Yhtä suuri hämmästys ja epätoivo kuin Lokkiluodolla, vallitsi myös
Pouliguenissa. Mutta lähtekäämme seuraamaan tapauksia siitä hetkestä,
jolloin vene Legoffin johdolla oli lähtenyt rannasta. Kylässä oli vielä
vähän aikaa kaikki hiljaa ja autiota. Rouva Henry herättyään ei osannut
säikähtää eikä kummastellakaan Markin poissaoloa. Hän läksi ulos
metsiköstä ja haeskeli poikaa silmillään, mutta kun ei häntä näkynyt,
päätti hän pojan menneen muiden lasten kanssa leikkimään rannalle.
Tämä arvelu olikin aivan luonnollista, sillä niinhän Mark oli tehnyt
joka päivä. Koko iltapuolen oli äiti vaipuneena mitä mieluisimpiin
ajatuksiin. Kohtalo näkyy lyövän toisinaan julmaa leikkiä ihmisen
kanssa: niinpä rouva Henrykin hymyili tulevaisuudelle silloin kuin
valtameri oli viemäisillään häneltä hänen viimeisen elonvesansa.
Illan suussa palasi kotia koko kylän väki, paitsi kalamiehiä. Pouliguen
kävi vähitellen jälleen entiseen asuunsa ja vilkastui; puuttui vaan
lasten melua. Ei osannut vielä kukaan huomata heidän poissaoloansa;
äiditkään eivät tuosta huolehtineet, sillä he tunsivat pienten
huimapäisten tavat. Kun tulee illallisen aika, silloin — niin he
arvelivat — ryntäävät he kuin nälkäiset varpuset. Täytyy tunnustaa,
että jos pojat eivät olleetkaan aina niin perin tarkkoja kouluun menon
suhteen, niin ihmeellisen täsmällisiä he olivat kaikessa, missä lusikat
ja vellivadit tulivat kysymykseen. Tulipa jo illallisenkin aika, vadit
höyrysivät pöydillä, mutta ei kuulunut vielä lapsia! Kummallista:
tuollaistahan ei ollut koskaan ennen tapahtunut; mutta äidit, jotka
näkevät miestensä menevän joka päivä merelle ja pienostensa, heti kuin
liikkumaan kykenevät, piehtaroivan rannan hiekassa, eivät hätäänny niin
vähällä. Rauhattomampi oli rouva Henry. Hän oli kulkenut kallioilla,
huudellen poikaansa. Ja nytkös kylän eukot lohduttelemaan häntä, kukin
tavallansa! Onhan Mark hyvissä hoteissa, mitäs vaaraa hällä olisi!
Paikat ovat turvalliset, eikä pojatkaan juuri pölkkypäitä; he tuntevat
meren rannan kuin viisi sormeansa. He ovat kaiketi menneet Guéranden
markkinoille katselemaan tanssivia koiria, tai kenties Batziin, jossa
he välisti pitävät suuria pähkinä- ja mesileipä- kekkereitä. Ei pojilla
hätää hituakaan; pikkuruinen haiverrus vaan, kun kotia tulevat.
Yö tuli, mutta lapsia ei kuulunut vieläkään. Rauhattomuus rupesi
valtaamaan kyläläisiä. Rouva Henry ei enää kestänyt asemillaan. Hänen
pyynnöstään oli suolankaivajia lähtenyt hakemaan kaikille haaroille.
Muutamain piti mennä Guérandeen, toisten aina Batzin kauppalaan.
Muutamain oli määrä käydä läheisissä kylissä ja kartanoissa. Heitä
odottaessaan oli koko kylän väki kokounut rantakujalle. Siinä sitä
pohdittiin ja punnittiin ja arvailtiin, mutta pelkkää pimeässä
hapuilemista oli kaikki. Ja kovin siinä äidit toruivat poissaolevia
poikia. Kukin sätti naapurinsa poikaa, ja mahtoi siinä Legoff, joukon
johdattaja, kuulla kunniansa!
Siinä sinkoili syytöksiä ja vastasyytöksiä, mutta kesken kaikkea
kajahti meren rannalta räikeä, kamala, eläimen-omainen kiljahdus;
vaimoväki katsahti kauhistuen toisiinsa, muutamat tekivät hurskaasti
ristinmerkin.
— Pyhä neitsyt! — huudahti Guilleminin eukko. — Bibia nauraa, ja se
tietää pahaa!