Niinkuin kaikki vanhemmat, niin mietiskelivät herra ja rouva Henry
nyt jo, millehän uralle Mark on astuva. Kysymättä neuvoa muulta
kuin järjeltänsä ja personalliselta kunniantunnoltaan, he olisivat
kernaasti nähneet, että hän vastedes ottaisi heidän kauppa-asiansa
huostaansa, ja tässä he kieltämättä harkitsivat hyvin. Kauppaa he eivät
suinkaan pitäneet minään muita halvempana toimena: he kunnioittivat
sitä suuresti; he näkivät siinä runsaamman toimeentulon lähteen, kuin
esimerkiksi valtion viroissa, eikä heidän mielestään kauppakonttori,
jossa kunto ja rehellisyys vallitsee, ollut suinkaan huonompi
arvoltansa kuin ministerin virkahuone. Vaikka siis heillä tässä kohden
oli selvät ja vakavat käsitykset, niin olivat he ensin päättäneet
antaa pojan valita aivan oman mielensä mukaan, mille tielle hän
tahtoo kääntyä; mutta kosk’ei hänessä huomattu kiintymystä mihinkään
erityiseen toimeen, ja kosk’ei hän näyttänyt antavan yhdelle enempää
arvoa kuin toisellekaan, niin sopihan luulla, että hän ajan tullen
vastustamatta täyttää vanhempainsa toivon. Näin haaveilivat vanhemmat
salaa. Mutta tulipa hetki, joka herätti heidät tosioloon heidän
unelmistansa. Ja mikä heräjäminen!
Mark oli juuri täyttänyt kuusitoista vuotta. Lupa-aika oli lopussa.
Hän oli viettänyt sen maalla, mutta sanottavan hauskaa ei hänen
siellä ollut. Nuorukainen oli paljon muuttunut. Sanomattoman
hellästi hän rakasti vanhempiansa, mutta yhä useammin hän väisteli
heidän hyväilyjään ja haki yksinäisyyttä. Heidän läsnäollessansa
hän oli useimmiten ääneti ja mietiskeli. Olivatko nämä elämän aamun
ensimmäisiä usmia? Äiti oli monasti kysellyt häneltä syytä siihen,
mutta turhaan.
— Mikä sinun on, lapsi? — tiedusteli hän; — mikä sinun mieltäsi painaa?
Toisin on tavallisesti tuossa iässä. Mitä on tapahtunut? Avaa minulle
sydämesi. Minä tahdon tietää kaikki.
Mark oli monta kertaa sanomaisillaan, mutta yhtä monta kertaa hän
painoi salaisuutensa takaisin sydämeen.
Vanhemmat olivat päättäneet keskustella pojan kanssa hänen
tulevaisuudestansa, ennenkuin lupa-aika loppuu. Eräänä iltana,
päivällisen jälkeen, olivat he kolmisin salissa. Mark istui
ajatuksissaan kuin ennenkin; äiti katseli häntä rauhattomana.
— No niin, Mark, — sanoi herra Henry äkkiä, — koska sinä näyt tahtovan
olla totisena ennen aikojasi, niin puhukaamme sitten totisista
asioista. Sinä olet täyttänyt kuusitoista vuotta, rakas poikani;
siinä iässä tavallisesti heräjävät henkiin toiveet ja taipumukset,
mieli alkaa kuohahdella ja etsiä itselleen toimintaa; siinä iässä
alkaa kangastella ihmisen vastainen vaikutus-ala. Elämäntoimen
valinta ulottaa vaikutuksensa koko olemiseemme; sen vuoksi ei saata
koskaan liian aikaisin siitä mietiskellä; siihen sopii valmistautua
vähitellen. Onko jotakin tointa, joka miellyttää sinua muita enemmin?
Mihin aiot ryhtyä, lopetettuasi koulunkäynnin?
