Oletteko nähneet pientä taloa tuolla maantien varrella, jossa on
punaiseksi maalatut seinät, valkoiset ikkunanpielet ja pienoinen
rappujen katos sekä keltainen portti. Se näyttää viehättävältä; siinä
varmaankin asuu hyviä ihmisiä. Portin vieressä sisäpuolella aivan tien
laidassa on suuri tuuhea puu, jossa linnut aina laulelevat ja jonka
tuoksu on niin suloinen keväällä, että koko seutu siitä hajahtaa.
Kenenkähän tämä rauhallinen talo lienee ja mikä on tuo outo
ulkomaalainen puu jota muuten ei koskaan näy täällä kolkossa
Pohjolassa?
Monta, monta vuotta sitte asui siinä vanha mummo, ja hänellä oli kolme
pikku tyttöä, joista vanhimman nimi oli Iilia, keskimäisen Miilia ja
nuorimman Emiilia. Omituiset nimet se mummo oli pannut tyttärilleen!
Mikähän olisi tullut neljännen nimeksi, jos sitä olisi ollut?
Ei maksa vaivaa ruveta sitä arvailemaan. Samapa se. Ne kolme tyttöä
olivat siivot, tottelevaiset ja hyvät lapset; he eivät koskaan tehneet
vastoin äitinsä mieltä. Mitäpä sitte väliä, vaikka heidän nimensä
olisivat olleet Ruohonkorsi, Vaapukkamatto ja Räystäsvesi. Eihän nimi
mitään vaikuta, ja hullu narri se on, joka itkeskelee siitä, että hänen
nimensä on Stiina tai Susanna. Kun vain ollaan hyvä ja hurskas, se on
pääasia; silloin aina koristetaan nimensä.
Talossa asui vielä viideskin olento, ja se oli pääsky. Hänen erityinen
pikku asuntonsa oli kattohirren alla ja siinä hän vuokraa maksamatta
asui koko kesän pikku poikinensa. Talveksi hän aina läksi pitkille
ulkomaan matkoille, mutta hän ei matkustanut vaunuilla eikä
kuomureellä, eikä hänen myöskään tarvinnut pakata tavaroitaan
kapusäkkeihin tai hattukoteloihin. Hän liiteli nopeasti kuin nuoli
mustilla, välkkyvillä siivillään, ja olisipa hauska nähdä sitä
kyytihevosta, joka voisi juosta helkytellä kilpaa hänen kanssansa,
mutta sellaista hevosta ei olekaan. Tuo matkalle lähtö tapahtui joka
vuosi samaan aikaan. Eikä kuitenkaan kukaan sanonut pääskylle syksyllä:
"mene nyt pois!" Samoin ei kukaan sanonut hänelle keväälläkään: "palaa
nyt kotiin!" Mutta hän tiesi sen kenenkään muistuttamatta, ja tytöt sen
myöskin tiesivät vallan hyvin, sillä kaikki he rakastivat sitä ahkeraa,
kaunista lintua. Kukapa ei pääskyä rakastaisi? Pääskyhän on viehättävin
lintu kaikista koko Jumalan vehreässä maassa, ja ken tekee pahaa
pääskylle, hänet kyllä saisi varis hakata ja haukka syödä.
Eräänä päivänä syyskuussa, kun haapa ja pihlaja jo alkoivat kellastua
ja pilvet kokoutuivat paksuiksi möhkäleiksi taivaalle, istuivat kaikki
kolme tyttöä penkillä rappujen katoksen alla ja puhelivat keskenään:
"tänään lähtee pääsky!"
"Tirr-tsirr! niinpä lähdenkin", visersi pääsky, kuullen ne sanat
istuessaan katon reunalla ja nokkiessaan liinan siementä
lähtöaamiaiseksi.
"Mutta sanopas kerran, hyvä pääsky," pyytelivät tytöt, "mihinkä sinä
noin lennät joka syksy, missä oleskelet talvella, mitä teet siellä
vieraassa maassa ja kuka sinulle näyttää tietä sinne ja sieltä
takaisin."
