Niin kertoi Macabiou kaikkien iloksi ja mielihyväksi. Kolme kertaa
taputettiin hänelle käsiä, eikä itse Pornichetikaan saattanut olla
siihen osaa ottamatta, vaikka olikin käynyt alle kynsin. Kilpailu oli
tosin vasta alkanut, mutta pojissa nousi nyt jo aavistus että Macabiou
se karamellit vie. Tämä karhujuttu oli saattanut heidät hyvälle
tuulelle, kielenkannat heltivät, ja kilvan tuli nyt mitä kummallisimpia
juttuja kuuluville. Kaunis oli tuo kuva tuossa: rovio, joka vielä
välähteli niin kirkkaasti, nuo lapset sen ympärillä erillaisissa
asennoissa, mikä seisoen, mikä istuen kalliolla, ja kaikki tarkasti
kuunnellen kertojaa, saari, jonka luodevesi oli paljastanut, pienet
lätäköt, joihin taivaan tähdet kuvastuivat, tuo mahtava kallio, jonka
epäsäännöllisiä ja synkkiä rinteitä siellä täällä valaisi rovion
tuli, kalalokit, jotka lentää lepsuttelivat huipun kohdalla ja,
kuvan kehyksenä sitten kaukainen meri mainingeissa, — tuo näky, niin
omituinen, niin viehättävä, olisi kyllä ansainnut kuvaajaksensa van der
Neerejä tahi Isak van Ostadeja.
Kaikkea, mitä tänä ihanana iltana tuli kerrotuksi, on mahdoton panna
kirjaan; se täyttäisi suuret nidokset. Kaikki nämä kertomukset
olivat pohjaltaan toistensa kaltaisia: kaikissa niissä kerrottiin
merimiehistä, jotka olivat joutuneet mitä pulmallisimpiin tiloihin ja
viimein päässeet niistä kunnialla.
Niinpä oli Jambonneaun vaarinvaari eräänä päivänä uimassa Mozambikin
salmessa. Äkkiäpä hän huomasi kaksi hirmuista lohikäärmettä, jotka
uivat häntä vastaan kidat ammollaan. Mutta osasipa hän — peiakas kuin
oli sukkela! — ärsyttää pedot toistensa kanssa tappelemaan, ja taistelu
päättyi siihen, että lohikäärmeet nielaisivat toinen toisensa: pyrstöt
vaan jäivät jäljelle, ja niitä säilytetään tänäkin päivänä muistoina
Jambonneaun perheessä.
Pikku Guilleminin vaarin oli käynyt vieläkin paremmin. Ollessaan
Jäämerellä valaskaloja pyytämässä, hän kerran iski väkäkeihäänsä
valaskalan niskaan, mutta samassa löi valaskalakin pyrstöllänsä veneen
kumoon. Vaari pulahti silloin veteen hänkin, mutta ennätti tarttua
keihään nuoraan kiinni; ja kun peto, sukellettuansa veden alle, jälleen
nousi pintaan, hyppäsi hän, vaari, pitkittä puheitta sen selkään ja
asettui siihen kuin mille laivan kannelle ikään. Ja sillä kurin hän
sitten matkusti kolmattatoista sataa peninkulmaa, juoden sadevettä ja
leikaten pekunansa seljästä aina väliin viipaleen, mitäpä kaksikin
rasvaista läskiä, ja sammutti aina sillä tavalla nälkänsä. Aina kun
valaskala sukelsi veteen, antoi hän sen hinata itseään, puksierauksen
viisiin, ja asettui jälleen entiselle paikalleen, kun eläin nosti
hirmuisen selkänsä kuin minkä laiturin Valtameren vedenpintaan. Viikon
verran hän vehtaili tuolla lailla valaskalan kanssa, mutta sittenpä hän
saikin sen tottelemaan itseänsä aivan hyvästi, sillä keihäs näet oli
yhä vaan kiinni eläimen niskassa. Ja niinpä hän vihdoin, monien mutkain
ja vaarain perästä, tulee kerran koreasti Brestin satamaan: ylpeästi
hän seisoo suunnattoman valaskalan seljässä, ja peto ruiskuttaa vettä
kitusistaan korkealle ilmaan suureksi ihmeeksi kaupunkilaisille, jotka
ensi kertaa elämässään näkivät mokoman näyn. Se oli Joonaan retken
vastakohta se.
Vaikka tämän jutun todenperäisyys olikin vähän epäiltävää laatua,
niin viehätti se kumminkin, hyvin kerrottuna, kuulijoita, ja pikku
Guilleminin valaskala taisi jo panna pussiin Macabioun karhut.
