Jos maailmassa milloinkaan on ollut semmoista kuningasta, joka
on saattanut sanoa olevansa alamaistensa jumaloima, niin ainakin
oli sellainen Tuomas I, Tambulinan kuningas. Hän ei hallinnut kuin
puoli kuudetta kuukautta, mutta tämänkin lyhyen ajan kuluessa hän
sai tuta kaiken sen sulouden, jonka kuninkuus tuottaa hellälle
sydämelle ja vennolle vatsalle. Joka aamu tuli koko kansa miehissä
tiedustelemaan kuinka hänen majesteetinsa jaksaa, ja kuinka hän on
yönsä maannut. He koettivat arvata ja ennakolta täyttää kaikki hänen
pienimmätkin mielitekonsa. Kalastajat kalastivat ja linnustajat
linnustivat ainoastaan häntä varten. Hänen ruoka-aittansa oli täpö
täynnä kaikenlaatuista tavaraa; herkullisimmat kalat, mehuisimmat
metsän riistat olivat aina valmiina hänen ateriaansa varten. Joka aamu
kannettiin hänelle sänkyyn vadillinen maisi-velliä. Tunnin kuluttua
hän sai aamiaisekseen kolme tai neljä paistettua pikkulintua, jotka
sulivat suussa kuin voikakut. Hän söi päivällistä puolenpäivän aikana,
välipalaa kello neljä eikä pannut koskaan illallisetta maata.
— Älä, veikkonen, — äänsi Macabiou, jonka vatsassa nälkä piti aika
kurinaa. — On sopimatonta tuoda esiin tuollaisia pikkuseikkoja.
— Se on armotonta, — liitti Jambonneau, vetäen vyötänsä kireemmälle.
— Mennään pois, pojat, — sanoi Mascaret.
— Älkää nyt keskeytelkö! Antaa hänen puhua! — huusivat muut.
Legoff jatkoi:
»Kerran, mitäpä kahdestikin päivässä kaikki valtakunnan virkamiehet
kokoutuivat hänen akkunansa alle, ja siellä he, huvittaaksensa häntä
ruoansulatuksen aikana, lauloivat kansallisia lauluja, joita hänen
majesteetinsa, minun vaarini, suvaitsi balkoniltansa palkita kaikkein
armollisimmalla hymyllä. Häneltä säästettiin kaikki sekä ruumiin että
hengen rasitukset. Hän ei liikkunut ulkona muutoin kuin kantotuolissa.
Mitä valtioasioihin tulee, niin hänen kuullen ei niitä milloinkaan
otettu puheeksi; hänellä oli kyllä ministerejä, jotka pitivät niistä
huolta.
Luulispa nyt, että Tuomas, oltuaan parikin viikkoa näin rauhallisessa
ja ravitsevaisessa kuninkaanvirassa, jälleen rupesi toipumaan
ja vahvistumaan. Mutta ei, valitettavasti ei! Vaikka hän oikein
työksensä koetti maata, syödä ja olla työttömänä, niin hirveän laihana
hän sittenkin oli, ja tämä seikka se suretti hänen alamaisiansa.
Nähdessään häntä ulkona hänen kantotuolissaan, keltaisena kuin sirkka
ja näivettyneenä kuin haavankuori, kävivät he pahoille mielin eivätkä
ollenkaan näyttäneet tyytyväisiltä.
Vasta neljän kuukauden kuluttua hän rupesi vaurastumaan. Siitä saakka
lihosi hän silmin nähtävästi, ja sorea Tuomas tuli jälleen näkyviin
Tuomas I:n kruunun alta. Hänen alamaistensa rakkaus näkyi kasvavan
samassa määrässä kuin hänen lihavuutensa. Ja tällä rakkaudella ei
ollut enää rajoja siitä hetkestä asti, jona he huomasivat hänen
vatsansa paisuvan. Jos hän hetkeksikään pisti nenänsä ulos, niin heti
keräytyi hänen ympärilleen suuri joukko alamaisia, jotka ahnain silmin
katselivat ja tunnustelivat hänen majesteetiansa. Liiatenkin vetivät
hyllyvimmät paikat hänen ruumiissansa erinomaista huomiota puoleensa,
ja kaikki osoittivat mitä hurjimmilla keikahduksilla mielihyväänsä
siitä, että heillä oli niin pyöreä ja pullea kuningas.
Nämä lapsellisen riemun osoitukset olivat hänelle mieliin,
ymmärrättehän sen, ja varsin korkeihin ajatuksiin hän tulikin
itsestänsä. Ja tosiaan, tutkiessaan itsensä ruumiin sekä hengen avujen
puolesta, hän ei liiaksi ihmetellytkään olevansa kuninkaan istuimella;
oikeinhan hän oli siinä kuin kotonansa ja paljoa perehtyneempikin kuin
»Bellonan» märssykorissa. Lukenut mies kun oli, oppi hän maan kielen
kahdeksassa päivässä niin hyvin, että puhui sitä kuin äidinkieltään.
