Kalaveneitä alkoi laskea rantaan yksi toisensa perästä. — Surkea
kotiatulo! Jok'ainoa vene lisäsi raivoa ja epätoivoa. Isät
kiivastuivat, vihastuivat. Pastori koetti heitä rauhoittaa, ja vaimot
ne kyynelsilmin nyt puhuivat lastensa puolesta, lastensa, joita he itse
olivat toruneet moniahta hetki sitten. Ukko Legoff laski viimeisenä
rantaan. Hän oli kylän pulskin mies, Tuomas I:n ansiollinen poika,
oikea merikarhu, joka ei aaltoja peljännyt, ja joka jo aikoja sitten
tarkoin tunsi kaikki Vellamon oikut. Muut, valmiina lähtemään jälleen
merelle, odottivat vaan hänen käskyjänsä. Tuskin hän oli astunut
maalle, niin jo hyökkäsi koko joukko hänen luokseen. Häneen yksin enää
toivottiin: jos enää mitään pelastuksen keinoa löytyy, niin ukko Legoff
sen yksin voi keksiä.
— Joudu, Legoff, joudu! Onpa jo jotakin tapahtunut meidän poissa
ollessa! Meillä ei enää ole poikia! Poissa jok'ainoa! Joudu! Sinä yksin
voit ne tuoda meille takaisin!
Silloin suuttui Legoff silmittömäksi.
— Niitä junkkareita! — kiljaisi hän. — Luuletteko te, että niin minä
vaan lähdenkin ulapalle hakemaan tuota lapsiliutaa! Mistä minä ne
teille hankin? Menkööt mereen niin pitkälle kuin tietä piisaa; heistä
minä viis! Onpahan vain leipärottia entistä vähemmin. Tupaan, eukot!
Läpimärkä minä olen, ja nälkä minun on. Minä tahdon syödä ja käyn
levolle sitten.
— Mene vaan, ukkoseni, — sanoi Legoffin vaimo itkien. — Siellä on
illallinen pöydällä, siihen ei ole vielä kukaan kajonnut. Koska sinun
on niin nälkä, niin syö minunkin osani, syö lapsen osa myös. Minun ei
ole nälkä, ja poika kenties on surman suussa.
— Sitä parempi, — kertoi tuima kalamies — sillä jos minä saisin sen
lurjuksen kynsiini, niin!... Senkin hylyt!... Tuli ja leimaus!
Legoff, — puuttui pastori puheesen. — Minä olen sinut kastanut, minä
sinut otin ensi kertaa Herran Ehtoolliselle, minä sinut myös olen
vihkinyt. Kuule siis minua, onneton! Etkö sinä pelkää tuolla tylyydellä
saavasi taivaan vihan lapsiraukkain ylitse?
— Pelasta heidät, pelasta! — huusivat äidit, tarttuen hänen nuttunsa
liepeisin.
— Pelasta... hyvä on sanoa niin... Vielä kerran kysyn teiltä, mistä
minä ne nyt otan!
— Mene etsimään, ukkoseni, sinä kyllä löydät heidät. Välkkyyhän
rinnassasi sunnuntaisin kahdeksan hopeaista kunniamerkkiä, jotka olet
saanut ihmishengen pelastamisesta. Ne olivat ihan ventovieraita sulle,
sallisitko nyt oman lapsesi ja kotikylän lasten mennä perikatoon?
— Säälikää meitä, Legoff; säälikää minua! — sanoi rouva Henry, ottaen
häntä kädestä.
— No niin, malttakaas toki, — virkkoi Legoff, pyyhkäisten hihallaan
silmäänsä. — Älkää nyt kaikki yhtä haavaa puhuko. Mihinkä aikaan
päivästä ne kakarat läksivät valkamasta? Vai niin, puolenpäivän
jälkeen. Vesi oli paolla silloin ja vei heidät mukanaan. Tultuaan
kerran ulapalle, ovat he pakoveden mukana ajautuneet Lokkiluodon
kareille. Kaunis alku! Kalastikos kukaan teistä siellä päin Jambonneau,
Mascaret, Pornichet, Macabiou, huomasiko kukaan mitään erinomaista,
mitään merkkiä?
— Jaa mutta tosiaankin, — sanoi ukko Pornichet, — noin tunti auringon
laskun jälkeen minusta näytti niinkuin olisi ollut jotain roviotulen
tapaista siellä luodolla päin.
— Etkä lähtenyt oitis sinne? Mitäs sä luulit sen olevan? Häitä muka
vietettiin ja ilotulia poltettiin, häh!
— Siltä se näytti kuin ois ollut tulta, ja minä meinasin, että kai se
tulta on, — vastasi Pornichet tyyneesti.
— Vai niin vainen! Ja sillä se muka oli tehty! Voi sinä, pässinpää!
Etkös ymmärtänyt, että pojat olivat sytyttäneet veneen palamaan?
Ymmärrättekö te muutkaan, että vene on särkynyt kareihin? Siitä ei siis
enää ollut mihinkään, ja senvuoksi he tekivät siitä rovion, saadakseen
apua. Siinä se. Mutta maltas, millähän veneellä pojan nulikat ovat
lähteneet? — lisäsi Legoff, iskien terävän katseen vaimoonsa, — se
vielä puuttuu, että olisivat ottaneet minun veneeni!
