— Minäpä, — sanoi Legoff, — minä kerron teille, kuinka minun vaari
vainajani, Tuomas Legoff, joka oli lähtenyt pelkkänä matrosina
purjehtimaan »Bellonalla», vihdoin tuli kuninkaaksi eräälle Etelämeren
saarelle.
— Se ei ole mahdollista! — huusivat muut äimästyen. — Onko kuninkaita
ollut sinun suvussasi?
— Yksi ainoa, — vastasi Legoff kainosti, — mutta kuninkaallista
sukuperää sitä silti ollaan, sanoo isä. Tämmöinen oli juttu. »Bellona»
purjehti Tyyneellä merellä, joka on niin hiljainen kuin lammas. Siinä
on siellä täällä saaria, joiden asukkaat panevat muukalaisen vartaalle
ja pistävät hänet poskeensa.
— Vanhoja uutisia! — sanoi Macabiou. — Semmoisia ihmisiä sanotaan
ihmissyöjiksi eli muukalaisella nimityksellä kanni... kanni...
— Kannibaaleiksi, — auttoi Mark; — semmoiset ne juuri tahtoivat
Perjantainkin syödä.
Legoff jatkoi:
— Niin, »Bellona» kynteli Tyyneen meren pintaa ja hyvällä myötätuulella
teki kaksitoista solmua tunnissa solkenaan vaan; mutta eräänä päivänä
huomattiin ruomassa tuli. Pumputtiin, pumputtiin, mutta mitäpäs siitä
läksi! Parin tunnin kuluttua leimusi koko laiva ilmitulessa kuin
olkilyhde.
— Sepä on lystikästä, — sanoi sukkela Pornichet, — että vedessäkin voi
palaa.
— Saatpa nähdä, poikani, ett'ei se ollut niinkään lystikästä. Väki ähki
ja öhki pumputessaan ja sammuttaessaan, mutta valkea se yhä levisi
lähemmäs ja lähemmäs kruutisäiliöä.
— Voi tonttu! — sanoi Pornichet.
— Ei auttanut muu kuin lähteä laivan sisästä. Mutta justiin siinä
silmänräpäyksessä kuin laivaväki oli laskeumaisillaan veneisin, —
rrräiskis! Kruuti syttyy, jyräys kuuluu laivan sisästä. Sitä pauketta
ja piuketta, sitä ritinää ja ratinaa. — Kaikki oli säpäleinä. Ei
ollut enää »Bellonasta» jäljellä hituakaan. Tuokiossa oli vesi ja
tuli kuluttanut siitä joka murun. Ei jäänyt henkiin kuin yksin Tuomas
Legoff. Hänet lennätti kolmesataa seitsemänkymmentäviisi jalkaa
korkealle ilmaan, ja sieltä hän, heitettyään kymmenkunnan kuperkeikkaa,
putosi istuvilleen yhteen niistä veneistä, jotka oli päästetty alas.
— Mikä onni! — arveli Macabiou.
— Siihen aikaan, huomatkaas, hyvät ystävät, Tuomas Legoff oli uljain
merimies koko Franskan laivastossa, pulska poika, jolla Nantesin ja
Brestin välillä ei ollut vertaista. »Bellonalla» ei häntä muuksi
sanottukaan kuin soreaksi Tuomaaksi; hän oli koko laivan koru
ja kaunistus. Sen lisäksi hän oli saanut loistavan kasvatuksen;
täynnä arvokkaisuutta oli hänen ryhtinsä, ja pää oli miehellä kuin
partaveitsi. Hän olisi voinut nousta yhteiskunnan korkeimmille
kunniasijoille, ja oli juuri perämieheksi pääsemäisillään, silloin
kuin »Bellonan» tuho tapahtui. Näin hän nyt näki olevansa ypö yksinään
veneessä, keskellä suunnatonta Valtamerta, mutta siitä ei mies
kömmähtynyt, ei likimainkaan, arvelihan vaan, että koska hän näin
ihmeellisellä tavalla on päässyt silminnähtävästä kuolemasta, niin
kai hän varmaankin on määrätty jotain erinomaista toimittamaan. Hän
rupesikin voimainsa takaa soutamaan, toivoen saavansa nähdä jonkun
laivan, joka hänet ottaa mukaansa, tai pääsevänsä maihin johonkin
saareen. Niin souti vaari parka kymmenen päivää ja kymmenen yötä,
syömättä ja juomatta, eessänsä vesi vetelä, takanansa taivas selvä.
Yhdentenätoista päivänä hän ei enää soutanut hän söi silloin toisen
kenkänsä.
— Mahtoi maistua, — sanoi Pornichet.
— Kahdentenatoista päivänä hän iski puukkonsa kärjellä suonta itsestään
ja joi vertansa.
— Juokse jo järveen! — virkkoi Mascaret. — Kolmantenatoista hän
kävi seljälleen veneen pohjalle ja odotti vaan, että kuolema häntä
armahtaisi ja korjaisi pois. Ei ollut enää soreasta Tuomaasta kuin
luu ja nahka jäljellä; vaari parka oli näinä kahtena viikkona käynyt
keltaiseksi, kuihtuneeksi ja laihaksi kuin kapahaili.
— Ihanhan tässä on ruumis jo kananlihalla — virkkoi Jambonneau
hytistellen, — mutta yks'kaikki, anna mennä loppuun vaan!
— Niin, Legoff, kerro, kerro! — huudahti Mark, joka oli pelkkää korvaa.
