Tähän oli Legoff päättänyt jutelmansa. Lopettaakseen sen sopivalla
tavalla, liitti hän muutamia kohoittavia ja varoittavia lauseita, mutta
äkkiäpä hänen äänensä keskeytti eräs toinen ääni. Ja tätä keskeyttäjää
ei oltu osattu aavistaakaan. Hän säpsähti, kallisti korvansa meren
pauhinata kohti ja päästi julman hätähuudon, johon kaikki muutkin
kohta yhtyivät. Jotakin hirveätä, jota tuskin osasi erottaa, mutta
joka näkyi liikkuvan yön pimeydessä, läheni pauhaten ja kantaen
kammoa ja kauhistusta yöhön. Jo pauhasivat aallot saaren ympärillä.
Poloiset huomasivat olevansa hukassa. He eivät olleet aavistaneetkaan
tätä onnetonta loppua, joka kumminkin oli niin helposti arvattava,
ja nousuvesi yllätti heidät äkkiä, niin kuin eivät olisi milloinkaan
kuulleet siitä. Säikähtyneinä, neuvottomina he juoksentelivat
kallioita ylös ja alas, kuni ahdistetut rotat, hakien lymypaikkaa.
Kaikki huusivat vanhempiansa, käsiään kierrellen ja hivuksiaan
repien. Keskellä tätä hälyä ja epätoivoa oli Tuomas I:n pojanpoika
ainoa, joka ei menettänyt malttiansa. Käytyään Lokkiluodon ympäri,
jota sammuvat kekäleet vielä hämärästi valaisivat, ja tutkittuaan
tarkasti luodon muodon, oli hän huomannut, että tuolla ylempänä tässä
myrskyjen murentamassa kivikalliossa varmaankin on ulospistäviä syrjiä
ja tasaisia paikkoja, joita myöten he pääsevät nousuvettä pakoon;
siellä on varmaankin halkeamia ja rotkoja, turvapaikoiksi heille.
Mutta miten päästä sinne? Ensimmäisille tasanteille oli mahdoton
päästä kissankynsinkään. Mutta hätä keinon keksii. Vähässä ajassa oli
Legoff veneestä taanoin löytämistänsä nuorista ja rihmoista sitonut
köysiportaat. Sitten hän korotti äänensä, niin että se kajahteli meren
pauhun yli, ja kutsui pojat kaikki kokoon.
— Rauhoittukaa, — sanoi hän heille. — Me olemme nyt tosin kuin
hiiret loukossa, mutta voivotuksillako te luulette pääsevänne siitä?
Kuulittehan te, miten vaari vainajan kävi; ei ollut hänellä pula
parempi kuin meilläkään, mutta pääsipäs! Auta itseäs, niin Jumalakin
sua auttaa, sanoo sananlasku.
Muutamilla sanoilla hän ilmoitti, mitä nyt oli tehtävä, ja
silmänräpäyksessä käskyt noudatettiinkin. Nyt oli asettuminen samaan
asentoon kuin norsusilla oltaessa. Väkevimmät asettuivat kalliota
vastaan, sitten nousi pienempi aina suurempansa hartioille, ja pian
oli tuo elävä pyramiidi valmiina, juurella Macabiou ja Pornichet,
huipulla Mark.
— Pysykää nyt kiinni, pojat! — käski Legoff.
Hän otti vauhtia ja kolmessa hypyssä oli hän jo Markin kohdalla, jonka
hän oli vähällä sysätä alas. Siten hän pääsi semmoiselle kohdalle
kuin ennakolta oli arvannut. Siinä oli kolo, kyllin avara, heidän
sopia siihen joka miehen. Päästyään kerran sinne, kiinnitti hän ennen
mainitut nuoraportaat ulospistävään kallionkylkeen, heitti toisen pään
alas, ja niin nousivat pojat vuorotellen ylös. Ja aikapa olikin: vesi
huuhteli jo heidän kantapäitään.
