Hetket kuluivat, valkean leimuaminen oli vähennyt. Nuotion ympärillä
pojat yhä vain odottelivat laivaa heitä noutamaan. Taanoinen
kiihko oli jo sekin sammunut sytykkeiden puutteessa. He olivat
vähitellen vaipuneet tuollaiseen velttouteen ja alakuloisuuteen, joka
tavallisesti seuraa suuria mielenliikutuksia. Senjälkeen he taas
joutuivat epätoivoon. Pelkoa ja vavistusta he tunsivat, ajatellessaan,
millaistahan se Pouligueniin palajaminen oikein mahtaa olla, jos
nimittäin heidän on sallittu sinne palatakaan. Vanhempain hätä ja
tuska kalvoi kyllä heidän sydäntänsä, mutta vielä enemmin pelkoa
nousi heihin, kun he ajattelivat, miten heitä siellä otetaan vastaan.
Mark ei ollut ylpeämpi eikä tyyneempi muitakaan. Hän ajatteli, kuinka
hänen äitinsä tuskissaan juoksentelee pitkin rantaa. Poika tiesi hänen
olevan hellimmän äidin maan päällä, ja tieto mielipahasta, jonka hän
oli tehnyt niin hellälle äidille, särki hänen sydäntänsä; hän tiesi
myös äitinsä olevan ankarankin, kun tarvis vaati, ja nyt tunsi hän
tehneensä liian suuren rikoksen, voidakseen toivoa kovinkaan suurta
sääliväisyyttä. Punnitsi niinmuodoin asiata miltä puolelta hyvänsä,
kaikkialla oli vaan pelkkää voivotuksen syytä. Kangastuksena näkyi
heille nyt rauhallinen maja, jossa he olivat syntyneet, takkavalkea,
joka niin iloisesti oli leimunnut illalla, heidän satuja kertoessaan,
pöytä, johon he olivat istuneet aterialle, vuode, jossa he olivat
maanneet niin makeasti viheriäin uutimien takana. Nyt vasta he
huomasivat, kuinka paljon hyvää, kuinka paljon riemua he olivat
kadottaneet; he tunsivat nyt, kuinka onnellisia lapsia he olivat olleet
tähän saakka, kuinka hyviä heitä kohtaan vanhemmat olivat olleet ja
kuinka suuresti heitä rakastaneet. Ja katkerasti silloin itkivät poika
parat. He olivat jo saaneet liian suuren rangaistuksen, ja kumminkin se
oli vasta alulla.
Legoff se taaskin rohkaisi heitä.
— Kas niin, — huudahti hän, — tuleeko tässä tuosta uikutuksesta ja
ruikutuksesta loppua milloinkaan? Oikein jo korvia kivistää! Mitäs
teiltä tässä oikeastaan puuttuu? Jalat teillä on lämpöiset, pää selvä
ja vatsakin niin köykäinen. Mitäs vielä pitäisi olla? Mitä te sitten
ulisette? Kenties eivät ole muistaneet lämmittää vuodetta herra ja
paroni Mascaretille? Kreivi Jambonneau mahtaa odottaa untuvaista
patjaansa, vai kuinka? Ylhäinen ja vapasukuinen herra Macabiou kenties
ei ole löytänyt tohveleitaan ja yönuttuaan? Voi hirveätä asiata
kuitenkin! Mistähän tähän ympärilleni on keräytynytkään mokomia
merikarhuja? Saattepas nähdä, että tuossa on pian kaksikymmentä ja
kolmekinkymmentä laivaa riitelemässä keskenään, kuka vaan saisi viedä
teidät Pouligueniin; teidän maksaa vaan valita paras joukosta. Mitä
tulee vastaan-ottoon, jota meille valmistetaan, niin en juuri voi
taata, että siellä on kunniariuvut pystyssä ja hunajat ja mesileivät
odottamassa heti valkaman suussa. Saattaapa niinkin käydä, ettei
kiittämätön isänmaa raatsi edes ilotuliakaan panna palamaan. Mutta
niille, jotka tykkäävät tukkapöllystä ja sen semmoisesta, niille
voin vakuuttaa, ettei sitä pidä heiltä puuttuman. Niin, te pääsette
vain muutamalla korvatillikalla, te, mutta minä saan maksaa kaikki
tyyni, ja minä saan, niin että tuntuu! Kun ajattelen, että isän
vene se paraillaan meille lämmintä liehtoo, niin tunnenpa kylmiä
väreitä seljässäni. Mutta ei päivää kuin ei vahinkoa, ja kyllä hätä
keinon keksii! Kas niin, itkut pois; älkää olko ämmämäisiä, miehet;
koetetaanpa jollain tavoin huvitella itseämme.
— Niin, — sanoi Jambonneau, — heitetään kiekkoa.
— Tai ruvetaan tonttusille, — arveli Pornichet.
— Tai hippasille, — esitti Macabiou.
— Jos ei herroilla olisi mitään sitä vastaan, — lausui pikku Guillemin,
— niin esittäisin kilpajuoksua; joka voittaa, se saa piirakaisen.
— Min'en tahdo muuta kuin lähteä täältä pois, — intti Mascaret.
— Vielä parempi on, — sanoi Legoff, — että ruvetaan kertomaan satuja.
Jokainen meistä osaa ainakin pari kolme sellaista. Ei mikään ole niin
hauskaa kuin kelpo satu, kerrottu ystäväin kesken. Jokainen kertokoon,
mitä osaa, ja se, joka kaikkien mielestä on kertonut hauskimman, se saa
muilta karamelleja ensi sunnuntaina Batzissa messun jälkeen.