"Tirrirr! olipa siinä monta kysymystä yht'aikaa", visersi pääsky.
"Oletteko te koskaan ajatelleet Häntä, joka sanoo keväällä kukille:
'kasvakaa!' ja maan ruoholle: 'tee maa vehreäksi!' Saman Jumalan hyvä,
lempeä ääni se sanoo syksyllä pikku linnuille: 'menkää!' ja keväällä:
'tulkaa!' Ja pikku linnut ovat Jumalan kuuliaiset lapset, he kuulevat
hänen äänensä, ja hän näyttää heille tien äärettömässä avaruudessa
kukoistavain maiden ja pauhaavain merten ylitse. Niin me lennämme pois
syksyllä, kun kuulemme sydämmessämme kehoittavan äänen; me lähdemme
rakkaasta Pohjolasta ja lennämme muutamissa päivissä tuhansia
peninkulmia, kunnes saavumme kauas etelään erääsen maahan, jota
sanotaan Egyptiksi."
"Niin, niin," sanoivat tytöt, "sen maan me kyllä tiedämme. Sinnehän
Jesus-lapsi pakeni vanhempinensa Herodes-kuninkaan julmuutta. Se lienee
varmaankin kaunis maa, kun Jesus sai pienenä ollessaan siellä turvaa."
"On kyllä", sanoi pääsky, "se on kaunis ja siunattu maa! Kukkulat
välkkyvät kalleista kivistä ja kullasta, hedelmälliset laaksot
tuoksuvat lukemattomista ruusuista ja vedet ovat täynnä kummallisia
eläimiä. Jospa näkisitte sen kauniin puun, jossa minä asun! Sen vehreys
ei koskaan lakastu minkään talvilumen voimasta, sen kukat tuoksuvat
kuin paratiisi ja sen hedelmät ovat oikein kuninkaalliset. Sen oksille
minä tein pesäni mahtavan Niilijoen varrella, jossa kultakalat
välkkyvät vedenpinnassa; ja siitä minä nousen ylös korkeaan, siniseen
ilmaan, lennän polttavan kuumain aavikkojen yli, jossa leijona
janoissaan läähättää, ja Sennaarin jättiläisvuorien yli, joiden
rotkoista timantit välkkyvät vasten aurinkoa."
"Mutta, miksi sinä, pikku pääsky, sitte haluat keväällä pois siitä
siunatusta maasta?"
"Ah, enpä tiedä. Siellä kaukana ei ole mitään talven ja kesän eikä
syksyn ja kevään eroa; ei siellä voi erottaa muita kuin sateen ja
kuivan ajan. Mutta minä tunnen itsessäni, milloin on Pohjolassa kevät.
Silloin minulle tulee omituinen ikävä, minä haluan niin mielelläni
nähdä rakasta, syrjäistä kotiseutuani täällä kaukana. Minä muistelen
yksinäistä pikku taloa, jonka räystään alla minä olen syntynyt, jossa
äitini minulle toi ensimäisen siemenen pikku nokkaani ja jossa hän
opetti minua lentämään oksalta oksalle ja katolta katolle. Silloin
minusta tuntuu, kuin ei mikään maa koko maan päällä olisi niin
ihmeellisen kaunis, niin sydämmeen asti rakas kuin tämä köyhä maa
kaukana lumisessa Pohjolassa; ja kun mieleeni johtuivat sen nuoret
koivut, sen vehreät niemet ja sen lukemattomat kirkkaat vesipeilit, ah,
silloin en olisi tahtonut vaihtaa sen punaisia mansikoita
paratiisinkaan kultahedelmiin, ja ennemmin minä asun pienessä
yksinkertaisessa pesässäni töllin räystään alla kuin Sennaarin
välkkyvien timanttien keskellä. Mitenkä ihmiset rakastanevatkaan
isänmaatansa, kun ei edes ilman pääskykään voi unhottaa
synnyinseutuaan, vaikka väliin lentää tuhansien peninkulmain päähän
toisiin maihin!"
"Niin, niin," sanoivat tytöt, "niinpä pitäisi olla."