Isä alkoi luetella erillaisia toimia, joita yhteiskunnallinen elämä
tarjoaa: virkakuntia, tie- ja vesikulkulaitoksia, sotasäädyn, vapaita
tieteitä ja taiteita. Mutta jok’ainoaan kysymykseen vastasi Mark aina:
— Ei, isä, ei se mua miellytä.
— Et siis välitä näistä mistään, et siis tunne mielihalua mihinkään
sellaiseen? Kaikista keinoista, jotka ovat avoinna ihmisen
ymmärrykselle ja toimeliaisuudelle, en suinkaan pidä kauppatointa
vähimmässä arvossa. Tahtoisitko ryhtyä siihen? Olisiko sinun
vastenmielistä ottaa huostaasi asiamme, kauppahuoneemme johdanto?
— Ei suinkaan, — vastasi Mark, — pitäisinpä kunnianani kulkea tietä,
jota isä on käynyt. Sen minä valitsisinkin... jollen tuntisi omituista
halua toisaanne, — lisäsi hän matalalla äänellä.
Rouva Henry säpsähti, ikäänkuin hänen sydämeensä olisi iskenyt nuoli,
joka toi sinne aavistuksen asian todellisesta laidasta. Entinen sydämen
ahdistus, entinen pelko palasi jälleen uhkaavana peikkona hänen eteensä.
Herra Henry oli kummastunut.
— En ymmärrä sinua, — sanoi hän. — Jos tunnet kutsumuksesi, niin
miksikäs sitä salaat meiltä? Mistä se tulee, että vitkastelet,
ilmoittaessasi meille salaisuuttasi? Vanhempiesi hellyyden tunnet
vallan hyvin. Se ei ole eilispäivän lapsi; se on kuudentoista vanha,
niinkuin sinäkin.
Mark katsoi vuorotellen isäänsä ja äitiinsä ja painoi vihdoin päänsä
käsiinsä. — Hän itki.
Rouva Henry oli kalman vaalea.
Voi, kovan onnen lapsi, mielesi tekee merelle!
— Merelle! — toisti isä kauhistuen.
— Niin, hän tahtoo jättää meidät. Siinä hänen kunnianhimonsa!
— Tahdotko jättää meidät, Mark? Tahdotko jättää meidät, lapsi? Monet
ovat tiet, joilla voit pysyä onnellisena ja meidän omanamme, ja
kumminkin valitset sen, joka sinut erottaa meistä? Onko sinun ikävä
kotonasi? Emme ole siis osanneet saada rakkauttasi puoleemme? Sano,
mitä olisi meidän pitänyt tehdä? Sinä olit meille kaikki, muita ei
meillä ollut maailmassa kuin sinä yksin, ja nyt tahdot sinä heittää
meidät vanhenemaan surussa ja yksinäisyydessä!
Kauan aikaa kuului vaan itkua ja nyyhkinää.
Mark nousi viimein ylös.
Hän laski kätensä vanhempainsa kaulaan ja likistäen heitä rintaansa
vastaan sanoi:
Älä itke, äiti: älä itke, isä! En jätä teitä koskaan. Tällä hetkellä
tunnen todellisen kutsumukseni, ja se on: elää luonanne ja rakastaa
teitä.
Asia näkyi päättyneen, mutta se jätti syvät jäljet.
Mark jatkoi lukujansa jälleen: mutta oi saanut enää kotitalo entistä
rauhaansa ja huolettomuuttansa takaisin. Herra ja rouva Henry
tutkistelivat ahdistuksella omaatuntoansa. Jos Markin halu merelle
tosiaankin on vakainen, onko heillä oikeutta vastaan-ottaa hänen
uhrautumistansa? Eivätkö he täten noudata itsekkään, moitittavan
hellyyden käskyä? Ovatko he tosiaankin pitäneet huolta enemmin hänen
onnestansa kuin omastaan? Onko varma, etteivät he ole väärinkäyttäneet
hämmästyksen ja heltymyksen hetkeä, kääntääkseen omaksi hyödykseen
nuorukaisen kohtaloa? He kysyivät itseltään, onko lasten ehdoton
velvollisuus uhrautua perheen eduksi, vai eikö päinvastoin vanhempain
tehtävänä olisi uhrautua lastensa tähden. Rouva Henry, joka oli
nähnyt poikansa taipumuksen syntyvän ja tiesi, kuinka syvät juuret
se oli laskenut pojan sydämeen, hän se varsinkin kärsi suurta tuskaa.