— Voi kuitenkin, — sanoi Mascaret parka, nostaen jalkansa portaille, —
sanokaas nyt itsekin, eikös olisi ollut parempi maata omilla vuoteilla!
Sillä välin kuin muut lepäsivät, tarkasteli Legoff asemaa ja
mietiskeli, millä keinoin päästä yhä ylemmäksi. Geologiasta hän tosin
ei tiennyt sanottavaksi mitään, mutta luontoperäisellä aistillansa
hän oli kumminkin tehnyt oikeita päätöksiä Lokkiluodosta. Kaukaa
katsottuna tämä kallio näytti yhdeltä ainoalta suunnattomalta suipolta,
sileälaitaiselta kannasta huippuun asti; mutta läheltä katsova tutkija
sai siinä nähdä, mitä tuulet ja aallot voivat tehdä tuommoiselle
kiviselle jättiläiselle. Kovat on heillä kourat. Vähän ne kyllä äkkiä
toimeen saavat, mutta ne tekevät työtä sitä uutterammin, lepäämättä,
joutopäiviä pitämättä. Hävityksen työstä oli tullut taideteos. Tämän
kolotun, lohkoillun, joka puolelta tahkoillun kallion kyljissä näki
jos minkinlaisia rakennustaiteellisia luonnoksia. Paikoittain ilmeni
siinä ikäänkuin vanhan feodalilinnan raunioita, paikoittain kuni
jonkun gootilaisen kirkon jäännöksiä. Umpinaisia rotkoja ja solia,
portaita, joita myöten ei päässyt minnekään, pengerryksiä päälletysten,
omituisen muotoisia pylväitä puoleksi hajonneiden holvien kannattamina,
puolipyöreitä ja kulmikkaita kaarelmia, poikkinaisia karniiseja,
ulospistäviä rinteitä, tornimaisia, räystäsmäisiä, suippopäisiä
muodostuksia, sanalla sanoen, — sekavin joukko esineitä, mitä
oikullinen luonto milloinkaan on voinut luoda taivaan ja valtameren
välille!
Legoff oli huomannut kallion äärimmäisessä päässä jonkun käytävän
tapaisen, joka kierrellen kulki ylöspäin kallion ulkolaitaa myöten.
Hän arvasi myös, että tämä käytävä, jossa tuskin vuorikauriskaan olisi
päässyt kulkemaan, päättyi palttaan heidän yläpuolellansa.
— Matkaan! huusi Legoff.
Ja hän näytti heille tietä. Joukko liikkeelle heti. Verkalleen siinä
kuljettiin, perätysten, jälkimmäinen pitäen kiinni edellisen: puserosta
tai nutun liepeestä. Ääneti olivat pojat. Kuului vaan oppaan kun hän
tuon tuostakin huomautti joukolleen vaarallisia paikkoja. Tähtien
heikossa valossa he siinä samoilivat, ja meri möyrysi heidän jalkainsa
alla.
Ryömittyään kallion ympäri, he eivät tulleetkaan paltalle, niinkuin
Legoff oli luullut, vaan joutuivat solaan, jonka kummallakin puolen
kohoili kohtisuora kallion seinä. Tämä sola oli syntynyt kallion
halkeamisen kautta, ja lohjenneita kivimöhkäleitä oli siinä aina vähän
matkan päässä. He astuivat tähän halkeamaan, joka näytti kuivuneen
virran uomalta. Eivät he tienneet, minne se vie, eivät tiedustelleet,
pääseekö siitä pois: nousuveden ahdistaessa ei heillä ollut aikaa
ajatella eikä harkita. He eivät astuneet, he ryömivät käsillään ja
jaloillaan. Jok'ainoan kivilohkareen yli täytyi kiivetä. Vuoroin he
liukuivat jälleen kiveltä alas, jolle juuri olivat päässeet; vuoroin
jäivät kivelle lepäämään, kädet ja jalat naarmuissa, kieltäytyen
enää menemästä eteenpäin. Legoff oli joka paikassa: etunenässä tietä
osoittamassa sivulla, perässä, niinkuin lammaskoira rohkaisemassa
uupuneita, Kehoittamassa jäljellejääneitä, panemassa niin sanoakseni
sääriä kunkin selkään.
