Kuka oli tämä Bibia, jonka nauru herätti kauhua ihmisissä?
Hänen alkuperästään ei ollut mitään tietoa.
Milloin oli hän ensi kerran ilmaunut tänne? Meren-ajonako aalto oli
hänet rannalle heittänyt? Mistä hän tuli? Mistä hän oli syntyisin?
Mitenkä hän oli asettunut näille rannoille? Mistä hän oli saanut Bibian
nimen, joka oli tuttu joka ihmiselle?
Siinä kysymyksiä, joihin ei vastausta saatu.
Varmaa vaan on se, ett'ei kukaan ollut kutsunut Bibiata tänne, ja yksi
ainoa katsaus häneen osoitti selvään, ett'ei koti ollut hänestä huolta
vähintäkään pitänyt, jos Bibialla lienee kotia koskaan ollutkaan.
Hän oli kuuro ja mykkä, rujokas, tylsämielinen, sanalla sanoen,
kaikki osoitti Bibiassa, että luonto oli ollut tyly häntä kohtaan.
Semmoisena kuin hän oli kertomuksemme aikana, semmoisena hän oli ollut
aina: järjettömyys ja muodottomuus, ne eivät vanhene. Ryysyt, jotka
tuskin peittivät hänen alastomuutensa, kerjuupussi kaulassa, paksut
huulet, mieletön katse, väärät jalat, pitkät, karvaiset käsivarret,
jotka ulottuivat melkein jalkoihin saakka, takkuinen tukka ja parta —
kaikki tuossa kovan onnen olennossa herätti vaan katsojan inhoa tai
surkuttelemista.
Kuljeksimista hän kyllä näkyi rakastavan, mutta kunnan rajain yli
hän ei kumminkaan koskaan mennyt. Hän oli ottanut varsinaiseksi
olosijakseen Pouliguenin, ja siellä annettiin hänen olla, ei niin
paljoa ihmisrakkaudesta kuin tottumuksesta, ja kosk'ei häntä vastaan
milloinkaan kuulunut valituksia, niin ei irtolaislakikaan osannut
häneen kovilla kourillaan käsiksi käydä. Veroja hänen ei tarvinnut
maksaa eikä muitakaan rasituksia koskaan kantaa, ja niinpä Bibia osasi
vallan hyvin selvitä taloudellisen elämän pulmallisimmistakin mutkista.
Kesällä hän makasi yönsä rannan kallioiden juurella, talvella ladoissa
tahi talleissa. Ympäri vuotta hän ravitsi itseään leivänpalasilla,
kerjäläisenä kulkien talosta taloon, sekä kravuilla ja ruohoilla,
joita hän kokoili meren rannalta pakoveden aikana. Paljain käsin hän
pyysi isoja merikrapuja ja anaitsi vähän rahaa. Kävi hän toisinaan
työssäkin satamassa, lastaamassa ja purkamassa, aluksia hinaamassa;
ottivat joskus kalamiehetkin hänet mukaansa purjeita hoitamaan ja
nuotan laskussa auttamaan. Markkinoilla hän väänsi karusellia, näyttäen
itseään samalla ilmaiseksi. Saatuaan kokoon pari kolme markkaa, hän
noudatti luonteensa vaatimusta kuin mikä kuljeksiva ritari konsanaankin
ja katosi muutamaksi viikoksi. Silloin tuntui kuin jotakin olisi
puuttunut Pouliguenista, — niin oli totuttu näkemään tuota rumaa,
ryysyistä olentoa.
Tämä poloinen oli yht'aikaa koko kylän kauhistus ja pelko, mutta
samalla naurun ja ivan esine. Koirat urisivat hänen lähestyessään.
Pienet lapset, huomattuaan jo kaukaa hänen tulonsa, juoksivat piiloon
äitiensä hameitten turviin. Lasten itkut saatiin paikalla taukoamaan,
kun vaan uhattiin Bibialla. Vanhemmat lapset juoksivat hänen perässään,
kirkuen ja viskellen häntä kivillä. Ei ollut sitä kujetta, jota nämä
rajut pojat eivät olisi tehneet hänelle joka päivä. Myötätuntoisuutta
mies parka tuskin koskaan sai osakseen. Nuoret ja vanhat, pienet ja
suuret eivät säästäneet häntä vehkeiltänsä ja ilveilyiltänsä: harvoin
viskattiin leipäpala hänen pussiinsa, ellei sitä seurannut paha
sana. Onko ihmeellistäkään sitten, että Bibia tuli pahaksi? Bibia
oli paha vaan samalla kumminkin aina sävyisä. Viha, jota oli hiljaa
kasaantunut hänen sydämeensä, ei osoittaunut milloinkaan itse työssä
henkeä tai omaisuutta vastaan; se tuli ilmi vain kamalassa riemussa
kaikesta onnettomuudesta, kaikista kovan onnen kohtauksista, mitkä hän
suinkin näki. Hän ei olisi varastanut omenatakaan puutarhasta, hän ei
olisi sormellakaan koskettanut perässään kirkuilevia pahan-ilkisiä
poikia; mutta kun vene ulapalla kaatui kumoon, kun tulipalo hävitti
rakennuksen, kun rakeet löivät laihon pilalle, ja kun silloin kaikki
kylän asukkaat olivat surussa ja epätoivossa — silloin nauroi Bibia
kimmurrellen, ja tämä nauru, joka kuului sahan sähinältä kiveä vastaan,
kajahteli kylän päästä toiseen. Tällä tavoin hän kosti luonnon tylyyden
ja ihmisten julmuuden: nämä nauroivat hänen ruumiinvirheillensä, hän
nauroi heidän kärsimyksilleen.
