Sammatti on paikkakunta Pohjois-Uudellamaalla. Siellä on paljo vuoria
ja järviä sekä korkeita, vanhoja, varjoisia metsiä. Seutu on kaunis,
mutta yksinäinen ja köyhä, sillä kovasta hietakankaasta kasvaa vain
heikkoa laihoa.
Siellä on Paikkarin torppa Valkjärven rannalla. Torpassa asui ammoin
sitte köyhä mies vaimonsa ja seitsemän lapsensa, viiden pojan ja kahden
tytön keralla. Eräänä sunnuntai-aamuna, kun neljäs poika piti vietämän
kirkolle kastettavaksi, nousi lumipyryn myräkkä, niin että tuskin
voitiin nähdä kättänsä silmäin edestä. "Briitta," sanoi torppari
sisarelleen, joka oli siellä häntä auttamassa vaimon sairaana ollessa,
"ajappa sinä pojan kanssa kirkolle; minä en voi lähteä, kun olen
niukauttanut jalkani."
Briitta ei myrskyä peljännyt, vaan läksi ajamaan, pikku lapsi
käärittynä lampaannahka-vällyihin. Kun Briitta kantoi lapsen kirkkoon
papin eteen, kysyi pappi: "Mikä pannaan pojalle nimeksi?" Briitta
tuosta vähän ällistyi, kun ei ollut kotoa lähtiessään muistanutkaan
kysyä vanhemmilta nimeä. "No," sanoi pappi, "eipä tuosta lukua, onhan
tänään almanakassa _Elias_; olkoon pojan nimi Elias." Ja hänen
ristittiin Eliakseksi. Mutta kun Briitta palasi kotiin ja kertoi,
mitenkä oikeastaan kävi, sanoi torppari nauraen: "Mitäpä siitä, vaikka
hänet olisi ristitty _Tuiskuksi_!" Torppari oli iloinen ja leikillinen
mies kaikessa köyhyydessään; hän ei tiennyt, että tuossa nimessä oli
ennustus, ja että hänen pojastaan oli kerran tuleva, niinkuin
Juudankansan Eliaksesta, suuri profeetta omassa maassansa.
Torppa oli pieni; mitä suuremmaksi lapsilauma kasvoi, sitä niukemmaksi
kävi jokapäiväinen leipä. Mutta torppari ja hänen vaimonsa olivat
jumalliset ja ahkerat sekä luottivat Jumalaan, joka antaa ravinnon
korpin pojillekin. Heistä oli turhaa nähdä nälkää, kun he voivat ja
jaksoivat tehdä työtä. Torppari osasi vähän räätälinammattia, ja kun
pojat kasvoivat, niin että voivat vähin autella töissä, ryhtyi hän
talviaikoina käymään taloissa ompelemassa vaatteita.
Torpan luona, melkein rappusten vieressä oli suuri mänty, nimeltä _Iso
Mänty_. Siinä pojat hyvin mielellään kiipeilivät, ja mies se, joka
korkeimmalle pääsi. Eräänä päivänä astui torppari ulos tuvastaan ja
näki neljä poikaa ylhäällä männyssä. Kolme vanhinta poikaa sysi ja
tyrkki ilon innoissaan toinen toistansa ylimmillä oksilla, mutta neljäs
poika Elias istui alempana oksalla seljin runkoa vasten ja luki.
"No, Elias," sanoi isä, "etkö sinäkin tahdokaan koettaa kiivetä
korkealle täällä maailmassa? Mitä sinä nyt teet?"
"Luen katkismusta", vastasi poika.
"Kaikkiapa saadaankin kuulla!" ilvehti isä. "Vastahan sinä olet
kuudennella vuodella. Tuleppas alas, niin opetan sinut ompelemaan
nuttua!"
