Monta hetkeä oli vielä kuluva, ennenkuin miehet palajavat, mutta siitä
huolimatta viettivät kyläläiset lopun yötä rannalla. Mielipiteet
eivät enää hajauneet äärettömiin toisistansa: toivo, pelko, vavistus
olivat nyt kiintyneet Lokkiluodon ympärille. Kaikki, jotka olivat
nähneet sen likeltä, kuvailivat sen nyt tarkasti juuresta huippuun
saakka, ja, niinkuin semmoisissa tapauksissa tavallisesti käy, oli
jok'ainoa kuvaus niin täsmällinen ja tarkka, että kaikki muut olivat
ihan toisenlaisia. Muutamat arvelivat, ettei kalliolle kiipeäminen ole
vaikeata ensinkään, ja että lapset ihan varmaan ovat nousseet sinne;
toiset sanoivat sinne pääsemistä ihan mahdottomaksi tai ainakin perin
vaaralliseksi, varsinkin öiseen aikaan, niin pienille lapsille. Jotkut
väittivät, ett'ei meri koskaan ole noussut viimeiselle pengerrykselle
asti, ja että pojat muka makaavat siellä yhtä rauhallisesti kuin
omilla vuoteillaan; jotkut sitä vastoin tiesit sanoa, ettei se niin
varmaa ole, ja että päiväntasauksen aikana meri joskus on ulottunut
sinnekin asti. Ja niinpä, sitä mukaa kuin kukin puhui, sitä mukaa
toivokin sydämissä syttyi tai sammui. Legoffin äiti yksin ei järkkynyt
uskossaan; hän ei olisi yhtään kummastellut, jos olisi saanut kuulla
poikansa pysäyttäneen nousuveden, sanoen: "Tätä ylemmäs et nouse".
Rouva Henry harhaili joukosta toiseen, halukkaasti kuunnellen ihmisten
puheita ja tuntien sydämensä vuotavan verta tuhansista haavoista.
Hänen ainoa toivonsa, jota hän vielä uskalsi ajatella, oli sekin
kovin kamalata: se oli kuin orjantappuran oksa, jota hapuroidessaan
käsi käy verinaarmuihin. Hän oli näkevinään pikku Markinsa kiipeevän
yön pimeässä tuolle kovan onnen kalliolle. Vaikkapa — niin ajatteli
rouva Henry — pojalla olisikin ollut kylliksi voimia, päästäkseen
viimeiselle paltalle, vaikkapa nousuvesi ei olisi ulottunutkaan sinne,
niin paleltunuthan poloinen on, nääntynyt väsymyksestä ja nälästä,
naarmuissa, haavoissa.
Aamun hämärässä hän meni eräälle rannan kalliolle; siellä hän
istui kauan aikaa, masentuneena, silmät yhä taivaan rantaa kohti,
niinkuin olisi tahtonut katseellaan tunkeutua avaruuksien läpi. Hänen
noustessaan koitti jo päivä. Astuessaan alas rannalle, hän kohtasi
Bibian, joka jo oli alkanut tavalliset kulkunsa. Nähtyään rouva Henryn,
Bibia säpsähti ja lyyhistihe, kuin koira, jota on lyöty. Rouva Henry
pahalla mielellä muistaen taanoisia kovia sanojaan, pysähtyi hetkiseksi
ja katsoi sääliväisesti raukkaa. Hän muisti, kuinka Mark oli rakastanut
tuota onnetonta, hyväillyt häntä, pienellä valkoisella kädellään
silitellyt kerjäläisen kasvoja, annettuaan hänelle almua. "Bibia parka!
Bibia parka!" sanoi hän, koettaen tehdä äänensä niin lapselliseksi kuin
mahdollista. Ja hän meni itkien edemmäs.
Auringon noustessa oli pappi muutamain kyläläisten kanssa mennyt
Batzin kirkkoon messua pitämään. Sitten hän oli tullut takaisin: hän
rohkaisi nyt äitien mieltä, rukoiltuaan ensin lasten pelastuksesta.
Aamu kului kuumeenomaisessa odotuksen tuskassa. Sakeata sumua oli
päivän sarastaessa alkanut nousta maasta. Se kätki näkyvistä taivaan
ja levisi valamerelle. Luonto, joka on niin kerrassaan väliäpitämätön
inhimillisestä onnettomuudesta ja kurjuudesta, näkyi nyt ottavan
osaa poloisen kylän suruun. Rannat, saaret, niemet — kaikki oli
kiedottu usmaan, jonka kautta päivänvalo kuulsi tummana, hämäränä.
Täydellinen äänettömyys vallitsi rannalla, vaikka koko kylän väki oli
siellä koossa. Pursi ei enää viivy kauan: se tulee tuokion perästä
näkyviin usmasta. Ratkaiseva hetki oli tulossa: Herra auttakoon vaan!
Puolenpäivän aikana kirkasti tuuli taivaan ja meren, aurinko paistoi,
aallot kirmaelivat, ja kaukana näkyi valkoiset purjeet.
Ääneti, liikahtamatta seisoi joukko rannalla. Sydämensä sykintää vaan
kukin kuuli. Purjeet, jotka alussa olivat näkyneet ainoastaan pienenä,
valkoisena pilkkuna taivaan rannassa, kasvoivat kasvamistaan. Alus
läheni nähtävästi rantaa se oli Legoffin pursi! Mitähän se tuonee
tullessansa? Riemuako vai murhettako? Elämänkö tuonee vai kuolemanko?
