»Näin nyt oli kuninkaallinen pakolainen otettu kiinni kuin pahantekijä
ikään, ja vaikka hän oli enemmän kuollut kuin hengissä, niin jaksoi
hän kumminkin kääntyä ympärinsä ja näki edessään erään julman
kummituksen, joka oi ollut muu kuin Kvinkvina itse, Kvinkvina kaikkine
seuralaisineen, joiden etunenässä näkyi Bibi-Lulun lempeä haahmo
puiden siimeksessä. Niinkuin tiedätte, hyvät ystävät, ovat villit
ihmiset ihmeellisen tarkka-aistisia. Heillä on niin herkät korvat, että
kuulevat heinän kasvamisen, muurahaisen astunnan, kärpäsen hengityksen.
Näkö heillä on niin erinomainen, että voisivat nähdä hämähäkin
kutovan verkkoa kuussa, ja mitä hajuhermoihin tulee, niin voisivat
he Pouligueniin asti tuntea, milloin Batzissa makkaroita paistetaan.
Tuskin olivat Kvinkvina ja hänen seurakumppalinsa tulleet ulos majasta,
jossa he olivat olleet neuvottelemassa, niin olivat he heti vainunneet
kuninkaan hajun. Viekkaina kuin ketut he olivat hetikohta arvanneet,
että jotakin tässä on toisin kuin olla pitäisi. He läksivät onnettoman
vaari vainajan jälkiä myöten, eikä heidän tarvinnut kovinkaan
kiirehtiä, niin jo ennättivät rannalle samaan aikaan kuin hänkin.
— Teidän majesteetinne, — sanoi Kvinkvina kaikella alamaisella
kunnioituksella, — teidän majesteetinne tietää kyllä, että
perustuslakimme, jota olette vannonut pitävänne pyhänä, nimenomaa
kieltää kuningasta lähtemästä maasta pois.
— Lapsukaiseni, rakkaat lapsukaiseni, — änkytti onneton hallitsija,
tuskin enää pysyen pystyssäkään. — Minun teki mieleni vaan tehdä
piikkiriikkinen huviretki merellä. Pyhitettyäni koko päivän
valtiotoimille, jotka tarkoittavat kansani parasta, olisi minun ollut
suloista, sen tunnustan, muutamaksi hetkeksi tuossa ruuhessa pienosessa
unohtaa mahtavuuden murheet ja hallitustointen huolet.
— Perustuslaki, teidän majesteettinne, ei salli sitä. Ja jospa
perustuslakikin sen sallisi, niin rohkenisivat teidän uskolliset
alamaisenne kaikkein nöyrimmästi kantaa jalkainne juureen kieltonsa.
Yöt ovat viileät näinä aikoina, ja yks kaks voisitte saada yskän ja
kulkutaudin, ja huomenna on meillä juhla, jossa teidän majesteetinne
läsnäolo on välttämätön.
— Juhla! Niinkö sanoit, rakas Kvinkvina?
— Niin, teidän majesteetinne, isänmaalliset huvit, joihin on osaa
ottava koko saaren kansa...
— Ja olisipa kovin katkerata, jos suuresti rakastettu hallitsijamme
ei kunnioittaisi niitä läsnäolollaan, — lisäsi Bibi-Lulu sointuvalla
äänellään.
— Rakkaat ystävät, minä olen syvästi liikutettu. Kuinka suloista
minun olisi nähdä kaikki alamaiseni ympärilläni samassa pöydässä! Vaan
pahoinpa pelkään, että minun terveyteni tila riistää minulta huvituksen
olla läsnä huomispäivän kokouksessa. Minä en ole ensinkään terve, rakas
Kvinkvina.
— Mitä minä kuulen! — huudahti Kvinkvina. — Teidän majesteetinne ei
ole koskaan voinut paremmin. Olettehan lihava ja pullea puolelta ja
toiselta.
— Muistapas, Kvinkvina, että pahimmat taudit ne juuri osoittavatkin
hyvän terveyden oireita. Tällainen kyllä on minulla muoto, lapsukaiset,
mutta sittenkin minä surkastun ja näivetyn päivästä päivään. Valta ja
voima — se on painava taakka, ja hallitseminen — voi kuinka raskas
urakka se on! Helpompi olisi hakata halkoja. Tämä rasva, johon kansani
katseet kiinnittyvät niin suurella rakkaudella ei ole muuta kuin
pelkkää tautiperäistä pöhöä Tämä lihavuus, joka tekee teidät niin
ylpeiksi tämä pulleus, tämä ihon punervuus, kaikki tämä, hyvät ystävät,
on petollista ulkonäköä vaan. Vertauksissa puhuen: minä olen kuin mikä
pöhökakku. Mutta merkillisintä tässä taudissa, joka minua vaivaa, on
se, että vereni on alituisesta valvomisesta muuttunut niin sanoakseni
myrkyksi. Jok'ainoa kirppu tai itikka, joka pahaa aavistamatta
kimppuuni käy, saa halvauksen ja kuolee siihen paikkaan. Joka aamu on
herätessäni ympärilläni kantapäästä kiireesen syöpäläisten raatoja.