"Mutta johan aivan unhotan matkakiireeni", sanoi pääsky. "Tahdotteko
minua tuomaan teille jotakin oikein kaunista Egyptistä?"
"Minä tahtoisin mielelläni timantin Sennaarin vuorilta", sanoi Iilia
säihkyvin silmin.
"Ja minä", sanoi Miilia, "tahtoisin ennen kaikkea kauniin kultakalan
Niilistä."
"Ja minulle, hyvä pääsky, tuo yksi pienoinen siemen siitä puusta, jossa
asut siellä Egyptissä", sanoi kainosti Emiilia.
"Tirr-tsirr!" vastasi pääsky ja lensi pois.
Siitä päivästä alkoi syksy ja sade ja likaa teillä ja marjojen
keitteleminen sokurin kanssa ja makkarain teko ja paljo muita syksyn
toimia. Sitte tuli talvi lumineen ja jäineen, takkavalkeineen ja
satuineen, joululahjoineen ja lumiukkoineen ja kaikenlaisine muine
toimineen, jotka kuuluvat talveen. Mutta sitte tuli taas kevät, jää
alkoi sulaa ja linnut laulaa, maa paljastui, kainoja pikku kukkia
pilkisteli aurinkoa kohti, puihin ilmestyi lehtisilmikoita ja pieniä
lehtiä, ja paljo muutakin tapahtui sellaista, kuin kuuluu kevääsen.
Pitkä talvi oli kulunut niin sukkelaan, että kaikki ihmettelivät.
Sattuivatpa sitte Iilia, Miilia ja Emiilia taas eräänä kauniina aamuna
toukokuussa istumaan pikku penkillä rappujen katoksen alla ja puhuivat
keskenään: "tänään tulee pääsky!"
"Tirr-tsirr!" Siinäpä hän jo olikin, istui räystäällä nokkimassa heinän
siemeniä, sillä hänelle oli tullut matkalla nälkä. Heti kaikki tytöt
hypähtivät ylös ja heittivät jokainen sormisuukkosen hänelle. "Toitkos,
mitä lupasit?" kysyivät he.
"Titterli!" vastasi pääsky ja samassa putosi suuri välkkyvä timantti
Iilian esiliinaan. Kyllä hän sillä kertaa oli sukkela ottamaan lyyryä.
Timantti oli niin suuri kuin suurin herne, ja sen loisto niin
häikäsevä, että sitä tuskin sieti katsoa; kirkkain lähdevesikään ei ole
kirkkaampaa kuin sen kalliin kiven loisto. Mitähän sellainen pikku kivi
saattoikaan maksaa, sitä tytöt eivät käsittäneet. Kyllä kaiketi he
olisivat ällistyneet, jos olisivat kuulleet, että sen arvo oli toista
sataa tuhatta markkaa.
"Kas niin, tytöt," huusi pääsky, "mitä nyt katsoa töllistelette?
Toimittakaa pian astiaan vettä Miilian kultakalalle! Timantti kyllä
tuli helposti siiven alla, mutta kalasta minulla oli sanomaton vastus,
kuljettaa sitä niin pitkä matka fiikunanlehdessä ja pitää siinä
muutamia pisaroita Kordofanin kosteikon vettä!"
Eipä Miiliaa tarvinnut kahdesti kiirehtää; pian hän toi suuren
lasiastian, joka oli vartavasten tilattu kalan asunnoksi. Se oli
leveämpi alapuolelta kuin suusta ja sen pohjassa oli komero, johon
saattoi panna kukkia tai elävän vehreävarpusenkin. Olipa hauskaa
katsella, kun kala ja lintu tulivat toimeen saman katon alla, ja kun
varpunen pikku nokallaan tavoitteli kiiltävää kultakalaa ja kala
purstoaan pyöräyttäen ui lintua pakoon. Miilia oli erittäin ihastunut.
Hänestä oli parempi tuo elävä kulta kuin kuollut kivi.
