Herättyään viimeinkin tainnoksistaan, luuli rouva Henry ensin nähneensä
hirveätä unta. Hänen ympärillään oli kaikki niin rauhallista. Kaikki
kalut ja kapineet olivat entisillä paikoillaan: neuloustyöt,
mielikirjat, lamppu, joka oli palanut koko yön, pikku Markin lelut,
satukirjakin oli vielä auki siltä kohdalta, johon hän viimeksi oli
pysähtynyt. Syksyinen aurinko paistoi täysin sätein tähän hiljaiseen
majaan, jossa kaikki oli entisellään. Hän oli hetken liikahtamatonna,
heittäen sinne tänne rauhattomia, säikähtyneitä katseita. Nähtyään
vuoteen, jonka uutimet olivat kiinni, hän nousi äkkiä ylös: asiain
todellinen tila heräsi hänen mielessänsä kaikessa kauheudessaan,
ja rouva parka kaatui pyörtyneenä jälleen sisäpiikansa ja talon
emännän syliin, jotka eivät olleet hänen luotansa luopuneet. Hänen
tointuessaan jälleen, oli pastori yksinään hänen luonansa. Hän piti
rouvaa kädestä kiinni ja rukoili hiljaa Jumalalta huojennusta äidin
katkeralle tuskalle.
Rouva oli nyt tyyni; hän ei itkenyt enää. Ääni oli kalsea; ei siinä
enää helähtänyt hellyyttä häntä itseänsä eikä napinaa kohtaloa
kohtaan. Näytti kuin olisi ukonnuoli iskenyt häneen ja kuivannut hänen
silmänsä ja tuhaksi polttanut hänen sydämensä. Ensiksikin hän tahtoi
tietää kaikki, mitä oli tapahtunut, pienimmätkin seikat: mitenkä
hänen poikansa oli kiivennyt kalliota myöten, mitenkä hän oli päässyt
viimeiselle paltalle, mitenkä aalto oli temmaissut hänet sieltä pois,
ja viimein, millä tavalla muut oli löydetty ja pelastettu.
— Kertokaa, kertokaa, pastori. Minä tahdon kuulla kaikki. Minä jaksan
kuulla.
Vitkastellen kertoi pastori, mitä oli itse kuullut. Rouva kuunteli
halukkaasti, omituisen rajulla ahneudella, keskeyttämättä häntä
muutoin kuin sanoilla: »Lapsi parkaa! lapsi parkaa!» jotka joka
silmänräpäys pääsivät hänen huuliltansa.
— Siis, — sanoi hän, — kaikki on lopussa, hän on kuollut; muut kaikki
ovat tulleet takaisin, hän yksin ei palaja milloinkaan! No niin,
pastori, tunnustanpa teille erään asian: minulle tapahtuu vaan ansioni
jälkeen. Jumala on minua rangaissut, ja siinä Hän on tehnyt oikein.
Minä olin huono äiti. Uskokaa minua. Minulta oli kuollut jo kaksi
lasta. He olivat nukkuneet minun syliini. Minä vastaanotin heidän
viimeisen huokauksensa. Omin käsin kiedoin heidät käärinliinoihin.
Minun olisi pitänyt koko elinaikani surra heitä. Mutta muutaman
vuoden kuluttua minä olin heidät melkein unohtanut. Mark täytti heidän
sijansa minun sydämessäni. Minä olin ylpeä hänen kauneudestaan,
hellyyteni huumasi minua. En muistellut enää niitä toisia. Muutaman
päivän perästä tulee mieheni tänne. Me olimme eronneet toisistamme
murheellisina ja nyt olisimme kohdanneet toisemme riemullisina. Ei,
pastori, minä olin liian onnellinen! Minulla ei ollut oikeutta olla
niin onnellinen. Jumala on rangaissut minua, ja minä en valita.
