— Pastori, — sanoi rouva Henry, luettuansa kirjeen, — viekää minut
pois täältä. Hän on lähtenyt, hän on tulossa, hän on täällä tunnin
kuluttua. Mitä minun pitää sanoa hänelle? Sekö, ettei hänellä enää ole
lasta, että hänen poikansa on kuollut, hänen poikansa, jonka hän oli
jättänyt minun huostaani, hänen poikansa, jonka olin luvannut antaa
hänelle terveenä takaisin? Mahdotonta! Jumala ei pakottane minua
sanomaan sitä hänelle. Viekää minut pois täältä, tai, paremmin, jääkää
tänne. Niin, jääkää tänne, olkaa niin hyvä, olkaa niin sääliväinen!
Minä tulen sitten hänen kutsuessaan. Te olette hyvä, herra pastori,
te osaatte puhua onnettomille. Sanokaa hänelle, että minä elän, että
minulla on oleva voimaa elää. Me tahdomme elää toinen toisellemme,
toivoen löytävämme toisessa maailmassa nuo rakkaat olennot, jotka
olemme kadottaneet.
Näitä sanoja lausuessaan hän tunsi sydämensä olevan pakahtumaisillaan.
Hän pyyhkäsi nopeasti silmänsä ja läksi kiireesti ovea kohti, mutta
samassa kuului kadulta vaunujen kolinaa.
Guéranden postivaunut tulivat.
Hän tahtoi paeta, mutta hänen jalkansa olivat kuin kiinni naulatut
lattiaan.
Vaunut pysähtyivät.
Kuului askeleita portailta.
Hän vaipui tuolille ja kätki kasvot, käsiinsä.
Pastori oli noussut ja katsoi ovea kohti.
Ovi aukeni äkkiä, ja herra Henry ilmestyi kynnykselle.
Hän ei tiennyt mitään, hän tuli iloisena.
— Mene pois! mene pois! — huusi rouva, nostamatta päätään.
Hän ei voinut sanoa muuta: nyyhkinä tukahdutti hänen äänensä.
— Miehuutta, hyvä herra, miehuutta, — sanoi pastori. — Jumala koettelee
teitä vielä kerran. Miehuutta tarvitsette nyt... itseänne varten...
häntä varten!
Herra Henry pysähtyi kynnykselle, tuijottavin silmin, kauhistunein
kasvoin.
— Mark! — parkaisi hän sydäntä särkevällä äänellä.
— Mark! — huudahti hän uudelleen, syösten poikansa sänkyä kohti.
— Mark! — äänsi hän vielä kerran, temmaisten epätoivoisena uutimet
auki. Vuoteella näkyi jotakin shaaliin käärittynä.
Kolmannen huudon perästä, joka oli vielä kovempi entisiä, näkyi shaali
liikahtavan, ja se, mikä sen sisässä oli, hyppäsi herra Henryn kaulaan,
sanoen:
— Hyvää päivää, isä kulta!