Usein hän kävi alamaistensa luona. Semminkin hän rakasti astua
heidän majoihinsa äkkiarvaamatta. Hän sanoi silloin aina tulleensa
tiedustelemaan, oliko heillä mitä puutteita, ja joi hyvin armollisesti
heidän kanssaan lasillisen ratafiaa. Näin erinomaisia villejä, joiden
hän oli luullut syövän ihmisen lihaa, hän rakasti sydämellisesti, sanoi
heitä lapsiksensa, pitipä heitä kauniinakin. Hän ei ajatellutkaan
ruveta heitä opettamaan, päin vastoin hän päätti pitää kunniassa
heidän herttaista tiedottomuuttaan. Saaren asukasten sivistys oli
hänen mielestänsä aivan riittävä, ja hän pelkäsi pahentavansa sen, jos
rupeaisi siihen kajoamaan. Hän eli rauhassa, piti makean leivän juhlaa
aamusta iltaan eikä koskaan nukkunut sanomatta itselleen, että kaikki
oli mitä parhaimmalla kannalla Tambulinan kuningaskunnassa.
Eräänä iltana, sitten kuin hän oli syönyt illallisen, iski
hänen mieleen lähteä katsomaan, millä kannalla yöpolisi on hänen
valtakunnassaan. Hän arveli myöskin, että vähäinen kävely ennen
maatapanoa olisi edullista ruuansulatukselle. Sen vuoksi hän kietoi
ympärilleen höyhenvaippansa ja läksi salaa ulos linnasta. Taivaalla
ei näkynyt kuuta eikä tähtiä: pimeä oli kuin säkissä. Tuollaisessa
pimeässä — olisi helposti saattanut taittaa niskansa, mutta siitä
huolimatta hänen majesteetinsa rupesi kävelemään ristiin rastiin katuja
pitkin, hiipien hiljaa varpaillaan. Ja eikös tuo ollut kaunista?
Hallitsija, vetäytyneenä pois hovielämän nautinnoista, kävelee omassa
korkeassa personassaan yövartijana varjellen alamaistensa henkeä ja
omaisuutta! Tämä ylevä velvollisuus, jota hän nyt täytti ensi kertaa,
kohotti hänet taaskin hänen omissa silmissään, ja nyt hän ei enää
epäillyt olevansa syntynyt kuninkaaksi.
Saarella makasi kaikki. Tambulinan porvarit kuorsasivat pajun-oksista
ja kierretyistä vihvilöistä tehdyissä majoissaan. Nähtyänsä, että
järjestys vallitsee hänen pääkaupungissaan, mutta että kadut kenties
tarvitsevat uutta kivitystä ja valaistusta, aikoi hän palata linnaansa,
varsin tyytyväisenä kävelyhynsä. Mutta kulkiessaan erään yksinäisen
majan ohitse, hän kuuli sen sisästä ääniä, ikäänkuin siellä olisi
ollut joku kova kiista tai riita. Keskeltä muiden vikiseviä ääniä
kuului selvään eräs kova ääni, jonka hän paikalla tunsi: se oli erään
Kvinkvina nimisen ylimyksen, joka oli tunnettu kansanvillitsijä ja
kansanpuolueen johtaja. Samoin hän tunsi myös äänestä lemmikkinsä,
Bibi-Lulun, joka oli varsin lempeä ja hento nuorukainen, ja jota hän
rakasti enimmin kaikista, sillä hänen puheensa oli niin viehättävä,
hänellä oli niin kauniita ajatuksia ja luonne niin herttainen. Hänen
majesteetinsa painoi korvansa kiinni majan seinään, haluten tietää,
mistä tuolla sisässä riidellään.
— Sen minä sanon, — huusi Kvinkvina innoissaan, — että hän on nyt
parhaimmillaan, ja ett'ei hänestä enää sen parempaa saa.
Sitä minäkin, — visersi Bibi-Lulu lempeästi.
— Mutta niin ei ministerit, lisäsi kolmas ääni. — He koettelivat
häntä tän'aamuna ja sanovat hänessä vielä olevan heikkoja paikkoja.
— Heikkoja paikkoja! — kirkui Kvinkvina. — Tuommoisia ne
ovat, ne meidän ministerit! Siinä taas se heidän kavaluutensa ja
herkullisuutensa. He koettavat vaan vetää meitä nenästä, voidakseen
siepata itselleen rasvaisimmat palat. Jos heitä ruvettaisiin uskomaan,
jos heidän annettaisiin tehdä mielensä mukaan, niin ei meille jäisi
muuta kuin luut, ja niistäkin olisivat he jo imeneet ytimen pois.
