Täällä pikku paratiisissa he viettivät syksyn. Ne, jotka ovat sen
talon omistajia, missä ovat syntyneet ja kasvaneet, eivät käsitä,
kuinka hurmaavaa on ajatus, että on saatu jotakin omaksensa. Sitä eivät
käsitä muut kuin ne, jotka uutteralla työllään, mielen lujuudella ja
älyllä ovat, niinkuin herra ja rouva Henry, tulleet siihen tilaan, että
ovat itse hankkineet omaksensa majan, mikä heillä on, olipa tuo maja
sitten kuinka vähäinen ja yksinkertainen tahansa. Hauskaa on ajatella
noin hellällä rakkaudella sidottua avioliittoa. Pitkät vuodet täynnä
koetuksia olivat vaan kireemmälle vetäneet nuo siteet, ja heidän
nauttimansa onni oli sitä sydämellisempi, mitä selvemmin he muistivat
ennen itkettyjä kyyneleitänsä.
Lokakuu oli runsas kauniista päivistä. Raikas ja puhdas ilma näillä
ylänteillä oli Markin rinnalle kuin lempeät tuulahdukset valtamereltä;
metsät, päivän kirkastamat puistot purppurassa ja kullassa olivat
hänelle korvauksena hänen kaipaamastansa merestä, palkitsivat hänelle
kaukaisen ulapan. Rouva Henry oli jo ensimmäisestä hetkestä saakka
emäntänä ja järjestäjänä talossa. Hän istutti ruusupensaita, leikkeli
liikoja oksia, suunnitteli polkuja, tasoitteli siellä täällä liian
jyrkkiä epätasaisuuksia eikä väsynyt, samoillessaan ristiin rastiin
ihanata valtakuntaansa. Se oli kiirehtimättä kuljettu ympäri muutamassa
minutissa, mutta koska hän joka kerta löysi siinä uutta huvitusta,
niin ei hän voinut muuta kuin luulla valtakuntansa olevan aivan
ääriä vailla. Niinkuin kauppamaailmassa yleensä on tapana, siitä
saakka kuin kulkuyhdistykset ovat tulleet niin helpoiksi ja nopeiksi,
läksi herra Henry joka ilta Parisista rakkaittensa luo. Silloin he
söivät päivällistä, niin iloisina yhteentulostansa, ikäänkuin eivät
olisi eilen illalla yhdessä olleetkaan. Marraskuu toki lopun tästä
onnellisesta elämästä. Pohjatuulet alkoivat puhaltaa. Perhe muutti
talvimajoillensa, ja heidän täytyi tunnustaa, että heidän asunnossansa
Bac kadun varrella, kun takassa tuli illalla paloi, oli monta hyvää
puolta sielläkin.
Rouva Henry puhui jo täydessä totuudessa siitä, että hän jälleen ottaa
huolekseen entisen osansa kauppa-asiain hoidossa, joita hänen miehensä
kauan aikaa oli saanut toimittaa yksin; mutta herra Henry ei sallinut
hänen puhua loppuun.
— Armas vaimoni, — sanoi hän, — sinulla on toiset toimet huolenasi.
Kaiken, minkä olet voinut tehdä talomme onneksi ja menestykseksi, olet
tehnyt ja hyvin tehnytkin: sinun ansiotasi meidän toiminimemme maine
on. Vastedeskin olen kysyvä sinun neuvoasi; mutta itse asiain hoidosta
olet tästä lähin vapaa. Sinulla on nyt suurempi työ tehtävänäsi: tästä
puolin sinä toimit yksinomaa poikasi eduksi. Mark kasvaa. Vielä joku
vuosi, niin on meidän eroaminen hänestä, hän alkaa koulunkäyntinsä;
mutta on olemassa ensimmäinen kasvatus, ja sitä ei voi antaa muu kuin
äiti. Heillä yksinänsä on salainen keino, jolla voivat muodostaa
lapsen sydäntä ja istuttaa siihen liikutuksia, jotka eivät ikinä
haihdu. Ken voisi paremmin kuin sinä täyttää tämän velvollisuuden?
Sinun lempesi, kärsivällisyytesi, hellyytesi kantavat hyviä hedelmiä.
Pojalla on hyvät luonnonlahjat, sinun maksaa vaan kehittää niitä.
Sinä saat helposti istutetuksi häneen rakkautta kaikkeen, mikä hyvää
ja oikeata on, ja sinun hoitosi evästää hänet maailmaan täysin
valmistuneena.
Talvi oli tuima, mutta lyhyt. Huhtikuun alussa muutti äiti poikinensa
maahoviin, jonne maaseutujen suuri juhlamestari, kevät, oli mennyt
valmistamaan heille juhlallista vastaanottoa. Korkeasukuinenkaan
rouva, tullessaan maatilalleen herran poikansa kanssa, ei ole
milloinkaan saanut osakseen komeampaa, loistavampaa tuliaisjuhlaa.
Leppäkerttujen kuoro tervehti heitä heti alussa. Kaksi kastanjapuuta
muodostivat luonnollisen kunniaportin. Rastas piti tervehdyspuhetta.