Rouva Henryn olo Pouliguenissa sai aikaan muutamia muutoksia tämän
poloisen kohtalossa.
Rouva Henry ei voinut liikutuksetta nähdä niin perinpohjaista
viheliäisyyttä, ja sääliväisyyden silmäys viimeinkin kohtasi kurjaa
miestä.
Tavatessaan Bibian kävelemässä rannalla, hän ei katsellut häntä
kuin mitä kummaa ikään eikä kääntynyt inholla hänestä pois, vaan
kiinnitti häneen sääliväisen katseen, aina kun raha poloisen pussiin
solahti, aina sillä oli rakkauden myhäys mukanaan. Pikku Mark se
useimmiten sai antaa almun: rouva Henry arveli, että almu, lapsen
käden kautta annettu, on paljoa otollisempi Jumalalle ja suloisempi
köyhän sydämelle. Mark oli vähitellen voittanut inhonsa, ja pian
tuli hänelle tuosta almun-annosta mieluinen toimi: siten hän tottui
jo nuoruudessaan tähän korkeimpaan kaikista ihmisvelvollisuuksista,
siten hän oppi antamaan arvoa ihmiselle sen rumimmassakin muodossa,
oppi tuntemaan Luojaansa, rakastamaan Häntä ja palvelemaan Häntä Hänen
vähäpätöisimmissäkin ja mitättömimmissäkin luoduissaan.
Eräänä päivänä, ollessaan laivan lastia purkamassa satamassa, oli
Bibia pahasti loukannut sormensa. Herkkä hän ei suinkaan ollut kipua
valittamaan, mutta nyt hän oikein ulvoi tuskasta. Sattumalta tuli
rouva Henry sinne. Koneen-omaisesti pysähtyi Bibia ja osoitti hänelle
likistyneen sormensa. Hetkeäkään empimättä rouva Henry viittasi hänet
tulemaan mukanansa ja vei hänet kotiinsa. Pienellä hyllyllä oli hänellä
vähäinen kotiaptekki: hän, niinkuin äidit tavallisestikin, osasi
hoitaa lyöttymiä, haavoja ja loukkauksia. Hän pesi sormen, oikaisi
kynnen, likisti haavan laidat yhteen, kääri ne siteesen ja pani sormeen
viimein nahkaisen tullon, jonka hän oli tehnyt hätäpikaa, ja sitoi
kahdella, ranteen yli kulkevalla nauhalla. Ja kaiken tämän hän teki
yksinkertaisesti ja sillä luontevalla sulolla, mikä asui kaikissa hänen
toimissaan.
Markille, joka oli ollut tässä saapuvilla, oli tämä mitä varmin,
kauniin, hedelmällisin opetus.
Nähdessään, kuinka tuota kerjäläis-parkaa toiset pilkkasivat, toiset
härnäsivät, ja kuinka koko Pouliguenin lapsijoukko ajoi häntä takaa
kuin mitä metsän petoa, tunsi Mark häntä kohtaan sääliväisyyttä,
joka kasvoi melkein hellyydeksi. Hän ei lähestynyt Bibiata koskaan
muutoin kuin lapsellisella ystävällisyydellä, ikäänkuin ymmärtäen,
ettei pelkkä antaminen yksinänsä riitä, ja että almu on annettava yhtä
sydämellisesti kuin lahjakin. Joka kerta hän laski pehmeän, pullean
kätensä Bibian poskelle, sanoen: "Bibia parkaa! Voi Bibia parkaa!"
ja silloin kerjäläinen seisoi liikkumatonna ja ikäänkuin syvissä
ajatuksissa. Monastikin sai Mark esimerkillänsä tai pyynnöillänsä
hillinneeksi lasten hurjat vehkeet. Huvikseen hän katseli rannalla,
kuinka Bibia muitta neuvoitta, pitkillä koukkusormillaan vain,
pyyteli merensaalista, eikä saata olla sen ihanampaa näkyä kuin tämä
viheliäinen mies ja hänen rinnallaan tuo kaunis lapsi, joka hyrisi
hänen ympärillään kuin mehiläinen, käsiään taputellen ja riemusta
huutaen joka kerta kuin Bibia viskasi maalle kiinnisaamansa saaliin.