Lähtönsä edellisinä päivinä oli Mark näyttänyt onnelliselta ja
iloiselta; mutta äiti ei pettynyt: hän ymmärsi tuon tyyneyden olevan
pakotettua. Hän tarkasteli poikaansa rauhatonna, huolestuneena, ja
joka kerta kuin Mark kouluun läksi, olivat hänen silmänsä synkemmät,
kasvot kalpeammat entistänsä.
Sillä kannalla olivat asiat, kun eräänä iltana marraskuussa heidän
luokseen tuli Sainte-Barben koulun rehtori. Hän oli aina ollut
ystävä talossa; hänen tulonsa ei siis heitä kummastuttanut, mutta
sydämellisten tervehdysten jälkeen ukko Guérard virkkoi:
— Hyvät ystävät, velvollisuuteni käski minua tänään luoksenne.
Asia koskee poikaanne. En saata enää teiltä salata, että poika on
antanut meille paljon huolen aihetta. Hän käy päivä päivältä yhä
alakuloisemmaksi, hän kuihtuu, ja luvut luistavat yhä huonommin.
Syyn tähän muutokseen tiedätte te yhtä hyvin kuin minäkin. Aika on,
arvatakseni, ryhtyä toimiin. Monta Herran vuotta olen jo ollut
nuorukaisten keskellä; tunnen luullakseni kaikki, mikä nuorisoa
liikuttaa. Olen ympärilläni nähnyt kehittyvän monta kutsumusta, olen
ohjannut muutamia, mutta niin itsepintaista, kuin merellemenon halu
on, en ole nähnyt. Siinä on jotakin viehättävää, jotain tenhoavaa, jota
on mahdoton vastustaa. Tiedän hyvin Markin jalomielisesti uhranneen
heltymyksen hetkenä teille halunsa ja taipumuksensa; mutta, niin
vilpitöntä kuin uhrauminen olikin, se on kumminkin ollut kovaa; se
on jättänyt sydämeen haavan, joka tuskin voi parata. Asiata maksaa
miettiä tarkoin. Me otamme suuren edesvastauksen päällemme, jos
vastustamme nuorukaisen halua, joka sitä paitsi on kunniallinen
ja näyttää niin ilmeisiä oireita kuin tässä tapauksessa kyllä
olemme nähneet. Eiköhän ole peljättävissä, että, jos hän ryhtyy
vastenmieliseen toimeen, hän ei siinä onnistu, ja eiköhän teidän tule
siinä tapauksessa syyttää itseänne hänen onnettomuudestansa? Ymmärrän
kyllä, kuinka katkerata on vanhempain, ja niin helläin ja hyväin
kuin te, nähdä heidän ainoan poikansa ryhtyvän sellaiseen toimeen,
joka pakottaa hänet elämään kaukana kotoa; mutta totta on sekin,
että useatkin vanhemmat, jotka toivovat saada elää ikänsä lasten
keskellä, pettyvät tuossa toivossaan. Antaessanne Markin seurata
kutsumustansa, te epäilemättä hankitte itsellenne paljon murhetta,
mutta hankittepa iloa myöskin. On oleva lähdön päiviä, on oleva
tulonkin päiviä. Murheenne on oleva sydäntä särkevää, mutta ilonne
raikasta riemua. Kaikella on maailmassa hyvät puolensa; erolla,
tuskista katkerimmalla, on omansa silläkin. Sellainen elämä, täynnä
yhä uudistuvia liikutuksia, ei häivy halpaan jokapäiväisyyteen,
laimeuteen; se laajentaa ihmissielun näköalan ja tuo näkyviin vain sen
jalot puolet; rakkauden se säilyttää yhtä vilkkaana, raikkaana, kevään-
omaisena, jommoisena se ani harvoin säilyy pitkällisen kotona-olon
aikana. Minä olen huomannut sen tosiasian, ett’ei sen hellempiä,
armaampia poikia ole kuin meidän nuoret merimiehemme. Mitä taas itse
merimiehen ammattiin tulee, en tiedä mitään toista jalompaa; yksin
sekin jo osoittaa vähemmin tavallista luontoa, että tuntee taipumusta
siihen. Siinä nyt, hyvät ystävät, mitä olin aikonut teille sanoa.
