Säikäyksen ensimmäistä hetkeä ei kykene kukaan kuvailemaan. Rannalla
nousi sanomaton hälinä. Tuska ja epätoivo herättivät henkiin
kokonaisen rankkasateen sadatuksia ja kirouksia. Kuni naarassudet,
joilta penikat on ryöstetty pesästä, syöksivät äidit hurjasti huutaen
rannan kallioille. He juoksivat siellä sinne tänne, hajalla hapsin ja
rintoihinsa lyöden. Se, joka ei ole nähnyt epätoivoisen äidinrakkauden
tuskaa alhaisessa kansassa, ken ei tunne noita luontoja, joissa kaikki
sielun liikutukset ovat vaiston vaikuttamia, se ei saata kuvailla
itsellensä tällaista näkyä. Milloin he hurjistuneina, säihkyvin silmin,
uhkaavina nuhtelivat tottelemattomia lapsiaan, jättäen heidät armotta
Valtameren saaliiksi; milloin he taas heltyen vaikeroivat, pyytäen
takaisin pienosiaan, ja sanomattoman helliä sanoja kuului nyt niiltä,
jotka silmänräpäys sitten olivat rajuina kirkuneet. Nousuvesi lisäsi
heidän epätoivoaan. Rantaa kohti, askel askeleelta, heidän täytyi
peräytyä, sekoittaen huutojansa meren pauhuun, sadatellen aaltoja,
jotka olivat ryöstäneet heiltä heidän kohtunsa hedelmän, kostoa huutaen
merelle, joku jo ennen oli tehnyt niin monta vaimoa leskeksi ja nyt
on lähtenyt ryöstämään lapsiakin. Vihdoin he epätoivoisina moittivat
koko luontoa: maata, joka ei ollut osannut heitä varjella, merta,
joka heidät oli ottanut, taivasta, joka oli sallinut heidän joutua
perikatoon.
Hälytys kävi yli koko paikkakunnan. Vähän matkan päähän toisistaan
sytytetyt roviot valaisivat rantaa ja heijastuivat verisinä mereen.
Hätäkello pantiin soimaan Batzissa. Kumea touhu kulki ympäri seutujen:
ihmiset heräilivät ensimmäisistä unistansa. Croisicista oli työnnetty
kaikki veneet vesille: muutamat laskivat ulapalle, toiset kulkivat
rantoja pitkin. Pouliguenissa oli hätä noussut korkeimmilleen.
Aallot olivat heittäneet rannalle meren-ajon joka nyt kulki kädestä
käteen: se oli airo kateissa olevasta veneestä, selvä merkki
varressaan. Sillä välin kokoontui kansaa kaikilta haaroin, ja pian oli
ihmisiä keräytynyt niin kosolta, etteivät kaikki sopineetkaan tähän
pieneen kylään. Piiritetyssä kaupungissa ei ole milloinkaan ollut
suurempaa sekamelua: hätäkellon ääni, meren möyry, vaimojen parku ja
hälinä, ja kaiken tuon kamalan konsertin keskellä Bibian käheä nauru.
Entäs rouva Henry? Tuskissansa hänkin kääntyi luonnon puoleen; mutta
valtamerelle hän puhui lempeästi, ikäänkuin peljäten herättävänsä sen
vihaa.
— Antakaa, aallot, poikani pois! Ole hänelle laupias, sä hirveä yö!
Taivaan enkelit, vartioikaa hänen ympärillään! Hyvä Jumala, älä häntä
hyljää!
Ja vaimoille, joita oli tullut lähikylistä, hän puhui:
— Sehän on viimeinen, ainoa lapseni. Kaksi oli minulla sitä ennen,
mutta he kuolivat, ja jäljellä on hän yksin. Hän läksi pois minun
maatessani. En tiedä, miten se tapahtui. Hän on vielä niin pieni, hänen
on kylmä; hän oli kesävaatteissa.