— Miten kauan hän lienee maannut veneen pohjalla, ei hän itsekään
tiennyt. Herätessään hän huomasi olevansa pitkällään pehmoisella
kukkanurmikolla, upeiden puiden alla, joissa tuhansia lintuja oli
laulamassa, ja jotka levittivät suloista tuoksua. Jo luuli vaari
päässeensä paratiisin iloon; mutta hierottuaan silmistään unet pois ja
nähtyään, millaisia olentoja hänen ympärillään on, oli hän vakuutettu
joutuneensa manalan pohjalle. Seitsemättäkymmentä villiä ihmistä, yksi
toistansa hirveämpää, ruumiit kokonaan piirreltyinä kirjaviksi eikä
pukua yllä muuta kuin vaskirengas nenässä, istui hänen ympärillään,
nähtävästi keskustellen keskenään ja erinomaisen tarkasti katsellen
häntä.
Hän kun tunsi maantiedon kuin viisi sormeansa, niin arvasi kohta, mikä
hänet nyt perii.
On se sentään kovaa, kun ihminen, oltuaan syömättä kolmetoista
päivää, itse joutuu syötäväksi neljäntenätoista. Kellä sydän on
oikealla kohdalla, se tosin saattaa jollakin tyytyväisyydellä antautua
ateriaksi hyville ystäville tarpeessa, ja olenpa vakuutettu, että
Pornichetin vaarista mahtoi siinä tilassa tuntua jotenkin hauskalta;
mutta mennä tuntemattomain villien kitaan, jotka eivät edes osaa meidän
kieltämmekään, ei vainkaan se ole lystiä.
Tuomas paralla ei ollut edessään muuta kuin käydä koreasti
paistinvartaalle tai halstarille taikka ellei niinpäin, niin sitten
paistinpannuun tahi kastrulliin. Eipä ihme siis, että hän äimistyi,
kun hän, noustuansa istumaan, näki noitten ruskea-ihoisten lankeavan
maahan kasvoilleen hänen eteensä, nousevan sitten ylös ja heiluttelevan
sekä viuhtovan käsiään semmoisella tavalla, joka ei suinkaan osoittanut
mitään pahoja aikomuksia.
Muutamat kantoivat hänen eteensä korittain apelsiineja, banaaneja ja
ananaaseja toiset nostivat hänen huulilleen limonaadia tai kokosmaitoa.
Toiset tulivat kutkuttamaan häntä jalkapohjista ja hieromaan hänen
pohkeitansa sillä välin kuin muut löyhyttivät hänelle vilvoitusta
palmunlehdillä.
Ja aina kun hän oli syönyt palasen tai juonut kulauksen, niin villit
päästivät ihastuksen huutoja, he kirkuivat riemusta, he tanssivat ja
hyppivät ja tekivät semmoisia ihmeellisiä kuperkeikkoja, että olisi
luullut heidän taittavan niskansa.
Sitten kuin hän oli syönyt kuin mies ja juonut kuin kaksi miestä,
puettiin hänet vaippaan, joka oli tehty kanarialinnun, kolibrin ja
papukaijan höyhenistä; sitten hänet nostettiin kantotuoliin, ja nyt
läksi koko joukko, musikantit etupäässä, astumaan kuninkaan linnalle.
Hallitus-istuin oli tässä maassa ollut tyhjä eilisestä saakka; entinen
kuningas, näet, oli kuollut kovaan vatsatautiin. Senvuoksi maan
ylimykset tahtoivat asettaa hänen seuraajakseen tämän ulkomaalaisen,
jonka sallimus oli heittänyt heidän rannoillensa.
Tällä tavalla Tuomas Legoff, joka jo oli ollut kuolemaisillaan nälkään
ja janoon, ja jolla ei ollut jalkineitakaan enää kuin tallukoista
toinen, tuli Tambulinan saaren kuninkaaksi.
»Kruunausjuhla vietettiin vielä samana päivänä. Kaikki yleiset
rakennukset valaistiin illan tultua ilotulilla, ja koko pitkä yö
tanssittiin ja laskettiin raketteja.
— Tuo nyt on pelkkää valhetta, — sanoi Macabiou.
— Valhettako? — huudahti Legoff; — Se on ollut painettuna
sanomalehdissä.
— Sitten se vasta valhetta onkin, — lisäsi Macabiou.
— Macabiou ei tiedä sitä seikkaa, — lausui Legoff mahtavasti, — että
vaarini, palattuaan Franskaan, esitettiin kuninkaalle, joka otti hänet
vastaan kuin sukulaisensa, sanoi häntä orpanakseen, sillä tuolla
lempinimellä kruunupäät toisiansa kunnioittavat, ja nimitti hänet siinä
samassa luutnantiksi meriväkeen, pyytäen anteeksi, ettei voinut antaa
hänelle takaisin hänen vasta menettämäänsä kuningaskuntaa. Silloinen
kuuluisa kuningas oli nimittäin rauhaa rakastavainen eikä tahtonut
kietoa Franskaa pitkälliseen sotaan. Tämä on ihan totta; kaikki
sen-aikuiset sanomalehdet kertoivat siitä.
— Niin, niin, sen-aikuiset sanomalehdet, — sanoi Macabiou, — nättiä
väkeä.
— Mutta nyt, — vastasi Legoff yhä arvokkaammin, — mutta nyt tahtoisin
tietää, miksikä herra Macabiou tekee tuollaisia kommervenkkejä,
niellessään minun vaarini alamaisia, koska kerran minä nielaisin hänen
isänsä sedän puolitoista tuhatta karhua ihan irvistämättä.
— Nyt on jo aika lopettaa jutut, — sanoi Mascaret. Valkea rupeaa
sammumaan, ja minuun alkaa tulla jo aika nuha; saattaahan Legoff kertoa
meille loput Pouliguenissa.
— Ei, ei, kerro vaan loppuun asti, Legoff, — huusivat kaikki muut,
asettuen yhä lähemmäs valkean ympärille.
Legoff tunsi tuosta salaista mielihyvää ja alkoi jälleen.