Siinä nyt, armas Paul, kertomus, jonka olin luvannut sinulle. Tähän
saattaisin jo pysähtyä; mutta luulenpa haluavasi tietää, kuinka pikku
Markin kävi, kun hän oli kasvanut suureksi. Mieltäsi noudattaakseni,
kerron hänestä siihen päivään saakka, jolloin hän, silloinkin vielä
hyvin nuorena, astui isänmaalle hyödyllisten miesten joukkoon. Älä
odota enää näiltä viimeisiltä sivuilta Lokkiluodon mieltä-jännittäviä
seikkailuja; ne loppuivat jo, nuo kovat liikutukset. Astumme
rauhallisten tapausten alalle; siellä on sinun entisiä tuttaviasi:
isä, kunnollisuutta ja rehellisyyttä päänänsä; hellä äiti, uskollinen
puoliso, jolla ei ole muuta riemua, kuin riemu kotilieden ääressä.
Matka Pouliguenista Parisiin oli yhtämittaista uuden näkemistä ja
riemun aihetta. Syksy oli tavattoman kaunista; sen vuoksi he pitensivät
matkaansa: poiketen tuon tuostakin pienille huvimatkoille. Clissonissa
he viipyivät moniaita päiviä Sévren rannoilla; sieltä jatkettiin
jälleen matkaa ylös Loire virtaa, ja poikettiin Chenonceauxhon,
Ohambordiin, Amboiseen, katsomaan vanhoja linnoja ja raunioita. He
tulivat viimein Parisiin, ja vaikka entisiin oloihin ja oman kotilieden
luokse palajaminen aina on mieluista, niin ei heidän takaisintulonsa
hetki sittenkään ollut kaikkea murhetta ja kaipausta vailla.
Muistettanee vielä, mitä rouva Henry oli viime kirjeessään kirjoittanut
miehelleen Markista. Miten tulee heidän menetellä tuon merentakaisen
pääskysen kanssa kaupungin ahtaassa asunnossa? Ja tosiaankin, heti
kotiin tultuansa, Mark säpsähti, kuni häkkiin pantu lintu. Rouva Henry
oli hänkin tottunut kirkkaasen taivaasen ja avaroihin näköaloihin;
mutta hän oli niitä ihmisiä, jotka elävät ainoastaan toisten hyväksi:
hän ei ajatellut muuta kuin poikaansa. Seuraavana päivänä hän jo
ilmoitti huolensa miehelleen, mutta tämä ei näkynyt asiata liian paljon
laskevan sydämelleen.
— Turhaan sinä hätäilet, — sanoi hän. — Mark on nyt pelastettu,
hän on terve ja vahva ruumiiltaan. Luksemburg ja Tuilleriat eivät
tosin palkitse hänelle Bretagnen merenrantoja, mutta, kun tarkemmin
ajattelee, eihän Parisikaan ole mikään kolkko korpi. Poika tottuu
kyllä vähitellen ympäristöönsä; siihen ei mene kuin moniahta viikko.
Sitä odottaessamme lähdemme ensi sunnuntaina, niinkuin kunnon porvarit
konsanaankin, kävelemään Meudonin metsään, ja tällainen pieni huvi
uudistukoon aina viikon päästä niinkauan kuin vuoden-aika sallii.
Rouva Henry arveli kumminkin miehensä ottavan asian liian helpolta
kannalta. Mark ikävystyi ikävystymistään. Kuinka nuo kadut ja
bulevardit, joilla häntä käytettiin hänen huviksensa, näyttivät
hänestä ahtaille, umpinaisille! Mikä puron pahainen tuo Seinekin!
Mitä viheliäisiä kiviä nuo Boulognen metsän kalliot! Kuinka vähän hän
piti väliä huvituksista, joita hänellä oli kirjona! Kuinka kernaasti
hän olisi vaihtanut kaikki nuo kauniit lapset, jotka leikittelivät
yleisissä puistoissa, pariin kolmeen paljasjalkaiseen Pouliguenin
kylän poikaan! Pornichet, Jambonneau, Macabiou, Mascaret — kaikki
nuo nimet suhisivat hänen muistossaan kuin mehiläiset pesässä. Hänen
mielestään ei ollut maailmassa muita sankareja kuin yksi, nimittäin
nuori Legoff. Kaikkia hän kaipasi, yksin köyhää kerjäläistäkin. Olisi
luullut Lokkiluodon tapausten karkoittaneen hänestä iäksi päiväksi
hänen kiihkoisan rakkautensa merta kohtaan. Kaikkea muuta! Muisto
tästä kamalasta yöstä säilyi hänen mielessään jonakin ihmeellisenä,
tenhoisana seikkana! Alinomaa hän muisteli sitä, muistelipa innolla,
joka kauhistutti rouva Henryä.
— Voi sentään, — sanoi hän pojalleen eräänä iltana, kun tämä
jo kahdettakymmenettä kertaa innoissaan oli kertonut äidilleen
illanvietosta luodon juurella, huipulle kipuamisesta ja Legoff
ystävänsä urotöistä, — jospa olisit nähnyt epätoivon, johon sinun
kujeesi oli minut saattanut, niin etpä vainonkaan noin huviksesi
kertoisi kaikista noista lärveistä asioista, et kertoisi niistä
tuollaisella tavalla.
Mark tunsi ansainneensa tämän nuhteen. Hän heittäytyi äitinsä syliin,
eikä hän sen koommin enää milloinkaan puhunut Lokkiluodosta.