Elias laskeutui maahan ja oppi kuromaan yhteen nutun eri kappaleet;
mutta kun se oli tehty, kiipesi hän jälleen puuhun kirjoinensa. Kuuden
vuoden ijässä osasi hän koko katkismuksen ulkoa. Pappi ja kaikki
naapurit ihmettelivät kylänluvuissa. "Kuulkaas, isä torppari," sanoi
pappi, "tuo poika teidän pitäisi toimittaa kouluun."
"Ei ole varaa", vastasi isä.
Vaan mitenkä olikaan; kun naapurit eivät lakanneet ihmettelemästä pojan
suurta oppia, kokosivat vanhemmat säkillisen leipiä, pytyn voita, ja
toisen suolaisia muikkuja sekä lähettivät pojan lähimpään kouluun
Tammisaareen. Mutta Sammatissapa puhuttiin pelkkää suomea ja
Tammisaaren koulussa opetettiin kaikki ruotsiksi. Kovalla poika oli,
mutta täytyipä sentään käydä, ja kävikin se, sillä poika oli uuttera.
Kohta hän osasi katkismuksensa ulkoa ruotsiksikin. Mutta kauanpa ei
ollut kotoa lähettää leipää, voita eikä muikkuja, ja niin täytyi pojan
lopettaa koulun käyntinsä parin vuoden kuluttua. Se on tapahtunut
monellekin köyhälle pojalle Suomessa.
"Rupea sinä räätäliksi, rakas poikani, ja kulje minun kanssani!" sanoi
isä. Pikku Elias huokasi, sillä häntä enimmin huvitti kirjansa, mutta
hän oli tottelevainen ja nöyrä ja oppivainen, kulki isänsä kanssa
taloissa ja istui pöydällä, niinkuin räätäleillä on tapana, ompeli ja
harsi, niin että sormia pakotti. Välistä sattui niinkin, että hänellä
oli kirja taskussa ja hän hiipi johonkin nurkkaan lukemaan aikaisin
aamusilla ja myöhään iltasilla. Kynttilää hänellä ei ollut pimeänä
vuoden aikana, mutta näkeehän lukea päreenkin valossa. Ja hauskinta oli
kirja kädessä istua Ison Männyn pitkällä oksalla, varisten raakkuessa
sen latvassa. Sieltä Elias aina laulantai-iltoina kiiti täyttä laukkaa
naapurin saunaan huuhtomaan päältänsä pois räätäliä, sillä niin köyhä
oli torppa, ett'ei se jaksanut pitää omaa saunaa.
"Eliaksesta tulee kelpo räätäli", sanoi isä tyytyväisenä; "eipä
olekkaan mikään huonoin konsti, kun osaa ommella kunnolliset napinreiät
ja saada napit pysymään, niin ett'eivät lennä irti nutusta joka kerran,
kun sattuu syömään vatsansa täyteen."
Elias-poika luuli melkein samaa itsekin. Mutta kun hän yksinään käveli
suuressa metsässä tai souteli pienellä ruuhellaan yksin kalastelemassa
Valkjärvellä ja jyrkät vuoret katselivat kuviansa syvästä vesipeilistä
sekä aikainen aamuaurinko kultasi honkain latvat, silloin tuli pojan
mieleen ihmeellisiä ajatuksia. Sinä, joka nyt luet Eliaksen historiaa,
etkö tiedä, että yksinäisyys on kaikkein suurten ajatusten äiti?
Hänestä tuntui, kuin kuulisi hän luonnon sydämmen sykkivän ja osaisi
lukea runoja aaltojen väreistä. Kun tuuli humisi honkain tummissa
latvoissa, oli hän kuulevinaan muinaisia, ammoin unhottuneita satuja,
ja jokaisella yksinäisen kanervikon mättäällä oli jotakin sanomista
hänelle. Tähdet sanoivat: "täällä asuu _Jumala_!" Ja jokainen
vaaleanvehreä, nuori kuusenvesa, joka yleni salon sammalikosta, sanoi:
"tässä on _isänmaa_!" Ne kaksi sanaa juurtuivat niin syvälle hänen
sydämmeensä, ettei hän koskaan voinut unhottaa niitä.
