»Päivä oli jo korkealla, kun kuningas heräsi. Hän hieroi silmiään ja
luuli nähneensä pahaa unta. Tähän aikaan hänelle tavallisesti joka
aamu tuotiin vellivati, ja tähän aikaan hoviherroja tunkieli hänen
makuukammiossaan, kilpaillen onnesta, ken muka ensin saisi nähdä
kuninkaan armollisen hymyn. Kummastellen, ettei ketään ollut hänen
ympärillään, hän nousi vuoteeltaan, veti uutimet auki ja — arvatkaas
mitä hän nyt näki?
Aamu oli herttainen. Linnut lauloivat kilvassa aamuvirttänsä, ja
aurinko paistoi tummansinisellä taivaalla. Keskellä palatsin eteistä
toria leimusi halkorovio, jossa koko härkäkin olisi kyllä kypsäksi
paistunut. Rovion edustalla oli hirveän pitkä aluspannu rasvaa varten
ja pannun päällä yhtä hirveä paistinvarras, kiiltävä kuin miekan terä
ja ripustettu kummastakin päästä kahden suunnattoman rautaristikon
nojaan. Vähän matkan päässä siitä palmujen siimeksessä näkyi, niin
pitkälle kuin silmä kantoi, pöytä, joka oli tehty pölkyille asetetuista
laudoista. Kymmenkunta pikku pirujen näköisiä kokkipoikia kattoi
pöytää, ja hovimestari hioi sieralla veistä, isoa kuin hyväkin miekka.
Pöytävieraat olivat juuri tulossa: toisella puolen kulkivat vakavin
askelin ministerit ja heidän perässään valtakunnan ylimykset; toisella.
puolen kulki Kvinkvina, tuiman näköisenä ja käsi puuskassa, perässään
esikaupunkien kansa. Sitä mukaa kuin kumpikin joukko läheni toistaan,
heittivät he toisiinsa sellaisia silmäyksiä, että helppo oli ennustaa
ilon ja sydämellisen sovun piankin haihtuvan tässä ihanassa juhlassa.
Samassa kuin ministerit olivat saapuneet paikalle, täräytti kaktus- ja
aloepensaiden suojaan sijoitettu soittokunta Tambulinan kansallislaulun.
Tuomas Legoff oli yhdellä silmäyksellä käsittänyt kaikki erikoiskohdat
tässä miellytävässä kuvassa. Kaikki oli valmiina; odoteltiin vaan
kuningasta paistiksi. Hämmästyneenä hyökkäsi hän akkunan luota pois
ja syöksi hurjana kammioonsa. Ja siellä hänet nyt valtasi semmoinen
raivo, ett'ei sitä osaa niin sanoa! Hän aikoi jo sytyttää palatsinsa
tuleen kaikilta neljältä taholta ja hautautua paistuneena sen alle.
Hän särki ja musersi kaikki, mikä vaan eteen sattui. Kristallit ja
posliinit lensivät sirpaleina hänen ympärillään. Yhä enenevässä
raivossaan, joka ei enää säälinyt mitäkään, talloi hän jalkainsa alle
höyhenvaippansa, hän nyhti siitä höyhenet irti, hän repi sen palasiksi,
ja hetken ajan oli hän, kiedottuna oikeaan höyhenpilveen, ja kohtalo se
ikäänkuin vielä tahtoi häntä viimeisen kerran pilkata, sillä höyhenet
pyrkivät tarttumaan kiinni hänen ihoonsa. Viimein hän päätti taistella
hengestänsä ja myödä sen niin kalliista kuin mahdollista ja sieppasi
käteensä tomahavk-nuijan, joka sekin oli osa kruunun irtaimistoa. Näin
varustettuna hän asettui ovelle, valmiina lyömään kuolijaksi jokaisen,
ken vain astuisi esiin. Seisottuaan tuossa neljänneksen tuntia, hän
kuuli äkkiä ankaran melun ja riensi balkonille. Ulkona tapahtui
seuraava seikka:
Tuskin oli Kvinkvina saapunut torille, niin toi hän esiin vaatimuksensa
mahtavalla ja korkealla äänellä. Hän sanoi kyllä sallivansa, että
alhainen kansa asetetaan pöydän alapäähän; mutta koska hän juuri on
edustama kansan majesteetia, niin vaatii hän itsellensä kunniasijan.
Hän myönsi ministereille oikeuden maistaa ensiksi paistia ja tutkia,
onko se läpitsensä kypsää, mutta itselleen hän pidättää paraimman palan
ja ilmoitti uhkeasti, ett'ei hän siitä vaatimuksesta suinkaan aio
luopua. Tulistuneina tuollaisesta hävyttömyydestä sanoivat ministerit
Kvinkvinaa rosvoksi ja uhkasivat panettaa hänet pimeään torniin, jollei
hän luovu röyhkeästä vaatimuksestaan. Silloin Kvinkina unohtaen peräti
hienommat tavat, heitti kauhalla itse ministeripresidenttiä vasten
otsaa ja samassa karkasivat molemmat puolueet toisensa kimppuun. Se
oli tuiverrusta se! Ylhäiset ja alhaiset mukiloivat toisiaan minkä
ennättivät, ja yhä vaan soitti soittokunta Tambulinan kansallislaulua.