Tuli sunnuntai, joka heidän oli määrä viettää Meudonin metsässä. He
läksivät sinne iloisina kolmen kesken kirkkaana lokakuun aamuna. Mark
oli onnellinen, kun jälleen sai edes moniaaksi hetkeksi uudistaa
samoilemisiansa, jotka niin äkkiä oli keskeytetty, ja rouva Henry
puolestaan nautti paljon tästä kävelystä, joka muistutti hänelle
hänen nuoruutensa ihania päiviä. He tulivat alas Bellevuehyn, söivät
päivällistä aseman ravintolassa ystävällisen isäntäväen luona, ja
kulkivat sitten jalkaisin metsän kautta, jossa syksy oli täydessä
komeudessaan. Tänään oli yksi niitä päiviä, jolloin aurinko sanoo
jäähyväisiänsä. Linnut lauloivat kuin keväällä. Tammet olivat
vielä viheriäisinä. Hiljainen tuuli heilutteli koivujen ja haapain
kullankeltaisia lehtiä. Markin juostessa kuni nopea hirvenvasikka
mättäillä ja kanervikoissa, astuivat herra ja rouva Henry hiljalleen
lehtokujia myöten. Nämä paikat, joissa he ennen niin usein olivat
yhdessä kulkeneet, herättivät heissä koko sarjallisen muistoja, vakavia
ja sittenkin mieluisia. He johdattivat toistensa mieleen entisiä
aikoja, yhteisen, rehellisen työn ja vaivannäön aikoja. Puheskellen he
olivat saapuneet Sévren rinteille. He eivät malttaneet olla heittämättä
silmäystä tuohon armaasen asuntoon, jossa he joku aika sitten olivat
käyneet, ja jonka omistajia he olivat haaveilleet olevansa kokonaisen
iltapäivän. He avasivat pisteaidan veräjän. He kävivät hämille, samassa
huomatessaan puutarhurin, joka siis oli nähnyt heidän uteliaisuutensa.
Mutta kohteliaasti tämä pyysi heitä astumaan sisään; isäntäväki muka on
matkoilla.
Rouva Henry vitkasteli kumminkin.
— Käykää sisään, rouva, — sanoi puutarhuri, — älkää peljätkö olevanne
vastuksina. Vaikkei tila ole vuokrattavana eikä myötävänäkään, niin
herrasväki lähtiessään käski minun laskea sisään kaikki, jotka vaan
tahtovat sitä katsella.
— Mennään sitten sisään, — huudahti rouva Henry iloisesti: — sopiihan
meidän vielä kerta luulotella itseämme, että meilläkin muka on maahovi.
Aika ei ollut tehnyt mitään muutoksia tässä runollisessa huvilassa.
Talo oli sellainen kuin rouva Henry sen oli kuvaillut kerran
kirjeessänsä. Litteä katto, terassi ja balkonit, ruusupensastot ja
metsä-viinapuiden köynnökset — kaikki siinä muistutti italialaista
kasinoa. Sisältä oli huoneet vasta laitettu: huonekalut ja koristukset
olivat yhtä sirot kuin yksinkertaisetkin. Huoneet tosin eivät
olleet avarat, mutta rouva Henry arveli onnen tyytyvän vähäisiin
sijoihin, ja kaikki, mitä hän täällä näki, oli niin hänen makunsa
mukaista, että hänestä näytti, ikäänkuin hän itse olisi ollut täällä
johtamassa järjestelemistä ja koristamista pienimpiä yksityisseikkoja
myöten. Jokaiselta balkonilta levisi katsojain eteen näköala Parisin
ympäristöille, niin omituisen kaunis, että ihanimmatkin seudut
olisivat voineet kadehtia sitä: kahden viheriöivän niemen välissä
Saint-Cloud amfiteatterina; sen takana uljas linnanomainen Mont
Valerien; laakson pohjalla Seine ja kauempana taivaan rannassa
Saunoisin ja Montmorencyn metsäiset kukkulat — mestarillinen kuva!
Ilta oli tullut, ja he menivät saliin, kunnes junan lähtöaika oli
lähenevä. Markia tämä paikka miellytti suuresti, eikä hän enää olisi
sieltä pois lähtenytkään. Rouva Henry tunsi väkisinkin vähäisen kaihon
sydämessään. — Kuinka suloista olisi asua täällä! — huokasi hän. Hän
kääräysi shaaliinsa, mutta samassa avautuivat salin kaksoisovet ja
puutarhuri, nyt palvelijan puvussa, lausui:
— Rouva, pöytä on katettu.
Hämmästyen, sanaakaan sanomatta katsahti rouva Henry kysyväisesti
mieheensä. Tämä myhäili vain.
— Niin, rakas vaimoni, — sanoi hän, ottaen häntä kädestä, — sinä olet
omassa talossasi. Asiamme ovat käyneet paremmin kuin olisin voinut
odottaakaan. Aina paloi mielesi, saada asua lähellä metsää, ei kaukana
Seinestä. Tämä pieni asunto osasi miellyttää sinua, sen kuva pysyi
alinomaa sydämessäsi, ja minun salaisena toivomuksenani oli saada
se omaksesi. Sinun toiveesi on toteutunut, minun kunnianhimoni on
täytetty. Kaikki tämä on omaasi, täällä olet haltijatar ja valtijatar.
Käydään nyt ruualle, armaat: nyt on meillä oma kattila hahloissa, ja
minulla onkin ankara ruokahalu.
Näin sanottuaan hän astui ruokasaliin vaimonsa ja poikansa kanssa,
jotka syleilivät häntä, — riemuisa hetki!