— Miehuutta, pojat, miehuutta! Joko uuvuit, Jambonneau! Joko
mennään ryömimällä, Mascaret! Aatelkaas vaan, mikä kunnia meille
tästä viimeinkin tulee! Ei nyt poikia poimitakaan kuin simpukoita
merenluodolta, eikä meidän huolikaan astua omiin lämpöisiin häntä
koipien välissä. Ei! Pää pystyssä sitä kotia tullaan, pää pystyssä ja
uljaasti kuin voittajat konsanaankin. — Astu, astu Macabiou, ethän
sinä astu ensinkään. — Pouliguen on ottava meidät vastaan avosylin
ja on kerskaileva kunniastansa, kun saa olla tällaisten miesten
kotikylä. Isät sanovat: »kas uljaita poikia vaan!» Äidit katsovat
ylpeinä tällaisiin lapsiinsa. Koko viikkoon pelkkää siankinkkua ja
munakokkelia. — Ponnista, François Guillemin, ponnista! Ei maar
vaarisikaan ollut kovin mukava istua kököttää valaskalan seljässä? —
Sanomalehdissä, pojat, sanomalehdissä meitä mainitaan. — No, Pornichet,
mitäs kuhnailet kuin etana? — Vielä miehen harppaus, parisilainen!
Vielä muutama askel, pojat! Pian ovat vaivat lopussa.
Ja Legoff oli esimerkkinä kylmäkiskoisuudessa, uutteruudessa,
uhraumisessa yhteiseksi hyväksi. Ensimmäisenä hän oli joka kalliolla
ja heitti sieltä muille nuoraportaat, joita hän kantoi vyötäisillään.
Pienempiä hän hoiteli huolellisesti ja hellästi kuin äiti: vaikeimmissa
paikoissa hän kantoi heitä sylissään tai olkapäillään. Tuon tuostakin
hän huusi kaikkia nimiltä, tietääkseen, ovatko kaikki saapuvilla,
eikö ketään ole jäljelle jäänyt. Läähättäen, uupuneina, riutuneina,
peloissansa he olivat viimeinkin päässeet solan päähän. He eivät enää
jaksaneet valittaa onnettomuuttansa. He viskausivat yksi sinne toinen
tänne viimeisille pengerryksille, ja siihen useimmat nukkuivat. Nekin,
jotka olivat koettaneet pysyä valveilla, vaipuivat uneen, mutta äkkiäpä
he säpsähtäen heräsivät, sillä tulossa oli aina vaan vihollinen, joka
ei väsynyt heitä ahdistamasta. Meri oli anastanut heiltä pakopaikan,
sulkenut solan pään, ja siihen nyt aallot hurjina vyöryivät. Solasta ei
ollut mitään pääsyä. He olivat saarretut kaikin puolin meren ja kallion
väliin.
— Tule tänne, Legoff, tule tänne!
Mutta Legoffia ei ollut siinä. Hän oli kadonnut, ja tiessään oli
silloin heidän viimeinenkin toivonsa.
— Legoff! Legoff!
Ei kuulu vastausta.
Minne hän oli joutunut? Olisiko hän tietä etsiessään luiskahtanut alas?
Olisiko hän joutunut altiiksi-antaumisensa uhriksi?
— Missä sinä olet, Legoff, missä?
Meri nousi nousemistaan, ja hyyristyneinä kallion seinää vasten he
hirmulla katselivat, kuinka aallot jo vaahtojansa viskelevät heidän
jalkoihinsa.
— Legoff! Legoff!
Vielä moniahta minutti, niin on vesi huuhtaissut heidät kuin
hiekkajyvät.
— Pojat hoi! — huusi samalla joku ääni ikäänkuin taivaasta.
Oi uljas poika, kuinka kernaasti olisin sua likistänyt rintaani vasten!