Emiilia odotti vaiti ja kärsiväisesti. Kyllähän hän arvasi, ett'ei
pääsky, jolla on hyvä muisti, ollut häntäkään unhottanut, eikä hän
siinä luulossa pettynytkään. "Otas vastaan, sinä!" visersi pääsky ja
pudotti Emiilian avokämmenelle pienen harmaan siemenen, joka ei ollut
suurempi tavallista omenan siementä. Ja pääsky lensi heti pois.
Uteliaina tulivat toiset sisaret katsomaan, mitä Emiilia oli saanut, ja
nähtyään ruman siemenen timantin ja kultakalan rinnalla purskahtivat he
nauramaan ja sanoivat: "olipa nyt tuokin lahja tuotava oikein Egyptistä
asti! Anna tuo kanoille aamiaiseksi. Pääsky kaiketi tahtoi vain narrata
sinua; kyllä hän on tuonut jotain parempaa."
Emiilia malttoi mielensä ja mietti: pitäisiköhän nyt antaa tuo siemen
kanoille. Ei toki, minä istutan sen ruukkuun, eiköhän tuosta jotakin
kasvaisi. Saattaisipa olla niinkin, että minä olenkin saanut paraan
lahjan kaikista.
No nyt, lapset, saatte kuulla mitenkä kävi niiden sisarusten ja heidän
lahjainsa. Iilia, joka oli saanut kalliin, ihanan timantin, ei
malttanut lakata sitä katselemasta. Päivät päästänsä hän sitä katseli;
yöllä hän piti sitä vieressään ja näki siitä unta. Hän ei ajatellut
mitään muuta, ei viitsinyt enää rukoilla eikä tehdä työtä, vaan tuli
huolimattomaksi, laiskaksi ja tottelemattomaksi. Ja pahin kaikesta oli,
että kun hän pian kasvoi jo suureksi, niin hän luuli olevansa
suunnattoman rikas, tuli turhamaiseksi ja ylpeäksi, piti koreita
vaatteita ja näytti muille, että hän muka oli arvokkaampi toisia
tyttöjä. Koska hän oli rikas, oli tietysti monta, jotka häntä
imartelivat. Vaan hän antoi monelle kosijalle rukkaset ja valitsi
viimein kohteliaimman ja muhkeimman kaikista miehekseen. Se oli oivan
näköinen luutnantti, jolla oli mustatut viikset, kultaa kauluksessa ja
kultasapeli sivulla. Pari vuotta elettiin hyvin komeasti nuoren
pariskunnan kotona, pidettiin loistavia pitoja ja oltiin olevinaan kuin
pikku ruhtinaat. Mutta kun se kaikki tehtiin velaksi, jonka panttina
oli se harvinaisen suuri ja kaunis timantti, niin tulipa viimein päivä,
jolloin ei kukaan enää tahtonut antaa heille lainaa. Sen sijaan tuli
eräänä aamuna kaupunginvouti ja pyysi tuhannesti anteeksi, jos hän
häiritsi; hänen vain täytyi ottaa takavarikkoon sekä timantti että
kaikki muut korut. Siihen se ihanuus meni!
Luutnantti karkasi Amerikkaan. Iilia jäi supi köyhäksi: hänen täytyi
ansaita leipänsä piparkakkujen paistamisella ja ryynimakkarain teolla.
Rikkaudesta köyhyyteen vie leveä avoin ovi, jota sanotaan
turhamaisuudeksi, ja siinä ovessa on aina kulkijoita.
No, mitäs luulette Miiliasta tulleen? Hänestä tuli hyvin runollinen ja
tunteellinen mamseli, joka ei tehnyt muuta kuin hoiteli pikku
kultakalaansa ja lakkaamatta luuli sitä kipeäksi. Milloin sillä muka
oli keuhkotauti, milloin hinkuyskä. Sitä paitsi luki Miilia paljon
romaaneja ja kirjoitteli sellaisia värsyjä, joita luetaan takaperin.