Mark vuorostansa kertoi Robinsonista autiolla saarella, mutta, se
täytyy tunnustaa, pienen ystävämme kertomus ei juuri sanottavaksi
miellyttänyt. Pojat olivat toisillensa tarjoilleet sellaisia
makupaloja, että Robinson Crusoe papukaijineen, päivänvarjoineen ja
karvalakkeineen tuntui heistä kuin vesivelli herkkuja syöneelle. Itse
Perjantaikaan ei herättänyt suurta osan-ottoa. Tämän kertomuksen,
josta Mark ei kyennyt antamaan kuin yleiset piirteet vain, tämän
kertomuksen olet sinä, armas Paul, kerran lukeva sellaisena kuin se
on kerrottu tuossa kuolemattomassa kirjassa, josta lapselle on riemua
ja vanhallekin vielä oppia, ja joka on parhaimpia, mitä ihmisjärki on
luonut. Siinä kirja, jossa ei ole koristeita eikä haetuita helyjä,
siinä kirja, jolla ei ole muuta viehätystä kuin viehätyksistä parhain,
nimittäin totuuden viehätys, — ja sen sinä luet ensin huviksesi ja luet
sitä uudestaan opiksesi. Siinä ystävä niin nuorten kuin vanhainkin.
Siitä, mikä meitä nuoruuden päivinä on ihastuttanut, siitä on meille,
tarpeen tullessa, neuvoa ja apua elämän moninaisissa koettelemuksissa.
Se antaa meille, tarpeen tullessa, neuvoa ja apua elämän moninaisissa
koettelemuksissa. Se antaa meille miehuutta, kärsivällisyyttä ja uskoa
Jumalaan; se osoittaa meille kaikki apuneuvot, mitä sillä ihmisellä
on, joka on jäänyt oman onnensa nojaan; se osoittaa, kuinka ihmisen
kyvyt kehittyvät epätoivoisessa asemassa, ja kuinka sielu, jäätyän
yksikseen luonnon helmaan, välttämättömästi kohoaa Luojan luo. Paitsi
pyhiä kirjoja, en tiedä mitään toista, jossa olisi enemmän lohduttavaa
voimaa, josta tuoksuaisi enemmän inhimillistä, enemmän uskonnollista
filosofiaa, yksinkertaisempaa ja ylevämpää siveys-oppia. Omituinen
kohtalo tuon kirjan tekijällä! Mikä hän oli, kukapa sitä tiedustelisi?
Kuka huolisi kysyä, onko häntä ollutkaan? Hän on kadonnut teoksensa
maineesen. Tietäkööt kumminkin lapset hänen nimensä, ja pysyköön se
nimi iäti siunattuna heidän muistossaan: hänen nimensä oli Daniel de
Foë. [Daniel de Foë eli Defoë (lue: Denjel difoo) englantilainen
kirjailija 1661 — 1731, julkaisi v. 1719 maailmankuulun teoksensa:
»Robinson Crusoen (lue: Robinson Kruuso'n) elämästä ja onnen
vaiheista». Se on ilmestynyt suomeksikin. — Suom. muist.] Niinkuin
monet muutkin ihmiset, jotka ovat työtä tehneet lähimmäistensä
hyödyksi, niin hänkin kuoli puutteen-alaisena, vainottuna, onnettomana.
Kertomiskilpa oli päättymäisillään. Kaikki tahi melkein kaikki olivat
kilpailleet palkinnosta, ja vaikka valaskala oli saanutkin pojat
hetkiseksi kahden vaiheille, niin näkyi voitto sittenkin kallistuvan
karhujen puolelle. Macabiou, ikävä kyllä, ei osoittanut niin kainoa
maltillisuutta kuin voittajan tulee ja sopii. Hän näki jo ominansa
tusinan karamelleja, huolellisesti käärittyinä harmaasen paperiin, vesi
kihahti jo hänen suuhunsa, hän lipoi jo kieltänsä, mutta silloinpa
kapteeni Legoff, oltuaan tähän saakka vaan palkintotuomarina, astui
itse kilpatantereelle.
Hän rykäisi kolme kertaa, ei juuri ääntänsä selvittääkseen, vaan
kehoittaakseen herroja ja kuulijoita vaitioloon.
Mielistelevä hyminä kulki koko joukossa.
— Hiljaa, hiljaa!
Macabiou yksin vaaleni ja vavahti.