Tutkikaa, miettikää. Minusta näyttää poikanne tulevaisuus olevan
vaaran-alaisena, ja katsoin velvollisuudekseni ilmoittaa sen teille.
Samana iltana, herra Guérardin läsnäollessa, uhraus täytettiin
rakkauden ja tuskan ilmauksilla: seuraavana päivänä menee Mark
merikoulun valmistus-osastolle. Siihen hän suostui vasta monien
keskustelujen perästä, ja katsoen siihen, että hän alussa kovasti
vastusti sitä, olisi saattanut luulla hänen olevan uhrina vanhempain
itsekkäille harrastuksille. Markilla ei ollut enää aikaa täyttä
vuottakaan, valmistuaksensa merikoulun pääsytutkintoon, mutta
muutamassa kuukaudessa hän kumminkin osoitti, mitä hyvä ymmärrys,
ahkera työ ja luja tahto saavat aikoin.
Kuinka kauhean nopeasti kolttaakaan meille kovan onnen ratkaiseva
päivä, jota olemme peljänneet! Vielähän siihen on vuosia ja kuukausia;
ei luulisi ankarain hetkien koskaan lyövän. Mutta ne kiiruhtavat
kiiruhtamistaan, seuraten toisiaan kuni ukkosen jylinät. Toivottiin
vielä jotakin onnen oikkua, mutta aika tuli ja hetki löi. Mark
suoritti opintonsa, pääsi meriopistoon ja päätti tutkintonsa siellä
kahden vuoden perästä. Asiat olivat menneet menojaan ilman vähintäkään
häiriötä. Olisi saattanut luulla kaiken tämän tapahtuneen yhdessä
päivässä, tenhovoimalla.
Ja nyt, kun hän on poissa, kun hän kyntää kaukaisia ulappoja, lukevat
vanhemmat viikkoja, odotellen kirjeitä ja vanheten yksinäisen
kotilieden ympärillä. Poissa ovat talon ilot ja riemut. Siellä ei
ole enää häntä, poissa on hän, jonka pelkkä läsnäolo saattoi iloa
sinne! He kantavat kohtaloansa nureksimatta. Tämä ajatus se varsinkin
heitä lohduttaa ja rohkaisee, siitä he puhuvat toisillensa, ja
mieluista heidän onkin siitä puhella: heidän poikansa on hyljännyt
keveän elämän nautinnot ja sen sijaan valinnut toimensa raskaalla
ja työläällä alalla; hän palvelee jo isänmaatansa; hän on kutsuttu
palvelemaan sitä kunnialla, ja vihdoin, muodostukoon hänen kohtalonsa
millaiseksi hyvänsä, hän ei koskaan ole unohtava velvollisuuksiaan ja
uskollisuuttaan.
Ja rukouksissaan he pyytävät Kaikkivaltiasta, joka jo kerran ennenkin
pelasti hänet meren aalloilta, pitämään kättänsä ojennettuna heidän
lapsensa ylitse ja sulkemaan hänet pyhään suojaansa.
Sèvres, 31 p. maaliskuuta 1870.