Hän oli niin äärettömän sivistynyt, ett'ei hän osannut tehdä
ainoatakaan työtä kunnollisesti, ja niin sanomattoman arkatuntoinen,
että väsytti kaikki, kenen seuraan vain joutui. Kerran makasi kultakala
lasiastiassaan kuolleena ja siitä surusta Miilia ei ollut ollenkaan
selvitä; hän oli pahoillaan, että oli pannut kalan veteen, johon se
tietysti oli hukkuva. Hänen piti nyt saada jokin muu elävä
hoidellaksensa, ja hän saikin sylissä pideltävän rakkikoiran, nimeltä
Tippe. Ja Tippeä Miilia nyt ryhtyi hyväilemään niinkuin ennen
kultakalaa. Tippe oli muka heikkohermoinen ja sairas; sen piti juoman
milloin lääkkeitä, milloin kermaa ja vaapukkahilloa; sen piti maata
pehmeimmillä tyynyillä eikä se koskaan saanut mennä ulos, ett'ei muka
vilustuisi. Mutta äkäinen se Tippe oli, hirveän äkäinen ja
pahanknrinen, ja sellaisiin joutavuuksiin Miilia raukka tuhlasi
suurimman osan pitkästä elämästään.
Moni mietiskellee ehkä itseksensä, mitähän tulikaan Emiiliasta ja hänen
siemenestään. Sen nyt saatte heti kuulla. Kun siemen oli kolme
kuukautta ollut ruukussa, alkoivat pienen, vaaleanvehreän taimen
sirkkalehdet näkyä. Emiilia heti pani juomalasin ylösalaisin sen päälle
ja hoiti kasvin taimea kuin pikku lasta. Se pikku kasvilapsi ei
tarvinnut ruokaa, vaan ainoastaan juomaa, ja juoda se sai joka aamu
kaikkein kirkkainta lähdevettä. Puolen vuoden kuluttua oli taimi jo
niin suuri, että se täytyi panna suurempaan ruukkuun, ja toisen puolen
vuoden kuluttua oli se jo lähes kolme kyynärää pitkä. Silloin se
istutettiin ulos pehmeään puutarhamultaan lähelle tietä. Ympärille
tehtiin aita niin kauaksi, kuin puu oli vielä hento, ja joka talvi
lapioitiin runsaasti lunta sen juuren ympärille, ett'ei pakkanen saisi
sitä kylmää. Niinpä kasvoi muutamissa vuosissa siitä rumasta pikku
siemenestä kaikkein kaunein suuri puu. Niin, se oli sellainen puu,
jonka vertaista ei oltu koskaan ennen nähty täällä Pohjolassa. Se
kasvoi viimein niin tuuheaksi ja suureksi, että ainakin parikymmentä
mummoa sopi juomaan kahvia sen varjossa. Sen tuoksu oli niin voimakas,
että koko seutu siltä hajahti, ja sen hedelmä niin suloinen, että
sellaista tuskin on Marokon keisarinkaan pöydällä. Huomatkaa, hyvät
lapset, että ken rakastaa kukkia ja puita, hänelle ne moninkertaisesti
palkitsevat kaikki vaivat.
Emiilia tuli puutansa hoidellessaan myöskin hyväksi ja lempeäksi
ihmisiä kohtaan. Joka aamu ja ilta rukoili hän, että pysyisi Jumalan
lapsena, ja koko päivän teki hän työtä. Siitä hän pysyi iloisena ja
hyvänä itsekin, niin että kaikki häntä rakastivat. Eräs hyvä poika
pyysi päästä hänen ystäväkseen. Hän ei paljoa kursaillut, vaan vastasi
heti: tule vain, ja niin heistä tuli pariskunta. Ja koska he rakastivat
toinen toistansa ja yhä edelleenkin rukoilivat, tekivät työtä ja elivät
rehellisesti, niin he olivat myöskin onnelliset eikä heidän tarvinnut
kärsiä puutetta jokapäiväisestä leivästä, jona oli voita ja leipää sekä
pyhinä vielä lisäksi paistiakin. Ja kun Emiilian sisaret, Iilia ja
Miilia jonkun vuoden kuluttua köyhtyivät, kutsui Emiilia heidät
luoksensa siihen pikku taloon, jossa heidän äitinsä ennen oli asunut.
