Mikä liikutuksista runsas päivä! Uutinen levisi kohta ympäri kylän.
Mark itse ei osannut selittää pelastustansa; sillä siitä asti kuin
aalto oli temmaissut hänet mukaansa, hän ei enää mitään muistanut.
Pian puhuttiinkin ihmeestä: taivaan enkeli muka oli pelastanut lapsen
ja kantanut sen hänen vuoteellensa. Kaikki kyläläiset saarsivat rouva
Henryn asunnon ja pyysivät saada nähdä pikku Markia, joka kumminkin
vielä oli liian heikko, ulos tullakseen. Rouva Henryn täytyi astua
akkunaan ja siitä näyttää Markia hämmästyneelle kansalle. Mutta
kynnyksellä istui Bibia, huolimatta vähääkään siitä, mitä hänen
ympärillään tapahtui, ja rauhassa syöden leipäkannikkaansa ja sipulia.
Ensimmäisten riemastusten jälkeen tunsi äiti shaalin, johon hänen
poikansa oli ollut kääritty: se oli sama shaali, jonka hän oli
antanut Bibialle. Mutta mitenkä tuo mieletön olisi voinut olla tässä
pelastuksessa osallisena? Osaamatta selittää, miten kaikki oli käynyt,
rupesi rouva Henry kumminkin pääsemään asian perille. Sydän tunsi jo,
mitä ei järki vielä voinut käsittää: järki hakee, sydän aavistaa.
Yön aikana oli rannasta kadonnut vene, ja nyt se löydettiin tyhjillään
lahden pohjukasta lähellä Batzin kauppalaa.
Illemmalla saatiin tietää seuraavaa:
Ei kaukana rannasta, jonne vene oli vedetty maihin, oli muuan mökki.
Siinä asui köyhä perhekunta. Mies oli sairaana; vaimo oli valvonut
koko yön hänen tautivuoteensa ääressä. Tunti ennen auringon nousua oli
ovi äkkiä auennut, niinkuin tuulenpuuskasta, ja sisään oli astunut
Bibia, lapsi sylissä. Lapsi oli ollut käärittynä shaaliin, tunnotonna,
puolikuolleena vilusta. Bibia näkyi muuttuneen: hänen silmänsä
olivat loistaneet kuin hehkuvat hiilet. Sisään tultuansa hän oli heti
heittänyt risuja takkaan, lämmitellyt sen edessä lasta ja, tuuditellen
sitä polvillansa, kaatanut muutaman pisaran viiniä lapsen huulille
pienestä pullosta, jonka hän oli ottanut pussistansa. Ja kaiken tämän
oli Bibia tehnyt taitavasti ja hellästi kuin äiti. Noin puolen tunnin
kuluttua hän oli lähtenyt, niinkuin tullutkin oli, kantaen lasta
sylissään.
Bibia se siis olikin tuo enkeli! Kuinka! arvelee joku, tuo hirviö, tuo
mieletön, tuo epatto! Hän juuri! Vaimon hyvyys, lapsen hyväilykset
ja säälimiset olivat heittäneet tuohon synkkyyteen liikutuksen,
kiitollisuuden ja altiiksiantaumisen kipinän. Tämä tehoton kipinä
oli äkkiä leimahtanut ilmivaloon äidin epätoivosta ja riehunnasta.
Bibia oli ymmärtänyt Markin lähteneen muiden lasten kanssa ja olevan
vaarassa. Vaistomaisesti, tietämättä kenties itsekään, mitä hän nyt
tekee, niinkuin ammuttu luoti, joka tottelee sysäystä, oli Bibia
juossut valkamaan, syössyt veneesen, laskenut Lokkiluodolle ja tullut
sinne juuri samassa silmänräpäyksessä kuin aalto oli huuhtaissut lapsen
kalliolta. Jumala oli ohjannut häntä sinne, Jumala hänet takaisinkin
saattoi. Hänessä herännyttä valoa ei kestänyt kuin muutaman hetken:
tehtävänsä toimitettuaan, oli mies parka jälleen vaipunut entiseen
pimeyteen. Hän ei enää muistanut, mitä oli tehnyt. Turhaan koetti rouva
Henry kysymyksillään saada hänestä jotakin selkoa, mutta ei näkynyt
enää mitään sisällistä liikutusta tuon karkean pinnan alta.
— Syleile häntä! — sanoi äiti Markille, heittäen poikansa Bibian syliin.
Mutta Bibia katseli vuoroin äitiä, vuoroin poikaa. Hän pisti sormen
suuhunsa, saman sormen, jonka rouva Henry oli parantanut, ja moni
tiehensä.
Minun tullessani Pouligueniin, oli kylänväki tuskin toipunut
liikutuksistaan. Seuraavana päivänä olin läsnä eräässä kauniissa
juhlassa. Jo aikaisin aamulla asettuivat kaikki lapset
kirkkovaatteissaan rannalle. Kirkon kellot alkoivat soida, ja heti
läksivät lapset astumaan Batzin kauppalaan. Paljain jaloin, tuohus
kullakin kädessä, he astuivat pyhiinvaeltajina Pyhän Neitsyen kirkkoon.