Kun hän sellaisilta retkiltä palasi torppaan ja isä sanoi: "paikkaappas
Vahterin housut!" alkoi hän itkeä. "Mitä itket?" kysyi isä. Poika oli
vaiti ja itki, mutta viimein hän tunnusti, että hän mieluummin lukisi
kuin ompelisi. "No, minä puhun pastorin kanssa", lohdutti isä.
Pastori sanoi: "lähetä poikasi kouluun Turkuun, siellä hän oppii
enemmän kuin Tammisaaressa." Isä mietti asiaa, sillä papin sanoja
kannattaa ajatella, ja neuvoteltuaan naapuriensa kanssa ja saatuaan
vähän apua hän lähetti pojan Turkuun. "No, mitäs olet lukenut?" kysyi
rehtori ruotsiksi. Poika luetteli kaikki lukemansa kirjat suomeksi; hän
oli jo unhottanut sen vähäisen ruotsin-taitonsa, jonka oli oppinut
Tammisaaressa. Ja kun rehtori rupesi tutkimaan häntä, vastasi hän
taaskin kaikki suomeksi. "Ei", sanoi rehtori, "kyllä tämä ei käy
päinsä. Mitenkä sinä voisit tulla kouluun, kun et osaa muuta kuin
suomea? Mene vain kotiisi, en minä voi ottaa sinua kouluun."
Siihen aikaan luettiin kaikissa kouluissa vain latinaa ja ruotsia;
suomeksi voitiin oppia ainoastaan aapinen ja katkismus. Sammattilaisen
pojan olisi täytynyt palata kotiinsa ja ruveta räätäliksi, ell'eivät
muut opettajat olisi puhuneet hänen puolestansa rehtorille.
Hänet siis koetteeksi otettiin alimmalle luokalle, jossa hän sai
kumppaniensa kanssa lukea latinaa ja ruotsia. Kyllä siinä tarvittiin
ahkeruutta ja kärsivällisyyttä, mutta vähitellen rupesi kuitenkin
onnistumaan, ja poika luki koulussa kolme luokkaa. Mutta silloin
loppuivat taas varat köyhästä torpasta, ja Eliaksen täytyi laukku
seljässä vaeltaa kotiin ilman vähintäkään toivoa koskaan enää päästä
sinne takaisin. Hän rupesi taaskin räätäliksi ja kulki isänsä mukana
taloissa, mutta nyt hän jo olikin aika pitkä poika ja taitava
ammatissaan, että osasi ommella kuin oiva sälli omin neuvoin sekä mekot
että nutut.
Eräänä sunnuntaina hän joutui kirkolla pastorin puheille, joka kysyi
häneltä, miten hänen lukunsa edistyi. Eliaksen täytyi tunnustaa, että
hän nyt lueskeli vain saksia, neulaa ja silitysrautaa. "Mitä hullua!"
virkkoi pastori. "Pyydä isältäsi, että saat tulla pyhinä iltapäiväksi
minun luokseni, niin opetan minä sinulle latinaa!"
Tuohon isä suostui, poika kävi pyhä-illat, milloin jousi
räätälinammatistaan, pastorin luona ja luki latinaa. Viikon varrella
hän nousi tuntia aikaisemmin ja kävi levolle tuntia myöhemmin kuin muut
ja käytti ne hetket läksyjensä lukemiseen. Siten hän pääsi niin
pitkälle, että pastori kahden vuoden kuluttua sanoi hänelle: "nyt voit
mennä Porvoosen lukiolaiseksi."