Tiedättehän, että viime viikolla kuoli minulta suureksi surukseni
Kakambo, sievin kaikista apinoistani, sydämelleni rakkahin juuri siitä
syystä, että se oli niin sinun näköisesi, rakas Kvinkvina; mutta sitä
ette vielä tiedä, mistä syystä tämä sorea elävä nukkui pois elämänsä
kukoistuksessa. Sanonko ma? Kakambo parka kuoli parin sekunnin kuluttua
siitä kuin oli leikitellessään pikkuruisen vaan puraissut minua
sääreen. Päättäkää nyt siitä, saatanko olla esimiehenä huomispäivän
isänmaallisessa juhlassa. Määrätkää kuinka tahdotte, minä tottelen.
Minä tunnen velvollisuuteni, ja kuninkaan ensimmäinen velvollisuus on
kaikin puolin noudattaa kansan tahtoa. Eläköön perustuslaki! Eläköön
Tambulinan kansa!
Tämä puhe oli lausuttu niin vakavasti ja sulavasti, että herrat
villit, vaikkeivät sitä kaikin puolin uskoneetkaan, saivat siitä
kumminkin yhtä ja toista miettimisen aihetta. He rupesivat
neuvottelemaan keskenänsä, ja Tuomas I luuli jo päässeensä pälkähästä,
ainakin toistaiseksi, mutta pian hän kuuli Kvinkvinan puhuvan
kumppaleilleen:
— Mitä hän nyt on meille lasketellut, on pötyä alusta loppuun. Minä
tiedän ihan taatuista lähteistä Kukambon kuolleen vatsan kovuuteen.
Mitä taas apinan isäntään tulee, niin hän on aika velikulta. Ryhdytään
vaan iloisesti toimeen. Kaikissa tapauksissa sopii, varmemmaksi
vakuudeksi, antaa ministerien maistaa ensimmäiset palat. Tavallisella
ahneudellaan he kyllä etunenässä hyökkäävät paistin kimppuun; me muut,
me ryhdymme ateriaan sitten vasta kuin he ovat maistaneet.
Tämä varovaisuuskeino sai kyllä rauhoittumaan alamaiset, mutta ei
kuningasta. Tuomas tunsi olevansa sairaampi kuin oli tahtonut heille
luulotellakaan.
— Teidän majesteetinne, — sanoi hänelle Kvinkvina, — emme suinkaan
uskaltaneet muuta kuin luulla terveyttänne mitä parhaimmaksi. Syvästi
liikutettuina siitä kuvasta, jonka annoitte meille taudistanne, me nyt
juuri keskustelimme, eikö sopisi jättää toistaiseksi puheenaolevaa
juhlaa. Valitettavasti täytyy minun kumminkin alamaisuudessa ilmoittaa
juhlan valmistusten ennättäneen jo niin pitkälle, ett'ei sitä mitenkään
käy enää viivyttäminen. Kaikki ruokalajit on jo teetetty, kaikki
kutsumuskortit lähetetty. Ja kun sitten vielä teidän majesteetinne
saa kuulla, mikä tarkoitus tällä juhlalla on, niin olenpa vakuutettu,
ett'ei teidän majesteetinne jätä kunnioittamatta sitä läsnäolollaan.
— Sano, Kvinkvina, sano, mikä sen tarkoitus on, — rukoili Tuomas
parka joka luuli saavansa kuulla jotain lohdullisempaa ja tarttui,
mieletön mies, toivon pienimpäänkin oljenkorteen.
— Teidän majesteetinne! Hamasta harmaasta muinaisuudesta saakka
on Tambulinan kuningaskunnassa ollut tapana, että kansa jo ennen
hallitsijansa kuolemaa antaa heille kullekin kunnianimen, joka on
muistuttava kaikista niistä suurista töistä, kuin hän kansallensa
tehnyt on. Ja huomenna juuri, teidän majesteetinne, kansa kokoutuu
yhteen ja juhlallisesti julistaa teidän majesteetillenne kunnianimen,
jolla historia aina maailman loppuun saakka on kunnioittava Tuomas
I:stä.
— No niin, Kvinkvina. Tämä kunnianimi...
— Täytyy sanoani, teidän majesteetinne, että vaikea oli löytää
meidän köyhästä kielestä sanaa, johon olisi yhdistetty niin monta
ja niin erillaista ominaisuutta, ja joka muistuttaisi niin monesta
suuresta työstä, mitä olette maalle tehneet, ja joka samalla myös
ennakolta ilmoittaisi kaikki nekin työt, mitkä vastedes olette tekevä.
