— Teidän huostaanne minä hänet jätin. Hän eli keskellänne. Teidän
luonannehan hän virkosi eloon ja tuli terveeksi. Rakastittehan te häntä
kaikki. Teidän pikku Markinnehan se oli.
Kaikki itkivät: hän herätti sääliväisyyttä muissa äideissä.
Melkein mieletönnä tuskasta hän kulki eteenpäin, tietämättänsä minne,
kulki kuin harhaileva haamu. Äkkiä hän huomasi lähellänsä Bibian, joka
samoili syrjässä ja näkyi nauttimalla katselevan yleistä hätää. Rouva
Henry ei tiennyt enää, mitä hän haastoi tahi mitä hän teki: hän rupesi
puhumaan Bibialle ikäänkuin tämä voisi häntä kuulla ja ymmärtää.
— Etkö sinä tiedä, Bibia, etkö tiedä?... Pikku Mark... muistathan, tuo
pieni kaunis poika, jota niin usein kohtasit rannalla... se, jolla on
niin kauniit, siniset silmät... se, joka aina juoksi sun luoksesi jo
kaukaa, kun vaan huomasi sinut... muistathan?... hän, joka oli mukanasi
kalaretkillä!... Nyt hän on merellä! Hän meni muiden kanssa! Hän on
heidän kanssaan venheessä! Nyt ei minulla enää ole lasta! Juokse,
Bibia, juokse hakemaan häntä! Löydä hänet! Tuo hänet luokseni! Hänen
on niin kylmä! Etkös tunne, kuinka kolkkoa on yön ilma? Kas tässä, ota
shaalini, kiedo hänet siihen. Mene nyt, Bibia, mene! Sitten rakastan
sua, sitten pidän huolta sinusta.
Rukoillen hän ojensi käsiänsä kurjaa miestä kohti.
Bibia katsoi ulapalle ja rupesi nauramaan.
— Mutta etkö sinä ymmärrä? — huudahti rouva, rajusti ravistellen
hänen ryysyjänsä. — Sanoinhan minä, että hän on venheessä! Hän meni
muiden keralla! Hän on heidän kanssaan tuolla merellä! Hän juuri, Mark
poikani, lapseni! Hän ei milloinkaan tehnyt sinulle pahaa! Hän yksin
oli hyvä sinua kohtaan. Hän auttoi sinua kurjuudessasi. Hän rakasti
sinua viheliäisyydessäsi. Olin totuttanut hänet sinun rumuuteesi.
Miksis naurat, kurja? Nauroinkos minä, kun ojensit puoleeni särjetyn
sormesi? Nauroiko hän, kun muut viskelivät sinua kivillä? Poika parkaa!
Hänen parhaimpana ilonaan oli laskea pussiisi puolet suurustansa. Mene
pois hirviö, mene pois! Sielusi on vielä hirveämpi kuin ruumiisi.
Poloisen äidin viha muuttui viimeinkin kyyneleiksi; hän rupesi kovasti
nyyhkimään.
Bibia ei nauranut enää.
Hän seisoi liikahtamatta, luoden silmiänsä rouva Henrystä merelle
ja mereltä jälleen rouva Henryyn ja koneen-omaisesti kietoen
käsivarrelleen shaalia.