtelivat sukkelasti santaa, löytääksensä sieltä
jonkun jyväsen.
Eräänä päivänä tapahtui, että varis sattui lentämään kirkon ylitse,
aivan likeltä kirkonkukkoa, joka istui siinä äreänä ja ynseänä,
suutuksissaan siitä, että kukaan uskalsi lentää niin korkealle kuin hän
tahtoi istua.
"Kvaa, kvaa!" vaakkui varis. "Kuinka voit kukkoseni?"
"Brrr!" ärjähti kukko, pyörähti tuulen mukaan ja käänsi pyrstönsä
varikselle. "Minusta sinä ainakin saisit sanoa: teidän ylhäisyytenne."
"Kas vaan!" sanoi varis. "No eikö teidän ylhäisyydellenne ajan pitkään
tule jotenkin ikäväksi istua noin yksin, mitään tekemättä? Minun
mielestäni pitäisi teidän ylhäisyytenne naida."
"Vai minunko naida!" sanoi kirkonkukko. "Mistä löytäisin kanan, niin
komean ja korkeasukuisen, jota arvoani loukkaamatta saattaisin kosia?"
"Teidän ylhäisyytenne, olette oikeassa", vastasi varis. "Semmoista
kanaa on tosin vaikea löytää, sillä en muistaakseni koskaan ole kuullut
puhuttavan kirkonkanoista. Mutta teidän ylhäisyytenne pitäisi kumminkin
johonkin työhön ryhtymän. Niin minä teen. Se lyhentää aikaa ja tekee
mielen sekä raittiiksi että iloiseksi."
"Työhön!" ärisi kukko ja katsoi ylenkatseella varista. "Korkeat ja
mahtavat eivät koskaan tee työtä. Se ei ole soveliasta."
"Vai niin", ajatteli varis itsekseen, kun lensi tiehensä, "sinä
ehtimiseen kurkistelet ympärillesi, herra kukko, ja tiedät kuitenkin
niin vähän kuinka maailmassa menetellään. Olen usein nähnyt korkeilla
ja mahtavilla olevan enemmän työtä ja enemmän huolta kuin alhaisilla
maailmassa. Mutta tuommoiset tyhmän pöyhkeät veikaleet kuin
sinä, pidätte sitä arvokkaana, joka ei pane kortta ristiin, vaan
läpi-laiskana vetkuttelee muitten palveltavana ja ikävystyy päivihinsä.
Huomaakin jo, että kirkonkukko on monen sadan vuoden vanha, ja
ajattelee aivan niin kuin moni muinoin hänen nuoruudessaan ajatteli.
Mutta nyt ymmärretään jo paremmin kuin ennen, että jokaisen pitää työtä
tekemän ja oleman ahkera, jos haluaa tulla onnelliseksi ja
tyytyväiseksi. Sitä kukko ei ymmärrä. Sen vuoksi kun on niin tyyni
laiska, sanoo hän vaan: 'se ei ole soveliasta'." -- Ja niin oikein
olikin. Kukko oli laiska ja ylpeä, siinä koko asia. Monta sataa vuotta
oli hän tuolla tornin huipussa istunut vähintäkään tekemättä; hän ei
ollut edes laulanutkaan. Niin laiska oli hän, että ei ollut
paikaltaankaan liikahtanut satoihin vuosiin. Kohtuullinen selkäsauna
olisi ehkä virvoittanut häntä uutteruuteen ja työhön. Mutta kuka olisi
rohjennut semmoista yrittää? Sitä paitsi oli hän puusta, ja semmoiseen
ei mikään vitsa pysty. Saamme kohta kuulla, kuinka hänen kävi.
Eräänä päivänä, kun kukko totuttuun tapaansa istui tuijottain
sini-taivasta kohden ja näytti sangen ajattelevalta, vaikka ei paljon
mitään ajatellut, niin näki hän ihmeekseen suuren väkijoukon kirkon
ympärillä. "Mitähän tuo merkinnee", ajatteli hän, "eihän tänään pyhä
ole?" Pian hän kuitenkin sai siitä selvän.
Se oli mainio nuoralla-tanssija, Karamatti nimeltään, joka oli nuoran
jännittänyt kirkontornin ja tapulin välille. Nuoralla hyppi pieni poika
ja pieni tyttö; he hyppelivät vastatusten, tehden mitä kummallisimpia
käännöksiä. "Vai niin", ajatteli kukko, "eikö tuo muuta ollut? Minä
luulin sen olevan jonkun uuden juhlallisuuden, jota nuo tyhmät ihmiset
taas täällä viettäisivät minun kunniakseni."
Mutta yht'äkkiä heitti pieni Karamatti sormisuukkosen kansalle ja
kiipesi kuin kissa ylös kirkontornia myöten, sillä vanhastaan oli
rautapuikkoja lyöty tornin kattoon toinen toistansa ylemmäksi. Näitä
myöten kiipesi nyt pieni Karamatti yhä korkeammalle ja tuli viimein
lähelle kukkoa. "Hohoo", ajatteli kukko ja näytti vimmatun vihaiselta.
Mutta Karamatti ei ollut tuosta millänsäkään, vaan heilaus vain ja
yhdellä hyppäyksellä oli hän kukon selässä, istui siihen ratsastamaan
ja huusi kaikin voimin: "Hopsan heponi! Hei hopsan heponi!" Nytkös
kukko sai suuret silmät. Hän piti tätä kaikkea äärettömänä
loukkauksena, hän, joka siinä kopeana istui eikä pitänyt ketään koko
maailmassa vertaisenansa. Ja nyt tuossa istui pieni poika nulikka ja
piti häntä kannuskurissa, huutaen: "hei hopsan heponi!"