Nähtyään tämän perhekohtauksen, Tuomas Legoff ei enää viivytellyt:
nythän oli otollinen hetki. Hän heittihe balkonin laidan yli laskeusi
seinää myöten alas, putosi pehmosilleen, nousi jälleen pystyyn ja
sitten kiitämään nuolena pois. Hän luuli jo päässeensä pakoon, mutta
eräässä tien käännöksessä huomasi hänet kokkipoika ja soitti paikalla
hätäkelloa. Tappelu taukosi silmänräpäyksessä, riitapuolet sopivat,
ja nyt sitä lähdettiin yhdessä ajamaan takaa saalista. Sitä hirveätä
menoa! Villeillä oli terästä kintereissään, ja Tuomas paksu ja jykevä
kuin olikaan, oli siivet jaloissa. Jänis, koirat perässään, ei ole
milloinkaan osoittanut niin suurta notkeutta ja moisia sotajunia. Hän
harppaili kivien ja purojen yli, pujahteli pensaiden lävitse, katosi
puiden taakse ja ryömi näkymätönnä maata pitkin. Milloin hän juoksi
suoraan kuin ammuttu tykin luoti milloin pyörähteli sinne, tänne,
saattaen takaa-ajajat jäljiltä pois. Nähdessänsä häntä noin nopeana,
noin sukkelana, olisi luullut rasvan pysyvän yhtä hyvin ilmassa kuin
vedenkin pinnalla. Olisi luullut tuuliaispään häntä lennättävän.
Monta kertaa olivat villit vähällä lauaista häneen nuoleensa, mutta
eivät kumminkaan tehneet sitä, peljäten pilaavansa paistin. He olivat
herkkusuita ja senvuoksi tahtoivat saada hänet eheänä, vammatonna.
Kvinkvina, joka oli lähinnä häntä, oli mennyt hienotuntoisuudessaan
niin pitkälle, että oli ottanut mukaansa verkon, vataverkon semmoisen,
toivoen saavansa hänet siihen kuin siipikalan. Tämmöistä menoa oli
nyt Tambulinan kuningas jo juossut koko valtakuntansa halki. Hän
rupesi jo hengästymään, mutta silloin hän huomasi saaren korkeimmalta
mäeltä laivan, joka täysin purjein kulki rannan lähitse. Tämä näky
antoi hänelle uusia voimia; hän riensi rannalle päin. Kvinkvina oli
häntä niin lähellä, että jo kaksi kertaa oli viskannut verkkonsa hänen
peräänsä, osaamatta kumminkaan. Tuomas oli jo lähellä pelastustansa;
valtameri levisi jo hänen edessään turvan valkamana. Hypittyänsä
kalliolta kalliolle, hän syöksi viimein Tyyneen Valtameren syliin
ja luuli jo päässeensä kokonaan alamaisistansa, mutta samassa tunsi
onneton olevansa kiedottu verkkoon, joka kaikilta puolin oli hänen
ympärillään. Tämän oli Kvinkvina viskannut kallion huipulta hänen
peräänsä, samassa kuin majesteeti oli heittäynyt veteen. Tuomas oli
saatu kiinni. Voi kohtaloa kovaa kuitenkin! Ensin hän oli juossut kuin
peura, sitten häntä oli pyydetty verkolla kuin mitä meren kalaa ikään,
ja nyt, nyt hän joutuu paistettavaksi kuin kananpoika!