— Pois ministerit! — kuului samassa parikymmentä uhkaavata ääntä,
niin että Tuomas Legoff luuli jo olevansa isänmaassaan.
— Tästä pitää saada loppu, pitää! — kiljaisi jälleen Kvinkvina ja löi
nyrkillään seinään niin lujasti, että kuninkaan nenä oli vähällä käydä
lyttyyn. — Mehän olemme tehneet hänet kuninkaaksi: sehän oli paras
keino lihoittaa häntä; mutta nyt saavat kansan uhraumiset jo päättyä.
Kansa nurisee, kansa ei jaksa enää odottaa, kansa vaatii jälleen päästä
oikeuksihinsa. Juhlamenojen pitää tapahtua huomispäivänä; jollei, niin
muistakaa minun sanani, että kapina nousee Tambulinan saarella!
— Kannatetaan! Huomenna siis! — huusivat kaikki villit.
Ja yksi heistä arveli vielä.
— Siitä tulee kieltämättä makuisin pala, mitä milloinkaan on saatu
meidän pienissä juhlissa.
— Malttakaa,»— sanoi armas Bibi-Lulu, — minkä kastikkeen kanssa
hänet kannetaan pöytään?
— Ei kastiketta minkäännäköistä! — vastasi Kvinkvina niin mahtavasti,
että keskustelu paikalla taukosi. — Vartaalla hän paistetaan, eikä
liiaksi paistetakaan! Siitä minä pidän huolen. Sanalla sanon, tällä
kertaa ei kansa tule pilkatuksi, petetyksi, niinkuin usein tätä
ennen. Se aika on ollut ja mennyt, jolloin kansa, huokaillen ahnaan
ylimysvallan häpeällisen ikeen alla, ryömillään sai poimia muruja
isoisten pöydältä! Oikeuden hetki on viimeinkin lyönyt, kansa tuntee
oikeutensa, kaikki kalpenee, kaikki katoaa kansan majesteetin edessä,
ja koska minä juuri sitä edustan, niin pidätän itselleni parhaimman
palan.
Moinen ylenpalttinen vaatimus herätti nurinaa.
— Mitäs te nurisette? — tiuskasi Kvinkvina, ilkeästi irvistäen. —
Eikös kukin teistä saa palaa paistetusta kuninkaasta?
Tämä julma leikkipuhe rauhoitti tyytymättömät ja istunto päätettiin
yksimielisillä huudoilla: »Huomiseksi! huomiseksi!»
Tuomas I:n oli käynyt kalman vaaleaksi ja kosk'ei hänen ensinkään
tehnyt mieli läsnäolollansa kunnioittaa huomispäivän juhlaa, niin
otti hän sääret selkäänsä, jättäen kapineet ja kampsut, ja läksi
potkaisemaan rantaan päin. Vaikka hän nyt jälleen oli menemässä
kohtaamaan uusia paastopäiviä, uusia onnenvaiheita, ja vaikka hän
tiesi, millaista hänen kansansa oman voiton pyytämättömyys oikeastaan
on, niin ei hän kumminkaan malttanut olla heittämättä kaipauksen
katsetta jäljellensä tuohon Tambulinan saareen, jossa hän oli elänyt
niin monta onnellista päivää. Sallittakoon hänen poikansa pojan
lausua tässä pari kunnioituksen sanaa hänestä! Hallittuansa puoli
kuudetta kuukautta, hän läksi pois, niinkuin oli tullut tyhjin käsin
ja puhtaalla omalla-tunnolla. Eikä johtunut hänen mieleensä viedä
muassaan edes valtionrahastoa eikä kruunun timanttejakaan. Hän heitti
vaippansakin päältään, viskasi sen rannan hiekalle, luopumisensa
merkiksi, ja nosti jo jalkansa, astuakseen veneesen, — mutta samassa
tunsi hän jonkun käden laskeuvan raskaana hänen olkapäällensä...»
Legoff pysähtyi nyt ja vaikeni hetkiseksi. Kuulijain tarkkuus oli
kiihkeimmillään. Jos jokainen heistä olisi ollut Tuomas I:n sijassa,
jokainen heistä tuntenut tuon raskaan käden laskeutuvan hänen
olkapäällensä, niin eivät he silloinkaan olisi tunteneet suurempaa
kauhua. Pikku Mark ei vielä ollut koskaan ollut mukana mokomassa
juhlassa. Mascaret ei puhunut enää sanaakaan poismenosta, ja Macabiou
näki jo selvään, että karamellit olivat menneet häneltä sivu suusta.
Pyyhkäistyään tyytyväisenä leukaansa ja heitettyään Macabioun puoleen
semmoisen katseen, joka olisi saattanut vajottaa hänet, hänen isänsä
sedät ja tämän karhut maan alle, jatkoi Legoff jälleen merkillistä
jutelmaansa.