Ensin kukko luuli koko kirkon hajoavan kummastuksesta, kun tämmöistä
hävyttömyyttä tapahtui. Mutta kirkko pysyi kauniisti paikoillaan, ja
nyt kukko rupesi kovin masentuneena käänteleimään, väänteleimään joka
taholle. Mitä oli tekeminen? Hän oli ollut niin laiska, ett'ei ollut
oppinut lentämään eikä laulamaan, ja nyt sai pitää hyvänänsä sen
kolauksen, jonka hänen ylpeytensä sai, kun koko kansa alahalta huusi:
"hyvin, hyvin, oivallisesti", ja katsoi sitä oikein sukkelaksi, että
pieni Karamatti piti kirkonkukon kannuskurissa.
Niin tässä maailmassa käy: jos joku on laiska ja ylpeä, tulee vihdoin
viimein pieni Karamatti ja pitää häntä kannuskurissa. Usko pois se.
Mutta kirkonkukko ei tullut siitä paljon viisaammaksi. Tuolla istui hän
tornin huipussa vuosikaudet peräkkäin; polvi polvelta ihmiset tuolla
alahalla kirkossa veisasivat virsiänsä Jumalan kunniaksi, elelivät
aikansa ja vaipuivat hautaan, ja uusia ihmisiä tuli sijaan, ja he
veisasivat samoja vanhoja virsiä samassa vanhassa kirkossa. Mutta kukko
istui aina vain yhtä laiskana ja ylpeänä tornin huipussa, yhä odottaen,
että viimein kuitenkin joku ihmeellinen onni olisi häntä kohtaava,
hänen suuren isoisuutensa tähden. Kenties toivoi hän tulevansa
kullatuksi kirkkaimmalla kullalla, jotta loistaisi kuin aurinko, taikka
odotti hän tulevansa julistetuksi koko maailman kukkojen
suur'sulttaaniksi. Niin, kukapa sen niin tarkoin tiesi? Hän odotteli
odottelemistaan, vaan ei tuota toivottua onnea kuulunutkaan.
"Toivossa aika kuluu", niin kukonkin. Viimein tuli hän kovin vanhaksi
ja lahonneeksi, niin että kappale kappaleelta putosi hänestä, kun tuuli
kävi. Eräänä päivänä oli kova myrsky. Tuulen puuska kulki vinkuen
kirkon yli, puhalsi maahan kukon tornin huipusta ja vei sen halki ilman
muassansa järveen. Siellä sai nyt kukko, pyöreyksissään oudosta
matkastansa, vihdoin viimeisen kerran katua, ett'ei ollut oppinut
lentämään ja laulamaan. Sillä jos hän olisi sitä taitanut, ei hän olisi
pudonnut järveen, vaan olisi sen sijaan lentänyt raastuvan katolle ja
siellä laulanut niin, että maistraatti ja koko kaupunki olisi
ihmetellyt. Mutta nyt vei tuuli hänet järveen, ja aallot ajelivat häntä
sinne tänne, niin että hau'it ja ahvenet töllistäen ihmettelivät, mikä
merikummitus tuo oli.
Viimein aallot hänet viskasivat rannalle, ja siihen jäi hän makaamaan.
Rannalla oli pieni mökki, ja siinä asui vanha eukko, jolla oli kaksi
lasta, tyttö ja poika. Eräänä päivänä lapset rakensivat rannalle pieniä
sulkuja, ikäänkuin kammioiksi kalasille, jotka niihin uiskentelivat
tullen mennen. Kun nyt lapset kulkivat vähän matkaa pitkin rantaa,
kiviä kokoilemassa, löysivät he kirkonkukon, tuon vanhan vaivaisen,
joka siihen aikaan oli varsin surkean näköinen. Laineet olivat kokonaan
huuhtoneet maalin hänestä, ja kiviä vasten hankautuen oli hän
menettänyt sekä nokkansa että pyrstönsä.
Lapset sanoivat: "nyt ei ole hätää. Äiti aina valittaa varisten ja
varpusten vahingoittavan hernemaatamme. Mutta tästäpä saamme hyvän
peljättimen. Juoskaamme hakemaan köyttä, niin vedetään tuo suuri
rötkäle hernemaalle. Ja niin nyt kukko vanhoilla päivin pystytettiin
aidan seipääsen varisten peljättimeksi hernemaalle, eikä toivomistakaan
enää tulla kullatuksi ja julistetuksi kaikkein maailman kukkojen
suur'sulttaaniksi. Tapahtuipa silloin, että varis tuli lentäen, ja
sattui juuri olemaan sama varis, joka kerran kukon hyvinä päivinä oli
häntä kutsunut teidän ylhäisyydeksenne. Hui! nyt huomasi varis
peljättimen ja lensi pakoon minkä siivet kannattivat. Mutta lentäessään
sattui hän taaksensa katsomaan ja tunsi vanhan tuttavansa. 'Kvaa,
kvaa!' vaakkui varis. 'Kas vaan, teidän ylhäisyytenne, olette tullut
varisten peljättimeksi! Niin, niin, ylpeys sen teki; niin tässä
maailmassa käypi'."
"Ole vaiti!" rääkkyi taitava korppi, joka istui siinä likellä petäjän
kannolla. "Kukko raiska on ollut laiska ja ylpeä, ja sentähden on hänen
käynyt huonosti. Nyt on hän vanha ja onneton, ja vanhoja ja onnettomia
ei saa pilkata. Kuka tietää, kuinka itse kullekin voi vanhoilla
päivillä käydä."
Tämän kaiken kuuli kirkonkukko. Mutta hän ei saanut sanaakaan
sanotuksi, sillä hän oli nokattomana ja pystytetty aidan seipääsen.
Siinä hän luultavasti istuu vielä tänäkin päivänä.