Kun Iilia ja Miilia näkivät, miten siellä elettiin hyvin työssä ja
rukouksessa, rupesivat he itsekin rukoilemaan ja tekemään työtä ja
ihmettelivät vain suuresti, mitenkä he olivat aina siihen asti voineet
elää ymmärtämättä, millä tavalla totinen onni löydetään maan päällä.
Niin kuluivat vuodet hiljakseen. Iilia, Miilia ja Emiilia tulivat
vähitellen vanhoiksi mummoiksi, jotka tavallisesti pitivät myssyä
päässään ja neuloivat sukkia Emiilian lapsille ja lapsenlapsille.
Kerran minä astuen pitkin maantietä tulin sen pikku tuvan kohdalle.
Egyptinmaan pääsky oli kuollut, tuvan vanha mummo samoin, ja Iilia,
Miilia ja Emiilia itse olivat tulleet vanhoiksi. Mutta pääskyn tuomasta
siemenestä kasvanut puu oli aina yhtä nuori ja vihanta, se tuoksusi
niin sanomattoman suloisesti, vaikka nyt oli syksy, ja hedelmät
välkkyivät keltaisina kuin kulta lehtien välistä. Silloin minä
ajattelin luonnon ijäistä nuoruutta, vaikka kaikki inhimillinen
vanhenee ja katoaa, sekä Jumalan ijankaikkista rakkautta, vaikka
ihmisten mieli vaihtelee kuin tuuli. Sydämmeni pehmeni sekä surusta
että ilosta, sillä minä ajattelin, miten se puu on elävä vielä satoja
vuosia senkin jälkeen, kun sen istuttaja on jo ammoin joutunut maan
poveen, ja miten Jumalan kaikkiviisaus on elävä vielä paljon kauemmin
kuin se puu, aina ja ijankaikkisesti. Olipa varsin omituista sitä
ajatella, ja minä melkein itkin.
Mutta kolme mummoa, myssyt päässä, istuivat puun alla ja joivat kahvia.
He viittasivat minua tulemaan luoksensa ja minä näin heidän kasvonsa
loistavan hurskaudesta ja iloisesta luottamuksesta, ikäänkuin he
olisivat ajatelleet: mitä nyt itket? Surisimmeko me ehkä, että olemme
tulleet vanhoiksi ja harmaiksi ja että tämä puu on elävä kauemmin kuin
me? Ei, ei, rakastakaamme me Jumalaa ylitse kaikkea ja toinen
toistamme, niin sielumme pysyvät nuorina. Joka niin tekee, hän tulee
tämän puun kaltaiseksi: joka talven jälkeen, kun lehdet putoavat
surusta, tulee uusi kevät, jolloin kukat ilosta aukenevat. Ja mitä
sitte, jos me kuolemme? Emmehän me todella kuolekaan; paras osa meidän
olemuksestamme elää eikä voi koskaan kuolla. Sillä meidän sielummekin
on tämän puun kaltainen: sillekin tulee lyhyen talven jälkeen
haihtumaton kevät.
Sitä lukiessani mummojen kasvoista kuulin puusta laulun kuin tuhannen
linnun viserrys. Mahdollisesti kyllä ei siinä laulussa ollut sanoja,
mutta kyllä minä niitä olin kuitenkin erottavinani. Minusta tuntuivat
linnut laulavan seuraavaa pikku laulua:
Sä siunaa, Herra, ahkerat
Ja rukoilevat lapset,
Sä siunaa myöskin iloisat
Vanhukset harmaahapset,
Kun keväällä kukkaset puhkee.
Kuin pohjoisen lumi katoova
On kullan ja helmein loiste,
Ja turha ilo on kastetta,
Min kuivaa päivän paiste,
Kun keväällä kukkaset puhkee.
Vaan rukous, rakkaus, usko, työ
Perustavat elon onnen,
Jos vaivojen vitsa meitä lyö,
Ne antavi voiman ponnen,
Kun keväällä kukkaset puhkee.
Jumala työtämme siunatkoon
Ain' elämän päivinämme;
Hän hyvän siemenen hoitakoon,
Hänt' aina me ylistämme,
Kun keväällä kukkaset puhkee.