Hän se oli! Se oli Legoff! Muiden maatessa hän valvoi ja piti huolta
heidän pelastuksestansa. Loiskasvin lailla hän oli tarttunut kiinni
jokaiseen kallion särmään, sisiliskona ryöminyt ylös rinnettä myöten,
oravana puikkinut ja pujahdellut, vuorikauriina hyppinyt kiveltä
kivelle, ja nyt hän viimeinkin ihmeteltävällä notkeudella saapunut
ylimmäiselle pengerrykselle. Sieltä hän heitti alas nuoraportaat, jotka
oli määrätty vielä kerran pelastamaan heidät.
Niin paljon vaivaa, niin paljon ponnistuksia — eikä se kumminkaan
heitä auta, viivyttäähän vain tunniksi tai pariksi heidän tuhoansa.
He riensivät vielä eteenpäin, kiveltä kivelle, kunnes saapuivat
viimeiselle paltalle, jonka keskeltä kohosi jättiläispylväänä iso
kallion lohkare. Täällä nyt oli ratkaiseva hetki lyövä näille
poloisille pojille. He olivat panneet kaikki voimansa liikkeelle.
Nouseminen oli päättynyt. Legoffinkin voimat olivat rauenneet.
Korkeana ja sileänä kuin pylväs seisoi lohkare, jonka huipulla
kalalokit yönsä viettävät, ja sinne ei ollut ajattelemistakaan. Meri
ja autio avaruus piirittivät heitä, ja neuvottomina olivat pojat
näiden kahden äärettömyyden välillä. Ylhäällä kohoili tyyneenä kirkas,
öinen tähtitaivas, ja alhaalla nousi yhä likemmäs heidän viimeistä
turvapaikkaansa valtameren hurja rynnäkkö. Meri läheni lähenemistään,
ja kuolema läheni sen mukana.
— Ystävät, — virkkoi viimein Legoff kyynelsilmin, — teidät oli uskottu
minun huostaani. Minun oli teitä hoitaminen, ja minä olen saattanut
teidät perikatoon. Tulkaa syliini ja sanokaa antavanne anteeksi minulle!
Näistä sanoista heltyi jok'ainoa sydän.
— Ei, Legoff, meillä oi ole mitään sinulle anteeksi antamista.
Sinä et ole meitä saattanut perikatoon, sinähän olet tehnyt kaikki
pelastaaksesi meitä.
Ja Legoff syleili heitä kutakin; senjälkeen syleilivät he toisiansa,
itkien ja nyyhkien.
— Voi sinua, pikku Mark, sinä olit niin onnellinen, — sanoivat pojat; —
miksis tulit meidän kanssa? Eikä sinun mielesi tehnyt mutta me muuthan
sinua yllytimme.
— Minäpä se olenkin syy tähän kaikkeen, — vastasi Mark; — minähän
päästin veneen rannasta.
Ja he kääntyivät Pouligueniin päin ja puhelivat, ikäänkuin vanhemmat
voisivat kuulla heitä:
— Hyvästi, isä! hyvästi, äiti! Meidän täytyy kuolla, te ette enää näe
lapsianne!
Mutta hirveähän oli sentään tuo lähenevä loppu, ja pian huusivat
poloiset jälleen:
— Pelasta meitä, Legoff, pelasta!
Ja kaikki hyyristyivät hänen ympärilleen kuin kananpojat emänsä siipien
alle. Ja juhlallisella äänellä hän lausui:
— Polvillenne, pojat!
Kaikki kävivät polvillensa, ja Legoff, seisoen paljastetuin päin
heidän keskellään, luki ääneen sen rukouksen, jonka he olivat oppineet
jo äidin sylissä istuessaan, ja jota he olivat lukeneet joka aamu
noustessaan.
»Isä meidän, joka olet taivaissa...»
Sittenkuin hän oli lausunut viimeiset sanat, liittivät muut:
— Amen!
— Jumala siunatkoon meitä! — sanoi Legoff.
Ja hän kävi polvilleen.
Vesi nousi paltalle saakka, ja jo pirskui suolaista vaahtoa heidän
kasvoillensa.