Nyt oli vaan verkko vedettävä ylös pystysuoraa kallion kylkeä
myöten. Tämä ei ollut helppoa työtä, eikä Kvinkvina, roteva vaikka
olikin, olisi koskaan saanut sitä toimeen ilman muiden apua. Kaikki,
herrat ja narrit, kävivät työhön käsiksi suurella innolla, sillä
päivällispaistihan tässä oli hinattava ylös, ja sen lisäksi oli
äskeinen juoksu pannut tyhjät vatsat kurnaamaan ihan surkeasti. Itse
ministerit vetivät kuin juhdat, peljäten, ettei Kvinkvina, ihmeellisen
kalastuksensa onnistumisesta ylpeänä, jälleen toisi esiin röyhkeitä
vaatimuksiaan. Vähitellen rupesi verkko nousemaan veden pinnasta,
pullollaan ja raskaana kuin olisi sen sisässä aimo sampi tai pieni
valaskala, ja tuon nähtyään, he päästivät riemuhuudon. Saalis oli
elossa: vesi loiski ja tirskui, ja kuninkaallinen vanki potki ja
pyristelihe, koettaen päästä irti verkosta. Pianpa tuo nälkäinen joukko
sai yhdistetyin voimin koko taakan ylös vedestä. Ja hiljalleen se
kohosi yhä korkeammalle, milloin majesteetillisessa hiljaisuudessa,
milloin rajuna räpisteleiden. Kukahan nähdessään syrjästä tuon aimo
kasan kohoilevan yläilmoihin, olisi osannut ajatellakaan Tambulinan
kuninkaan sillä lailla palajavan valtakuntaansa? Mutta mitä lähemmäksi
kovan onnen hetki tuli, sitä enemmin näkyi Tuomas I saavan uutta
notkeutta ja ihmeellistä voimaa. Hän potki ja kiekuroitsi kuin
vihoviimeinen vimmattu. Verkko huiski ja heilui joka puolelta, nousi
ja laski ja nousi jälleen, yhä kiehnäytyen röyheätä kalliota vastaan;
nuora uhkasi joka silmänräpäys katketa, sillä kovin hieroutui se,
pingoillaan kuin oli, kiviä vastaan. Väki läähätti, ministeristö oli
uuvuksissa. Viimeinkin kajahti riemunhuuto rannalla: kahdentuntisen
nousemisen perästä oli viimeinkin verkon yläosa kohonnut kallion huipun
tasalle; mutta nytpä nousi toisellainen meno!
Kun aaseilta loppuu heinät seimestä, silloin ne rupeavat tappelemaan
keskenään, mutta nämä villit tekivät päinvastoin: yksimielisesti
he olivat juosseet saaliinsa perässä, mutta nyt, kun saalis oli jo
saatavissa, tulivat he jälleen eripuraisiksi. Tappelu oli vähällä
syntyä uudelleen, tappelu sitä hurjempi, mitä pahemmin kalvava nälkä
kiihoitti valtiollisia himoja ja yllytti puoluevihaa. Tuskin oli
verkon pää noussut kallion laidalle, niin oli Kvinkvina seuralaisineen
karannut kiinni ensimmäisiin verkon silmiin. Täynnä epäluuloa olivat
valtakunnan mahtavat ja ministerit päästäneet irti nuoran ja käyneet
kukin vuorostaan käsin verkkoon hekin. Kumpikin puoli veti omalle
haarallensa, sättien toinen toistansa. Kvinkvina oli herraa puolestaan,
koska hän muka oli saaliin saanut kiinni; pääministeri mahtaili taas
sillä, että hän oli hinannut kuin mies, ja lujasti kuni rautaiset
pihdit olivat sormet kiinni saaliissa. Sieraimet olivat levällään,
suut vaahdossa, hampaat säihkyivät uhkaavina. Mutta hämmästyneenä,
säikähtyneenä oli Tambulinan kuningas hyyristynyt verkon pohjalle eikä
liikuttanut jäsentäkään. Muusta hänellä ei enää ollut huolta kuin vaan
saada tietää, syödäänkö hän paistettuna vaiko keitettynä, ja kansako
hänet poskeensa pistää vaiko ylimykset; mutta silloin — odottamaton
onnen isku! Taivas nähtävästi piti erinomaista huolta meidän
kuninkaallisen sukumme kanta-isästä! Juuri siinä silmänräpäyksessä
kuin verkko oli nousemassa maalle, kuului risahdus, verkon silmät
ratkesivat, Tuomas I:n raskas ruumis, tehtyään ison läven, pudota
loiskahti mereen.
En yritäkään kuvailla teille Tambulinan kansan hämmästystä: he
seisoivat rannalla, kuin puulla päähän lyötyinä, nämä hellät ystävykset.
Mutta kaukana oli jo kuningas.
Kiivaasti kuin delfini hän halkoi aaltoja, kiiruhtaen taanoin
huomaamansa laivan luo, joka, nähdäkseen miten tuo kummallinen tapaus
loppuu, oli laskenut purjeet alas vähän matkan päässä rannasta.
Se oli Amerikalainen priki.
Tuskin oli Tuomas Legoff noussut laivan kannelle, niin johtui hänelle
heti mieleen hänen entinen toimensa; nopeasti hän kiipesi ylös mastoon
ja istahti mukavasti märssykoriin.
Laiva oli lähtenyt jälleen liikkeelle ja kulki nyt aivan rannan
lähitse.
Villit olivat vielä kalliolla, liikkumatta, silmät mullollaan, suut
auki.
Tuomas näytti heille oikein kunnon pitkän nenän.
— Aterioikaa ilman minua! huusi hän heille.
Sitten hän kiepsahti, käänsi heille sen kohdan, jota he hartaimmin
olivat halainneet, ja, viitattuaan varsin osoittavaisesti, lisäsi:
— Tuossa noin teidän perustuslaillenne!