Ja poika läksi Porvoosen, pääsi lukiolaiseksi! luki ja näki nälkää. Isä
ja äiti eivät voineet lähettää hänelle muuta kuin kotikutoista sarkaa,
josta hän itse sai ommella itselleen vaatteet, mutta jotainhan hänen
piti myöskin syödä ja juoda. Hän läksi lupa-aikoina kyliin ja lauloi
siellä leipäkakusta tai ruiskappasesta. Jumalisessa kodissaan oli hän
oppinut monta virttä, osasipa hän myöskin muita lauluja, ja aina olivat
häntä sekä virret että laulut miellyttäneet. Hyviä kylän ihmisiä
liikutti kuulla köyhän lukiolaisen laulavan heille, ja he antoivat
mielellään hänelle vähän lisää evässäkkiin. Kun hän sitte laski yhteen
saaliinsa, huomasi hän ihmeekseen, että oli laulamalla saanut kokoon
kolmekymmentä tynnyriä ruista.
Hyväpä se. Olihan sellaisiakin aikoja, jolloin hänen ei tarvinnut nähdä
nälkää. Mutta eipä koko ikäänsä käy olla lukiolaisena, täytyy tulla
ylioppilaaksikin. Nyt hän jo osasi ruotsia yllin kyllä, mutta mistä
saada rahaa, että voisi lähteä Turun yliopistoon lukemaan? Pitikö hänen
nyt uudestaan vielä käydä käsiksi saksiin ja neulaan? Ei hän ei
halveksinut vanhoja ystäviään, sittemminkin hänellä aina matkustaessa
oli neulaa ja lankaa taskussa, joilla itse ompeli nutusta karisseet
napit kiinni, mutta saatakoonpa sillä hyödyllisellä taidolla aikaan
mitä muuta hyvänsä, niin ylioppilaaksi sillä ei päästä. Elias kuuli
Hämeenlinnassa tarvittavan apulaispoikaa apteekkiin; mitäpäs muuta, hän
astuskeli sinne ja selitti saavansa kyllä selon latinaisista
lääkkeenmääräyksistä. Hänen onnistui päästä apteekkiin, hän oppi
tekemään pillerejä ja lusikkalääkkeitä sekä tuli vähitellen yhtä
kelvolliseksi proviisoriksi kuin kuka muu hyvänsä.
Säästettyään kokoon pikku summan matkusti hän yliopistoon ja tuli
ylioppilaaksi. Hän oli silloin kahdenkymmenen vuoden ijässä ja oli
oppinut luottamaan Jumalaan sekä muuten itse auttamaan itseänsä;
miksipä hän näkisi nälkää? Heti ylioppilaaksi päästyään alkoi hän
johtaa pienempäin poikain lukua ja sillä tavalla ansaita jokapäiväistä
leipäänsä. Kovapa työ sekin oli, sillä kun 6 tai 8 tuntia päivässä
takoo latinaa laiskain poikain päähän, ei juuri ole enää paljoa halua
eikä voimia itse lueskella niinä päivinä. Mutta käydä piti omankin
luvun, ja se kävi. Kuluipa kuitenkin koko seitsemän vuotta, ennenkuin
tämä ylioppilas tiesi kaikki, mitä hänen tarvitsi tietää voidakseen
suorittaa kandidaatin-tutkinnot. Mutta silloin, vähää ennen Turun
suurta paloa vuonna 1827, olikin hänen tiensä maailmassa turvattu.
No sinä, joka luet tätä pikku kertomusta, tahdotko tietää, mitä tuli
Sammatin pojasta, hänestä, joka lukien istuskeli Isossa Männyssä, joka
kuuli honkain laulavan, joka paikkasi Vahterin housut ja josta isänsä
tahtoi tehdä räätäliä, joka oppi katkismuksensa ulkoa kahdella
kielellä, joka oli liian köyhä käymään Tammisaaren koulua, joka
töintuskin pääsi Turun kouluun, kun vastasi rehtorille suomeksi, jonka
vielä täytyi sieltä palata saksien ja neulan pariin, joka laulamalla
kokosi kolmekymmentä tynnyriä rukiita, päästäkseen näkemästä nälkää
Porvoon lukiossa, joka teki pillerejä ja lääkkeitä Hämeenlinnassa
säästellessään rahaa yliopiston matkalle, jonka siellä täytyi seitsemän
vuotta tehdä enemmän työtä muiden opiksi kuin omakseen, niin, tahdotko
tietää, mitä tästä pikku Eliaksesta tuli, joka niin omituisella tavalla
sai profeetallisen nimensä?