Legoffin eukko loi silmänsä arkana maahan.
— Kas niin, arvasinhan sen!... Voi konnia kuitenkin! Uuden uutukaisen
veneeni! Viisisataa markkaa poltettu kuin kimppu tulitikkuja! Tämäpä
vasta päivä on!
— Niin se on, isäntä, — sanoi hänen renkinsä. Semmoinen lurjus kuin se
teidän poika, niin se se on valmis tekemään vaikka mitä; mikäpäs sen
hattua haittaa!
Sanopas se vielä kerta! — kiljaisi Legoff, nostaen kätensä sellaiseen
asemaan, ett'ei ollut epäilemistäkään, mitä mies moisella tarkoittaa.
Mutta äkkiä hän muutti äänensä:
— Kyllä minä pojan löylytän; se on vissi se. Sauna hänen saada pitää,
sauna semmoinen kuin koskaan on lähtenyt tällaisista käsistä. Mutta
paina sinä, tuhma suupaltti, mieleesi, ettei semmoiselle pojalle
kuin minun vedä vertoja sata eikä tuhatkaan tuommoista retkaletta
kuin sinun isäsi poika. Mokomakin moukka, tyhjäntoimittaja, rupeaa
tässä viisastelemaan koko kylän älykkäimmästä ja uljaimmasta pojasta!
Veneen polttamisella oli heillä tarkoitus, ja kenties sinunkin
kalloosi mahtuu, että tuo tarkoitus oli hyvä, sillä nyt he olisivat
pelastettuja, jollei tuo pölkkypää Pornichet olisi tänä yönä
laiminlyönyt kaikkia merimiehen velvollisuuksia. Maata, nahjus, ja pian!
— Mutta sitten, Legoff, mutta sitten? Miten on poikain käynyt?
— No sitä ei ole vaikea arvata. Meri on noussut ja huuhtaissut pojat
mukanaan. Siinä koko juttu... elleihän vaan tuo minun poikani, se
lurjus, joka on valmis tekemään vaikka mitä, ole keksinyt keinon
kiivetäksensä Lokkiluodolle ja vienyt muitakin mukaansa.
Kyllä hän on keksinyt sen, ukkoseni, kyllä hän on kiivennyt! huudahti
Legoffin äiti vakaumuksella.
— Jos hän vaan on päässyt kiipeämään tuolle aimo kivelle...
— Kyllä hän on päässyt, ihan varmaan! Hän on näyttänyt merelle pitkän
nenän. Sen minä takaan, ja takaanhan minä sinun poikasi.
— Jos vaan tuo marakatti osasi kynsin hampain kavuta viimeiselle
paltaalle...
— Osasi hän, osasi niinkin, ukko kulta! Minä näen hänet siellä! — huusi
eukko, ikäänkuin äidinrakkauden kirkastamana.
— Entäs toiset, entäs toiset? — kyseli rouva Henry hädissään.
— Olkaa rauhassa, rouva kulta! Ette tunne poikaani. Jos hän on
viimeisellä paltalla, niin siellä ovat muutkin. Luulenpa näkeväni pojat
siellä. Tänne he kurottavat pieniä käsiänsä... He huutavat apua... Jo
tullaan, rakkaat, jo tullaan!
— Matkaan! — huusi Legoff sitten riemuitsevalle joukolle. — Macabiou,
Jambonneau, Mascaret, kaikki isät merelle minun kanssani. Työ ei ole
helppo, kyllä siellä miestä tarvitaan. Jos he vielä ovat siellä, jos
vesi on pysähtynyt siihen eikä ole vienyt heitä mukaansa, niin on pojat
koreassa tilassa! Ruokavaroja, muijat! Sokeria, viinaa, viiniä ja
vaippoja! Joutukaa! Ei saa hetkeäkään enää menettää. Te, herra pastori,
rukoilkaa Jumalaa heidän ja meidän puolesta.
Muonat tuotiin, ja pursi oli jo valmiina lähtemään. Legoff oli
astumaisillaan siihen, kun tunsi jonkun pidättävän häntä käsivarresta.
— Legoff — sanoi rouva Henry, antaen hänelle virvoitusrohtoja ja
vaipan, jonka hän oli kiireesti käynyt kotoansa, — minä jätän lapseni
teidän huostaanne. Pitäkää hänestä hyvä huoli, isäntä. Hän on pienin
kaikista, hän ei ole tottunut tämmöisiin. Hän se on saanut pahinta
kärsiä. Sitä paitsi hän on ainoa, jonka isä ei tule häntä hakemaan.
Saanko minä tulla mukaan?
— Tekö mukaan, rouva kulta! Mitäs ajattelettekaan? Luottakaa minuun,
luottakaa meihin kaikkiin. Kyllä me pidetään huolta teidän pojastanne,
niinkuin omistammekin: yhden isän asemesta tulee häntä pelastamaan
kaksitoista, ja Jumalan avulla, me tuomme teille kyllä enkelinne
takaisin.
Legoff astui purteen ja käski heittää köydet irti. Mannertuuli paisutti
purjeet. Alus keikahti aalloilla ja läksi kyntämään meren pintaa.