Verkkaan — vierivät kauhistuksen hetket. Kauppalassa ei ollut
enää ketään. Kaikki ovet olivat seljällään, kaikki tuvat tyhjinä,
takkavalkeita ei palanut missään. Kaikki ihmiset olivat hajauneet
pitkin rantoja. Merellä välähteli aluksien lyhtyjä, sinne tänne,
toistensa rinnalla, toistensa ohi. Äidit eivät enää jaksaneet
parkua, he voivottelivat käheällä äänellä; miehet kokoutuivat eri
ryhmiin nuotioiden ympärille, keskustellen päivän tapauksesta, jopa
väitellenkin sen johdosta keskenänsä. Pouliguenissa ei ollut kirkkoa.
Batzin kauppalan pappi, huolimatta vanhuudestaan, oli rientänyt
tänne. Hänen tulonsa vaikutti sen, että melu ja rauhattomuus hiukan
tyyntyivät. Hänen pyynnöstänsä oli rouva Henry suostunut menemään
kotiansa; mutta nähtyään poikansa vuoteen, nähtyään tuon hiljaisen,
vilpoisen, avaran vuoteen nyt tyhjänä, hän oli äkkiä vetänyt sen
uutimet kiinni ja jälleen rientänyt rannalle. Liikuttavaa oli nähdä,
kuinka suurta sääliväisyyttä häntä kohtaan osoittivat kaikki: olisi
luullut, että hän se onkin ainoa, jolla on murheen ja tuskan syytä.
— Voi rouva kulta, — puhuivat vaimot, keräytyen hänen ympärilleen.
— Kova onni on kohdannut meitä kaikkia, mutta te kumminkin olette
kaikista onnettomin. Tuommoiset tapaukset, ne ovat meidän kohtaloamme
ne. Meri on meille leivän-antaja, meri on meille vihamieskin. Se ottaa
meiltä lapset ennemmin tai myöhemmin. Merta varten me heitä kasvatamme:
tänään tai huomenna se vie heidät meiltä. Me olemme tottuneet näkemään
rakkaimpamme jo aikaisin lähtevän kotoa pois. Meidän kurjassa elämässä
ei ole hetkeäkään, jolloin ei meillä olisi uhka päällä. Me synnymme,
elämme, kuolemme alituisessa ahdistuksessa; mutta te, mutta te,
poloinen! Onnettomuus kohtasi teidät kuin varas yöllä: ette osannut
sitä aavistaakaan. Ette ole ennen nähnyt veljen, isän, puolison menevän
luotanne kauaksi pois. Ei teidän ole tarvinnut vavista heidän tähtensä,
ei rukoilla tuska sydämessä heidän puolestansa, ei odotella heitä
mökkinne kynnyksellä. Lapsukaisenne ei ole ollut luvattuna jo kätkyestä
saakka altiiksi merelle ja myrskyille. Meri oli teille vaan kesä-ajan
huvitus. Voi kuitenkin! Miksette jäänyt sinne, missä olitte? Mitä te
läksitte hakemaan näiltä raukoilta rannoilta? Mikä kovan onnen tuuli
ohjasikaan teidät tänne?
Miehet eivät tyytyneet pelkkiin valituksiin. Joko vakaumuksesta tai
hyväntahtoisuudesta he koettivat osoittaa, ett'ei vielä olla kaikkea
toivoa vailla. Merellähän ei nyt ole myrskyä. Eikä tuo rantalöytökään
paljoa merkitse. Eihän se ole muuta kuin veneestä luiskahtanut airo;
vene on oman onnensa nojassa kulkenut varmaankin paljoa turvallisemmin
kuin jos tottumattomat kädet olisivat sitä käyttäneet. Tuskinpa saattaa
luulla mahdolliseksi, ettei joku Pouliguenin monista kalaveneistä olisi
heitä huomannut. Ihan varmaan ovat isät löytäneet poikansa: kaikki
tulevat takaisin nousuveden kanssa, joka pian on ylimmillään.
Tämä oli viimeinen toivo, johon vielä kävi tarttuminen, mutta pianpa
sekin raukesi tyhjiin.