Minä kerron sen. Hänestä tuli yksi kuuluisimpia ja suurimpia miehiä,
kuin koskaan on syntynyt Suomessa. Hänestä tuli lääkäri, kirjailija,
professori, virsien sepitsijä ja kielentutkija; eikä siinä kyllä, sillä
niiksi voi moni muukin kohota; vaan hänestä tuli se mies, joka
etäisistä salomaista etsi ja löysi ne vanhat, kauniit, muualta jo
ammoin unhottuneet runot, joissa on Suomen kansan vanhimmat
muistomerkit muinaisajoilta, Hän liitteli ne kokonaiseksi ja ikäänkuin
lahjoitti kansalle sen muinaisuuden ja antoi sille uutta rohkeutta elää
ja katsella tulevaisuutta kohti. Tuskinpa oli massamme yhtään niin
köyhää tölliä, ett'ei hänen nimensä olisi siinä ollut tuttu ja rakas;
tuskin oli mitään niin etäistä maan osaa, ett'ei hänen kuuluisa
kansanlaulu-kokoelmansa olisi siellä ollut tuttu ja ihmetelty
oppineiden miesten keskuudessa. Ja kun hän hyvin ijäkkäänä kuoli,
kokoutuivat sekä rikkaat että köyhät, ylhäiset ja alhaiset hänen
hautansa ympärille osoittamaan kunnioitustansa, niinkuin olisi hän
ollut kuningas, eikä ollut tulla loppuakaan kauneista ja kalleista
kukka ja lehtiseppeleistä, joita laskettiin haudalle hänen muistonsa
kunniaksi.
Mitä muuta vielä tahdot tietää Sammatin pojasta? Sitäkö, miten nöyrä,
yksinkertainen, jumalinen ja ihmisystävällinen hän oli kaikessa köyhän
syntyperänsä ja suuren nimensä maineessa? Hän ajatteli aina mielessään,
että muut olivat tehneet paljon enemmän kuin hän. Hän käveli paljain
jaloin kesällä ja hiihteli talvella; hänen pukunsa oli niin
yksinkertainen, että missä häntä ei tunnettu, käskettiin häntä kyökkiin
palvelusväen pariin istumaan. Hän katsoi itseään aina Jumalan ja kansan
palvelijaksi; milloin ei pyhinä sattunut olemaan pappia yksinäisessä
Sammatissa, luki hän kirkossa saarnan; ja hän on sepinnyt monta
ytimekästä virttä suomalaiseen virsikirjaan. Hän salaa autteli montakin
köyhää, oli yhtä lempeä kaikille eikä hänellä ollut yhtään vihamiestä,
mutta monta, hyvin monta ystävää. Kas, sellainen mies voi tulla joka
pojasta, vaikkapa ei jokainen saakaan niin suurta mainetta.
Jos vielä tahdot tietää hänen nimensäkin, niin sanon sen sinulle, sillä
ei sitä voida salata, se on Paikkarin torpasta levinnyt yli maan ja
maailman. Joka tuuli on sen kertoellut Suomen kuusille, hongille ja
koivuille; joka aalto merellä ja järvellä on kertonut rannoillensa;
joka äiti sanonut sen lapsillensa; eikä miespolvi, joka nyt elää,
suinkaan unhota sitä kertomatta tuleville miespolville. Sammatin poika
oli _Elias Lönnrot_.