Nuo purjeet, joita niin kauan oli odotettu, niin palavasti ikävöity,
nuo purjeet olisi tahdottu nyt pysäyttää; vavistiin jo ajateltaessa
aluksen laskua valkamaan. Sanomattoman tuskallinen hetki. Kaikkien
ajatukset olivat, kiintyneet tuohon ainoaan palttinapalaan. Ei
sanaa! ei huutoa! ei liikuntoa! ei käden käännähdystä! — Mutta kun
alus viimoinkin oli tullut niin lähelle, että siitä erotti mastot ja
itse rungon, kun kokassa huomattiin joukko pieniä olentoja, jotka
heiluttivat ilmassa lakkejansa ja liinojansa, silloin elpyivät jälleen
odottaneiden rinnat yhtä haavaa, ja yksi ainoa riemullinen parahdus
kajahti taivasta kohti.
— Oletteko te siellä? Tekö siellä olette?
— Tääll' ollaan! — vastasivat aluksesta heleät äänet.
Tuokio vielä, niin laski pursi rantaan, lapset hyökkäsivät ulos,
sekaisin, päistikkaa toistensa ylitse. Mutta taivas! minkä näköisinä!
Vaatteet repaleissa, kasvot naarmuissa kädet verisinä, päät pörrössä.
Kukin äiti tunsi kumminkin poikansa, sieppasi hänet syliinsä jo
veneen laidalta, likisti rintaansa vastaan ja suuteli, kastellen
ilonkyynelillä armaansa kasvoja.
— Mark! Mark! — huusi rouva Henry, etsien silmillään poikaansa ja
ruveten jo epäilemään.
Ei kuulunut vastausta!
Muut olivat jo tulleet aluksesta, nythän olisi Markin vuoro, mutta
Markin vuoroa ei tullut.
— Mun lapseni! Mun lapseni! Teidän kanssannehan hän oli! Puhukaa,
puhukaa, hyvät ihmiset! Missä on poikani, missä? Minne olette lapseni
panneet?
Miehet käänsivät kasvonsa toisaalle ja olivat vaiti.
Yhdellä hyppäyksellä oli rouva Henry aluksessa. Hän tutki sen yhdellä
silmäyksellä kokasta perään, ja parkaisi, kääntyen jälleen Legoffiin.
— Poikani! Miss' on poikani! Te lupasitte tuoda hänet minulle!
Kaksi äänetöntä kyyneltä vierähti vain vanhan kalamiehen poskelle.
Äiti kiljaisi silloin kuin haavoitettu lintu ja vaipui tunnottomana
purjekasalle.
Tähän loppui kotiatulon riemu. Rouva Henryn onnettomuus saattoi
koko kylän murheelliseksi. Äidit eivät enää voineet täydellä ilolla
syleillä lapsiansa, he ikäänkuin kainostelivat. Kansajoukko viipyi
vielä kotvan aikaa rannalla. Pikku Markin katoaminen oli nyt kaikkien
puheen esineenä. Kysymyksiä sateli nuoren Legoffin päälle, ja hän
kertoi, mitä oli tapahtunut siitä hetkestä saakka, jolloin nousuvesi
oli heittänyt viimeisen hyrskäyksensä paltalle. Hän oli nähnyt veden
tempaavan Markin kalliolta alas ja oli kurottautunut häntä pidättämään.
Mitä sen koommin oli tapahtunut, sitä hän ei enää muistanut. Isä
lopetti pojan kertomuksen. Aamun koittaessa hän oli löytänyt pojat
kalliolta, liikkumattomina, kylminä, nähtävästi hengettöminä. Ensin
hän oli luullutkin heidät kuolleiksi: lukiessaan, kuinka monta heitä
oli, oli hänestä tuntunut kuin lukisi ruumiita. Kaikki he siinä olivat,
paitsi Markia. Pojat kääräistiin vaippoihin ja viimeinkin, hieromisten
ja rohtojen avulla, saatiin heidät henkiin jälleen. Hetken kuluttua
he olivat pystyssä taas, ja syödä ahmasivat kuin sudet, itkien ja
valittaen pienen toverinsa katoamista. Poikien virvoitellessa itseänsä,
oli Legoff muiden kalamiesten kanssa tutkinut Lokkiluodon kaikki
pienimmätkin solat ja sopukat, mutta turhaan. Lasten puheen mukaan ei
Mark olisi kumminkaan voinut elää aamuun asti, niin peräti voipunut
hän oli; jollei meri olisi huuhtaissut häntä syliinsä, olisi hän
löydettäissä ollut ruumiina kalliolla.
— Rouva parkaa! — lisäsi ukko liikutettuna. — Jumala nähköön, kuinka
kernaasti olisin antanut kaksi sormea kädestäni, jos vaan olisin saanut
tuoda hänelle takaisin hänen silmäteränsä.
— Niin! — sanoi pikku Mascaret; — jos muut vaan olisivat minua
totelleet, niin ei tätä tällaista olisi tapahtunutkaan.
Väki hajosi viimein; kukin meni kotiansa. Mutta kirkkoherran tehtävä
vielä ollut lopussa; hän astui rouva Henryn asuntoon, jonne vaimo parka
oli tunnottomana kannettu.