Kaikki ympäristön peipposet ja kuhankeittäjät kilvan lauloivat
heitä tervetulleiksi, ja tuulen huhahdellessa syrenit tuudittelivat
tuoksuvia terttujansa. Puutarha levittelihe ihastuneen katsojan
edessä valkoisissaan ja punaisissaan. Mehiläiset hyristen hääräilivät
apilaittensa ympärillä, orvokit ja esikot koreilivat lehtokujain
varsilla: kaikkialla elämän hurmausta. Nämä Sévresin ja Bellevuen
ylänteet, autiot ja yksinäiset talven kuluessa, ottavat keväällä taas
yllensä viheriän pukunsa, jota on riennettävä ihailemaan, ennenkuin
kaupunkilaiset ennättävät turmella sen neitseellisen sulouden.
Onnen päivillä ei ole historiaa. Kuukausi kului kuukauden perästä,
vuosi seurasi vuotta. Mark kasvoi äitinsä siipien suojassa. Tuskin on
ensimmäinen kasvatus koskaan ollut niin helppoa kuin hänen. Markissa
oli syntyperäistä myötätuntoisuutta luonnon sointuihin ja kauneuteen;
helposti hän oli oppinut isosta luomisen kirjasta tavaamaan Jumalan
nimen. Esimerkit hänen silmäinsä edessä olivat hänelle enemmän
kuin koko kurssi siveys-opissa. Hänen vanhempainsa molemmanpuolinen
rakkaus, hellyys, kunnioitus, jota he alinomaa osoittivat toisiansa
kohtaan, puhuivat hänelle selvemmin kuin luonto perheellisestä elämästä
ja sen velvollisuuksista. Onnellisia ne lapset, jotka ovat kasvaneet
hellyyden ilmassa! Sitä imeytyy heihin koko heidän elin-ajakseen.
Kymmenen vuoden iässä Markilla tosin ei ollut suuria tietoja; mutta
hyvä siemen hedelmöitsi jo hänen sydämessään, ja kaikki ennusti pojassa
rehellistä, vilpitöntä miestä. Koti-ikävän tapainen kaipaus, jolla
hän oli kiintynyt Pouligueniin, katosi vähitellen. Mutta sittenkin
metsäin humina illan tullessa, aaltoileminen niityillä ja pelloilla,
usmat aamuin tai illoin taivaan rannassa, etäällä välkähtelevä purje,
kaikki tämä saattoi hänet omituiseen uinailuun, ikäänkuin nuo äänet ja
näyt olisivat olleet hänelle kaikuja, heiastuksia, kuvia valtamereltä.
Hän ei puhunut enää Lokkiluodosta, mutta sen sijaan hän usein haasteli
Pouliguenista ja sen asukkaista. Hän toivoi vielä pääsevänsä sinne.
Sinne piti hänen hartahin halunsa; mutta vaikka tietty onkin, että ne
seudut, missä olemme kärsineet, myöhemmin viehättävät meitä, niin
helppo on kumminkin ymmärtää, ett’ei rouva Henryllä ollut vähääkään
halua nähdä uudelleen tuota merenrannikkoa, jonka pelkkä muistokin
oli hänelle kauhistus. Sitä paitsi ei Henryn perhe ollut kaikkea
yhdistystä vailla tuon pienen kylän kanssa. Batzin pastori antoi
sieltä tuon tuostakin tietoja. Hänen kauttaan oli myös sanoma saatu
Bibian kuolemasta. Eräänä aamuna oli mies parka löydetty kuolleena sen
talon kynnyksellä, jossa rouva Henry oli asunut. Ne hyväntahtoiset
ihmiset, jotka olivat ottaneet haudatuksensa hänet, löysivät nahkaisen
sormitullon, joka nauhasta riippui hänen kaulassaan. Bibia parka!
Bibia parka!
Kymmen vuotisena läksi Mark kotoa pois ja meni oppilaaksi
Sainte-Barbe-des-Champs nimiseen opistoon. Parin vuoden jälkeen
muutettiin hän Sainte-Barben kouluun Parisissa.
Näyttää siltä kuin nuori Mark Henry ei olisi ollut mikään tiedoillansa
loistava oppilas. Minä olen selaillut opiston kultaista kirjaa,
mutta en ole löytänyt hänen nimeänsä siinä. Ei kukaan muista hänen
tehneen itseänsä syypääksi liialliseen työhön, eikä myöskään, että
hän olisi ollut mikään kiihoitin opettajille ja muille oppilaille.
Mutta sen saattaa varmuudella vakuuttaa, että kaikki, niin opettajat
kuin toveritkin, rakastivat häntä. Jalomielinen hän oli, aina altis
jakamaan omaansa muille ja aina valmis vaikka nyrkkisille, kun tuli
heikkoa ja ahdistettua puolustaa. Hänellä oli vilkas mieli, vilpitön
luonne, rohkea ja uljas sydän. En sano mitään hänen taipumuksistaan.
Vanhoja kieliä hän ei kärsinyt, taipuvaisempi oli hän suure-tieteisin.
Maantieto se kumminkin oli hänen lempiaineensa; mieluimmin hän aina
luki matkakertomuksia. Epäilemättä hän oli aikoinaan huvittanut
tovereitansa kertomuksilla Lokkiluodosta, koskapa tänäkin päivänä
vielä Sainte-Barben koulussa kerrotaan Huippuvuorten karhuista ja
Tambulinan saaresta.