Sellaisen he olivat tehneet lupauksen Lokkiluodolla, hädän ollessa
ylimmillään. Heidän perässään kulkivat vanhemmat, viimeisinä herra
ja rouva Henry. Samaan aikaan oli Batzin kirkkoherra apulaisensa
kanssa lähtenyt juhlakulussa pieniä pyhiinvaeltajia vastaan, risti ja
pyhät liput etunenässä ja väkijoukko perässä. Miehillä ja vaimoilla
oli yllään sen maan kansallispuvut, jotka muistuttavat itämaita, ja
joita ei aika ole saanut muutetuksi, ei edes nykyaikakaan, jolloin
omituisuus vaateparsissa on kadonnut samalla kuin omituisuus tavoissa
ja luonteissa. Puolitiessä kulkueet kohtasivat toisensa ja läksivät
nyt yhtenä jonona astumaan Batzia kohti. Silloin aloitti kirkkoherra
virren: »Magnificat», ja siihen yhtyivät yksiäänisesti kaikki muut.
Aurinko valaisi kirkkaasti tätä kuvaa, ja meren pauhina, mahtava ja
juhlallinen kuni suuret urut, säesti ihanaa virttä. Jumalanpalveluksen
perästä kirkkoherra astui alas alttarilta ja piti seuraavan lyhyen
puheen:
»Rakkaat lapset! Te olette olleet tottelemattomia vanhemmillenne, ja
Jumala on teitä rangaissut. Yhteisessä hädässä te olette auttaneet
toinen toistanne, ja Jumala on auttanut teitä. Kuolema silmäinne
edessä te rukoilitte Jumalaa, ja Hän on teidät pelastanut. Olkoon tämä
teille opiksi. Olkaat nöyrät ja kuuliaiset vanhemmillenne; älkäät
murhetta tehkö äidin sydämelle; rakastakaat toisianne ja luottakaat
kaikissa elämänne kohtauksissa Jumalaan. Te tiedätte, kenen käden
kautta pikku Mark on pelastettu. Luulimme alussa sitä enkelin työksi.
Mutta ihme se sittekin on, ja koska Jumala hyvyydessään käyttää
armotöittensä välikappaleina vähäpätöisimpiäkin, niin oppikaat tuosta,
lapset, olemaan hyvät kaikkia kohtaan, älkäätkä halveksiko ketäkään».
Odottamaton ilo oli varustettuna nuorille ystävillemme Pouliguenissa.
Herra Henryn toimesta oli rannalle tehty teltta; sen sisässä oli
katettuna pöytä, täynnä ruokia, piirakaisia, hedelmiä ja muutamia
pulloja hyvää viiniä. Isännyyttä oli tarjottu Markille, mutta
hän luopui siitä Legoffin eduksi, pitäen häntä ansiollisimpana
siihen. Nuorta sankaria ei huolinut kahta kertaa pyytää, ja samoin
kuin hän Lokkiluodolla oli ollut esimerkkinä mielenlujuudessa,
neuvokkaisuudessa ja toimeliaisuudessa, niin hän nytkin voitti
toverinsa oivalla ruokahalulla ja osoitti kyllä osaavansa tälläkin
alalla olla johtajana.
Herra ja rouva Henry olivat vielä muutamia päiviä Pouliguenissa. Nämä
muutamat päivät käytettiin hyödyllisiin toimiin. He korvasivat ukko
Legoffin vahingon, ostamalla hänelle Nantesista uuden, täydellisesti
taakeloidun purren. Kiitollinen kalastaja nimitti veneensä Markiksi,
ja tämä nimi piirrettiinkin kultakirjaimilla peräkeulaan. Tuomas
I:n pojanpoika sai lahjaksi hopeaisen taskukellon, jonka kuoren
sisäpuolelle oli koverrettuina sanat: »Pietari Legoffille, 12
vuotiaalle, muistoksi syyskuun 15 päivästä». Tietysti ei Bibiakaan
jäänyt unohduksiin; mutta mitä oli tehtävä tuolle poloiselle?
Aiottiin ensin ostaa hänelle oma mökki rannalla tahi toimittaa
hänet johonkin armeliaisuuslaitokseen; mutta kumpikaan ei olisi
ollut sopivaista. Oma asunto, vaikka kuinka pieni hyvänsä, vaatii
hoitoa ja huolenpitoa, mutta siihen ei Bibia kyennyt; toiselta
puolen olisi armeliaisuuslaitoksessa oleminen ollut liian paljon
Bibian kuljeksimiseen tottunutta elämäntapaa vastaan. Hän uskottiin
viimein Batzin kirkkoherran huostaan, jolle jätettiin riittävästi
varoja poloisen tarpeiksi. Lähdön hetki löi viimeinkin. Koko kylän
väki saattoi Henryn perhettä Guérandeen, jonne mentiin jalkaisin.
Siellä erottiin. Raskas oli Markin sydän. Ennenkuin hän nousi
vaunuihin, syleili hän kaikkia tovereitaan. Äidit syleilivät rouva
Henryä. Muutaman tunnin kuluttua he olivat höyrylaivalla, joka
kulki ylös Loire virtaa. Bibia oli juosten seurannut heitä hamaan
Saint-Nazaireen. Hän istui vielä kauan aikaa rannalla, liikahtamatta,
katsoen yhä etenevää höyrylaivaa. Ja kun se oli kadonnut hänen
näkyvistään, silloin itki tuo poloinen mies, itki ensi kertaa
elämässään.