Kauan olimme epätiedossa, mikä olisi sopivampi: Tuomas Paksuko,
Tuomas Hyväkö, Tuomas Hyväntekijäkö, Tuomas Rauhallinenko; mutta
näistä sanoista ei yksikään ilmaissut kylliksi tarkkaan rakkauden
ja kiitollisuuden tunteita, jotka rintamme täyttävät. Viimeinkin
minä, Kvinkvina, — o sitä onnellista sydämmen sykäystä! — minä olen
löytänyt, minä olen ehdottanut, minä olen helposti saanut hyväksytyksi
todellisen kunnianimen, ainoan, mikä soveltuu teidän majesteetillenne,
ja huomenna, teitä jumaloivan kansan riemuitessa, lasien kilistessä
ja torvien raikuessa, julistetaan Tuomas I alamaistensa Ravitsevaksi
Isäksi.
— Tämä on ylenpalttista, Kvinkvina, tämä on liian ylenpalttista!
— huudahti kuningas, ollen vähällä kaatua maahan ja osoittaen
ylevämielisyyttä niin suuressa määrässä, että oikein puristi tuon
iljettävän saarelaisen kättä. — »Te olette oikeassa, rakas ystävä,
min'en epäile enää, minä tulen huomispäivän juhlaan; se on oleva
elämäni kauniin, elämäni ihanin päivä. Saatte olla varmat tulostani,
lapseni! Vaan nyt, jättäkää minut. Tahdon olla yksinäni. Tahdon,
yksinäni viruskellen tässä venosessa, mietiskellä ja valmistella
rauhassa sitä puhetta, jonka huomenna olen pitävä, jälkeisruokaa
syödessämme.
— Teidän majesteetinne, — sanoi Kvinkvina jälleen, — parempihan
on teidän virua omalla vuoteellanne. Tämä vene ei ole mikään osa
Tambulinan valtakuntaa, ja perustuslakihan on selvä. Jos suvaitsette,
niin saatamme alamaisuudessa teidän majesteetinne hamaan palatsiin
asti.
Tämän sanottuaan hän kietoi kuninkaansa huolellisesti höyhenvaippaan,
jonka hän itse oli ottanut ylös maasta, ja niin läksi koko joukko
astumaan kuninkaan hoville. Kuningas kulki etunenässä ja hänen
perässään, asianomaisen matkan päässä astuivat muut, päästämättä
häntä näkyvistään ja tarkasti väjyen hänen pienimpiäkin liikkeitään.
Tuomas paralla ei ollut enää muuta toivoa kuin Bibi-Lulu. Vaikka hän
oli kuullut hirveitä sanoja, jotka ukkosena olivat sattuneet hänen
korviinsa ja myllertäneet mieheltä koko sydämen, niin ei hän kumminkaan
voinut uskoa, että niin paljon kiittämättömyyttä ja niin paljon
paatumusta olisi vielä noin kovin nuoressa olennossa; hän piti varmana,
että Bibi-Lulu hänet kylläkin auttaa tästä epätoivoisesta tilasta.
Tultuaan lähemmälle linnaansa, hän kääntyi, kulkuansa kumminkaan
tauottamatta, seuralaistensa puoleen ja käden viittauksella,
mahtavalla ja käskevällä kuin ennenkin, kutsui Bibi-Lulun luoksensa.
Nuori villi totteli paikalla kuninkaansa käskyä. He kulkivat vierekkäin
jonkun aikaa ääneti, kuningas ajatuksissaan ja synkkänä, Bibi-Lulu
tyyneenä ja myhäillen.
— Bibi-Lulu, — sanoi viimein Tuomas niin hiljaa, etteivät muut voisi
kuulla, — tiedäthän, kuinka hyvä olen aina ollut sinulle. Olisitpa
kelvottomin mies tässä kansassa, jos sinulle erittäin tarvitsisi
sitä muistuttaa. Minussa on sinulla ollut, en tahdo sanoa parhain
herra, mutta suorin ja uskollisin ystävä. Ylenpalttisesti olen
vuodattanut päällesi armoani ja hyvyyttäni. Kun päivällispöydässäni
oli kalkkunanpaistia, sait sinä joka kerta siivet kalutaksesi. En
koskaan maistanut pähkinäkreemiä ennenkuin sinä olit hotkaissut siitä
puolet. Muistatko, kuinka monasti tapasin sinut herkuttelemasta
ruokakaapissani? Salamähkään olet sa juonut minulta toista litraa
ratafiata. Minä vaan myhäilin enkä kieltänyt, kummastelin vaan,
miksi sinä salavihkaan otit sitä, mitä hyvästä sydämestäni olisin
sinulle aina suonut. Sinun läsnäolosi silitti pois rypyt otsaltani.