Hän puhui kauan kuumeenomaisella nopeudella. Menipä hän niinkin
pitkälle, että rupesi syyttämään itseänsä velvollisuuksiensa
laiminlyömisestä pikku Markia kohtaan.
— Minä se olen, — sanoi hän — joka saatoin hänet turmioon; minun
vikani se on, että hän on kuollut. Taivas oli kyllä antanut minulle
siitä viittauksia. Tuo meri, jota hän niin rakasti, herätti minussa
pelkoa, herätti kauhistusta. Joku ääni sydämessäni sanoi, että meri
houkuttelee häntä, saadakseen hänet vain saaliikseen. Minun olisi
pitänyt valvoa jok’ainoa hetki, ja minä nukuin huoletonna!
Ei kyyneltä, ei nyyhkäysta, ahdistettuja hengenvetoja vain myötäänsä,
ja tuon tuostakin hourauksen ja mielettömyyden oireita.
— Hiljaa, pastori: älkäämme puhuko niin kovaa. He nukkuvat kaikki
kolme. Minä vedin uutimet kiinni, jottei päivänpaiste heitä
häiritsisi. Legoff on löytänyt heidät Lokkiluodon ylimmäiseltä
paltalta. He ovat ihan uuvuksissa. Kun he heräävät, niin saatte nähdä
heidät. Vanhimman nimi on Armand, keskimmäisen Alfred ja nuorin — se
on pikku Mark. Saattepa nähdä, kuinka kauniita lapsia he ovat kaikki
kolme.
Batzin kirkkoherra ei ollut mikään kaunopuhelias mies, mutta kyyneleet,
jotka valuivat hänen ryppyisiä poskiansa myöten, haastoivat enemmän
kuin kauniit sanat.
— Rouva, — sanoi hän viimein, — minä olen jo vanha mies. Pitkän
elämäni aikana olen jo nähnyt monta onnettomuutta; tällaista näen
ensi kertaa. Te olette todellakin säälittävin olento tässä murheen
laaksossa. Maailma ei voi teille hoivaa tuoda; nojautukaa sen vuoksi
siihen käteen, joka teitä on lyönyt; se yksin voi teitä auttaa. Jumala
ei rankaise teitä, hän koettelee. Hän on painanut teihin rakkautensa
sinetin. Kaikki ei ole vielä lopussa. Älkää unohtako, että teillä on
vielä muitakin velvollisuuksia täytettävinä maailmassa: te olette
kristillinen aviopuoliso. Miehenne ei ole vähemmin surkuteltava kuin
tekään; nyt enemmän kuin koskaan tarvitsee hän teidän lempeänne.
— Niin, se on totta, te olette oikeassa. Lapsi oli koko hänen elämänsä.
Hän ei saa tulla tänne! hänet pitää estää siitä! Minä kirjoitan
hänelle, minä ilmoitan hänelle vähitellen... Mutta mitä sanoisin
hänelle, hyvä Jumala! Auttakaa minua, pastori! Järkeni ei kykene
ajattelemaan.
Hän haki kirjoitusneuvoja.
Hapuillen hajalla olevissa papereissa, sattui hänen käteensä kirje,
joka oli tullut postissa jo eilen illalla.
Hän mursi sinetin ja luki kirjeen.
Se kuului näin:
Parisi, syyskuun 14 p.
»En jaksa odottaa enää! Niinkuin sanoit, kauppa-asiat eivät ole
elämän korkein onni. Te armaat siellä, mun sydämeni ainoat ilot,
tulenpa viimeinkin luoksenne! Vaimoni, lapseni! Pian likistän teitä
rintaani vastaan! Muita ei mulla ole maailmassa kuin te, aarteeni
kalliit! Minä lähden huomisiltana, pikajunalla. Nämä rivit tulevat
käsiinne päivää ennen. Sanalla sanoen, minä olen onnellisin ihminen
maailmassa; ei ole onnelleni verran vetävätä.