Bibiassa nämä hyvyyden osoitukset sekä äidin että pojan puolelta
eivät näkyneet herättäneen muuta kuin pelkkää typerää kummastelua,
joka tuskin ensinkään erosi hänen luontoperäisestä tylsyydestään.
Lieneekö hän niitä ymmärtänyt vai pitänyt vain jokapäivisenä asiana,
sitä ei olisi kukaan saattanut varmaan sanoa. Vähitellen huomattiin
kumminkin, ett'ei hän milloinkaan kulkenut rouva Henryn asunnon ohitse,
nostamatta sormea huulillensa, ja sillä välin kuin Mark äitinsä kanssa
oli Roche-Bernardissa, oli Bibia tähystellen ja haeskellen kuljeksinut
sinne tänne.
Sellainen oli Bibia. Viha yksinänsä heitti hiukan valoa siihen kätköön,
jossa hänen järkensä piili; lähimmäisensä onnettomuuden näkeminen —
se yksistänsä saattoi herättää hänet hänen tylsyydestään ja eläyttää
hänen sieluansa. Hän vihasi ihmiskuntaa, jonka hylky ja inho hän oli.
Liiatenkin vihasi hän lapsia, joiden pilkan-esine ja marttyri hän oli.
Ja pahemmin kuin koskaan ennen olivat nuo pahan-ilkiset pojat
ahdistaneet Bibiata juuri sen onnettoman päivän koittaessa, jolloin he
vanhempainsa poissaollessa olivat herroina kylässä. Markia ei ollut
silloin heidän joukossaan; he saivat siis oikein halustansa kiusata
ja härnätä Bibiata. Päästäkseen heistä, oli Bibia paennut eräälle
kalliolle, ja sieltä hän sitten oli katsellut näkyä, mieluisinta, mitä
hänen silmänsä milloinkaan olivat nähneet: vene lähtee valkamasta, ja
pian senjälkeen vetää valtameri mukanansa poloisen kiusanhenget.
Ymmärrätkö nyt, kuinka suuri oli säikähdys Pouliguenissa, kun keskellä
hätää, joka kasvoi joka silmänräpäys kuului Bibian nauru, tuo nauru,
joka aina oli jonkun turmion enteenä ja kajahteli nyt kuni huuhkajan
huuto keskellä yön hiljaisuutta?
Taivas oli kirkas, meri tyyni: ei niinmuodoin ollut mitään vaaraa
peljättävissä, mikään onnettomuus ei siis nähtävästi uhannut.
Ja kumminkin oli Bibia nauranut!
Yksi ajatus valtasi kerrassaan kaikkien mielet: lapset ovat joko
hukkuneet tai surman suussa!
Tällä välin palasivat ne, jotka oli hakemaan lähetetty. Lapsia ei ollut
näkynyt missään, ei Batzin kauppalassa, ei kylissä eikä maatiloilla.
Suolankaivajat viipyivät vielä Guérandessa. Kauan saatiin odottaa
heitä He palasivat viimein hilpeinä ja hyvillään. He olivat käyttäneet
tilaisuutta hyväkseen ja huvitelleet itseänsä Guéranden markkinoilla.
He olivat käyneet kaikissa huvikojuissa ja nähneet ihmeellisiä asioita:
kaksipäisen vasikan, jättiläisnaisen, hylkeen, joka osasi puhua kaikkia
maailman kieliä, kuusijalkaisen lampaan, nuoralla tanssivan vuohen,
apinoita, jotka osasivat äksierata kuin sotamiehet, koiria, jotka
osasivat hyppiä renkaiden lävitse. Mitä taas lapsiin tulee, niin ei
heistä ollut kuulunut mitään.
Ei ollut enää muuta neuvoa kuin haeskella rannat tyyten tarkoin, ja
— ihmeellistä! — kukaan ei ollut vielä osannut kohdalleen arvata,
minne lapset olivat joutuneet; mutta silloinpa, mukaan otettujen
tulisoihtujen valossa, nähtiin Bibia kallion huipulla käsi ojennettuna
ulapalle. Sitä suuntaa olivat siis lapset lähteneet: sieltä päin heitä
niinmuodoin on lähdettävä hakemaan.
Parku pääsi kaikilta. Mentiin valkamaan. Luettiin veneet siellä. Yksi
niistä puuttui.
Lapset olivat merellä!