Salissa metsän soma
Istuupi tyttönen,
Hän matkii alinomaa
Puheita ihmisten.
Hänellä huntu hohtava
Ja kruunu kullan loistava,
Mut vuoren taakse kätkee
Hän aina kasvonsa.
Sun kotis, laps, on metsä,
Mä varmaan tiedän sen,
Ja vastaamatta et sä
Vain ole puheesen.
Kohdalla tuolla Korpelan
Mä näin sun huntus hohtavan,
Sun silmiäs en nähnyt,
Mut äänes kuulinhan.
Ken olet tyttö? Lienet
Sä lapsi kuninkaan?
Sä mainitakin tiennet,
Mist' opit matkimaan?
Keneltä ruman tavan sait,
Ett' aivan ajatusta pait'
Sä myötään jatkuttelet,
Etk' yhtään pysy vait?
On puheenlahja oiva
Jumalan antama,
Hänelle siit' on soiva
Korkeinta kiitosta.
Kas pienin lintu laulullaan
Ylistää Luojaa laadullaan,
Ja sydämmensä tunteet
Niin saattaa sointumaan.
Kun luonto kokonansa,
Ihmiset, eläimet,
Käsittää pakinansa,
Siit' ovat tietoiset,
Mitenkä yksin olet sä
Semmoinen kielenpieksäjä,
Jok' ajattelematta
Vaan päästät ääniä?
En, kaiku pienokainen,
Mä sua moitikkaan,
Mut älä muita vainen
Viekoita matkimaan.
Mä muutoin sinut ilmaisen.
Tuo pilvi, joka vuorien
Ylitse liitää, kertoi
Tarinan tämmöisen:
Olipa tyttö parka
Lepakkomielinen,
Hän oli löyhä, arka
Ja liukaskielinen.
Aamusta iltaan suunsa soi,
Hän todet, valheet ilmi toi,
Ja näppärästi kyllä
Hän kielitellä voi.
Hän, tietkääs vielä mitä,
Prinsessa olikin,
(Ja semmoisilta pitää
Odottaa enemmin).
Mit' tuhmaa valtakunnassa
Tapahtui, sitä halulla
Hän kielitteli muille
Ilolla, innolla.
Prinsessa koulutyötään
Pilana piti vaan;
Ja suu se hällä myötään
Lörpötti lorujaan.
Mut vaikka pysyi tuhmana,
Niin päässään piti kruunua
Eik' opettajatarkaan
Rangaissut vitsalla.
Ja haltiatar oli
Prinsessan kummina,
Hän opettamaan tuli
Tytölle Aapista;
Mut neuvot meni tuulehen,
Hän puhui aina loruten.
Eik' yhtään vaiennunna
Tuo pikku suukkonen.
Vaan vihdoin kuinkas kävi!
Vihainen kummi on,
Kun tyttö lörpöttävi,
Hän ryhtyy keinohon.
Hän tuli, tarttui prinsessaan,
Talutti metsään taajimpaan,
Taa kukkulain ja vuorten,
Perälle erämaan.
Nyt kaikuna hän siellä
On raukka yksinään,
Mut suunsa nytkin vielä
Loruilee yhtenään.
Jos mitä sattuu kuulemaan,
Hän siihen valmis vastaamaan,
Vaikk' ymmärrä ei mitään
Mihinkään asiaan.
En sua kaiku parkaa
Mä henno moittia,
Kun tietämättäs karkaa
Sun' suustas sanoja.
Sä matkit ukonpauhinaa,
Ja linnun sulo laulelmaa,
Ja lasten rallatusta
Lehdoissa, rannoilla.
Laps nuori, ihanainen,
Sä luonnon ääni oot,
Sen tunteet aina vainen
Laulunas kaikukoot!
Ah jospa voisit tulkita
Vaan luonnon sopusointua,
Etk' ilman tuuleen laskis
Vaan turhaa humua!