Minä kutsutin sinua, kun viivyit kauan poissa, ja useinpa minä jätin
kultaisen kartanoni ja tulin sinun matalaan mökkiisi ja poltin siellä
veljellisyyden piippua sinun kanssasi. Sinulle avasin sydämeni, sinulta
en salannut mitäkään. Julkisissa juhlissa istuit sinä vieressäni.
Minä sinut nostin kunniaan ja arvoon. Nähdessään meitä aina yhdessä,
olisivat ihmiset saattaneet luulla olevasi syntynyt hallitusistuimen
portailla. No niin, Bibi-Lulu, sietäisitkö, palkinnoksi kaikista näistä
hyvistä töistä, että kuninkaasi, herrasi, ystäväsi pannaan vartaalle
kuin mikä lampaanlapa?
— En minä ole syypää siihen, rakas herrani; tuo mokoma Kvinkvinahan
se tahtoo teitä vartaalle, — huilutti Bibi-Lulu hienolla äänellään.
— Minä puolestani tahtoisin, että teidät laitettaisiin jänispaistin
viisiin ja kannettaisiin pöytään sipulikastikkeen kanssa.
— Kurja! — kiljasi Tuomas kovasti suutuksissaan. — Se on siis totta,
se on siis totta! Sinäkin, viheliäinen Bibi-Lulu, sinäkin varusteleit
syömään kuningastasi!
— No ihme ja kumma, armas herrani, — vastasi Bibi-Lulu enkelin
viattomuudella, vähemmin liikutettuna kuin hämmästyneenä, —
minkästähden teitä sitten olisi apatettu niin hyvästi kuudetta
kuukautta ja lihoitettu niin suurilla kulungeilla?
Tuomas I kääräisi ympärilleen tiiviimmästi höyhenvaippansa, painoi
päänsä alas eikä enää virkkanut sanaakaan. Muutaman minutin perästä
saattojoukko seisattui linnan ristikkoportille. Hallitsija pantiin
lukon taakse, kolme vahtia asetettiin joka portille, ja hamaan aamuun
asti kulki aseilla varustettuja patrulleja Tambulinan saarta ristiin
rastiin.
Oli sekin yö, lapsukaiset, oli sekin yö! Kuvailkaa nyt mielessänne
Tambulinan kuningas, kulkevana pimeässä, avarassa palatsissaan,
joka muutaman tunnin kuluessa oli muuttunut hänelle vankihuoneeksi,
ja josta hän pääsee pois ainoastaan — uhrialttarille astuakseen.
Tutkittuaan kaikki huoneensa ja nähtyään, ettei pakenemista ollut
ajatteleminenkaan, painoi hän päänsä käsiinsä ja itki katkerasti.
Ilveilys oli loppunut; murhenäytelmä oli alkava. Hänen ei sopinut edes
nuhdella kansaansa kiittämättömyydestä, sillä Bibi-Lulun viimeiset
sanat olivat osoittaneet hänelle asian oikean laadun. Kadonnut oli
Tuomas I kuin tina tuhkaan; jäljellä oli vain »Bellonan» entinen
matrossi. — »Voi sua, ikipäiväinen narri,» — virkkoi hän itsekseen,
— »kun hetkiseksikään saatoit luulla, että sua niin huolellisesti
helliteltiin ja lelliteltiin vaan suurten ansioittesi ja pulskan
vartalosi vuoksi! Voi sua kolmin-, voi nelinkertainen narri, joka
annoit vetää itseäsi niin törkeästi nenästä ja pidit täytenä totena
alamaistesi kunnioitusta, koskas et muuta tehnyt kuin vedit ruokaa
ja juomaa nahkaasi aamusta iltaan ja sulattelit sitten illasta
aamuun!» — »Hänelle muistui nyt mieleen satu ketusta ja korpista;
mutta hassuinta hänen tilassaan oli se, että hän, oltuaan tähän asti
korppina, nyt vielä oli oleva juustona. Tuon tuostakin hän kuulahti
melua ulkona: siellä kuului vartijain määränperäisiä askelia tahi
heidän vuorohuutojansa. Hänestä tuntui, kuin hänen ruumiistansa nyt jo
läksisi paistin hajua ja, huolimatta ponnistuksistaan, hän ei mitenkään
voinut tehdä päätöstänsä häntä odottavan kohtalon suhteen. Hän myönsi
kernaasti hallituksensa olleen yhtämittaisia kemuja ja kekkereitä,
mutta nyt, kun laskut oli suoritettava, oli niihin pantu vähän liikoja.
Uupuneena vihdoin niin suurista liikutuksista, (olisi tuota uupunut
vähemmästäkin), hän heittihe viimein kuninkaalliselle vuoteellensa ja
nukkui, kietouneena höyhenvaippaansa.»