Onnellinen lapsen ikä! Muuta ei tarvinnut heti oli jo mieli toisaalla
ja ajatukset sitä mukaa. Oli kuin tuulenpuuska olisi kirkastanut
taivaan ja hajoittanut pilvet. Yhdestä suusta huudettiin: »Satuja,
satuja!» Jokaisella heistä oli varastossa muutamia juttuja, enemmin
tai vähemmin tosia, enemmin tai vähemmin todenmukaisia, niitä juttuja,
joita merimiehet tuovat mukanaan kaukaisista maista, ja jotka kulkevat
suvusta sukuun, korjattuina ja liiankin suuresti lisäiltyinä.
Kilpatanner oli avattu, ja kunkin paloi mieli astua sinne. Tämä
kilpailu, jossa palkintona oli muutama karamelli, innostutti
kuvausvoimaa, kiihotti intoa.
— Ala sinä, Pornichet, — sanoi Legoff. — Sinulla on jotain lystiä, joka
pyörii kielen päässä! sen näkee jo suun mutistuksista.
— On kuin onkin, — huusi Pornichet, rynnäten rohkeasti ja suinpäin kuin
pörriäinen. — Kyllä nyt saadaan nauraa! Minä kerron teille Medusan
haaksirikosta ja kuinka meidän vaari...
Muuta hän ei ennättänyt sanoa, sillä nuhteita ja moitteita alkoi sataa
kuin rakeita, eikä aikaakaan, niin oli kilpajuoksija pysäytetty ja
kilpasankari kellellään.
— Pornichet, — lausui Legoff juhlallisesti, — tuollaisia juttuja
ei tarjota ihmisille, jotka eivät ole syöneet päivällistä ja ovat
tällaisessa tilassa kuin me. Ota opetuksesta vaari, ja kun joskus tulet
ylhäiseen seuraan, niin muista aina, ett'ei sivistyneen ihmisen sovi
panna sorkkaansa kaukaloon. Jollei sinulla ole sen huvittavampaa...
— Mutta minusta nähden... — vastasi Pornichet pöyhistellen.
— Toisen vuoro! — huusi Legoff.
— Niin kyllä, niin kyllä, — toistivat muut. — Suu kiinni, Pornichet,
heti paikalla!
— Jassoo! — sanoi Pornichet — Sitten minä pyydän virkaeroa.
— Saamas pitää, — sanoi Jambonneau.
— Lähtään kotia, — virkkoi Mascaret.
— Kuka ottaa puhuakseen? — kysäsi Legoff.
— Minä! — huusi vilkas Macabiou, kauhean kärkäs karamelleille ja siitä
tunnettu joka puodissa. — Minäpä kerron teille, miks'ei Babolein
Macabiou, isän setä, viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana voinut
istua, niinkuin muut ihmiset.
Tämä viehättävä, odottamaton ja oikein eepillinen johdatus herätti
kuulijain uteliaisuuden varsin kiihkeäksi.
Tuokion kuluttua Macabiou alkoi:
— Isäni setä, nähkääs, oli kirvesmiehenä »Muskotti» nimisellä
korvetilla. Se oli kerran lähtenyt Jäämerelle, joka on sellainen meri,
että siellä, niinkuin jo nimestäkin kuuluu, kyllä kynsiä kylmii,
vaikk'ei kukkaro kostu. — Aamulla kerran, kun laivaväki heräsi, oli
»Muskotti» jäissä kiinni: ei pääse sinne eikä tänne. Ei muu neuvoksi
kuin jäädä sinne talveksi, hylkeiden ja valaskalain seuraan lähelle
Huippuvuorten saarta, jossa jääkarhuja on niin että vilisee, ja jossa
apelsiineja ei kasva kuin suurten herrain ansareissa. Baboleinin
lempityönä oli yrttien kerääminen. Se ja tupakkamälli poskessa olivat
hänen ainoat mielitekonsa maailmassa. Kävelee hän sitten tuosta taas
kerran korsiansa kokoilemassa, niin äläst! Siin'on hänen edessään
viisi valkoista, komeaa jääkarhua. Tuskin olivat karhut hänet nähneet,
niin jopa astua lynkyttivät hänen luokseen, päätä nyökyttäen, ja
laskeutuivat hänen jalkainsa juureen ja nuolivat hänen käsiään Babolein
luuli näkevänsä unta. Sitten hän arveli näiden kenties olevan joitakin
vanhoja tuttuja, mutta vaikka hän kuinkakin koetteli muistella, niin
tuli hän viimein siihen päätökseen, että nämä olivat hänelle vallan
outoa väkeä. Kohteliaasti nämä viisi karhua sitten saattoivat häntä
laivalle asti ja läksivät pois sitten vasta kuin hän oli noussut
laivaan. Huomenna hän tapasi muita karhuja, ja nämäkin kohtelivat
häntä yhtä suurella kunnioituksella, ja sen koommin hänellä, laivalle
palatessaan, oli aina perässään joukko karhuja, jotka seurasivat
häntä kuin mitkäkin villakoirat. Siitä pitäin ei laivalla muusta
ollut puhettakaan; arvaahan sen. Lopulti tultiin siihen päätökseen,
että kirvesmiehellä mahtaa olla luontoperäinen lahja lumota eläimiä
ja kesyttää ne jo ensi silmäykseltä. Laivan lääkäri, joka oli oppinut
mies, sanoi Baboleinissa olevan sellaista eriskummallista nestettä
— hän sanoi sitä magneetiseksi, — joka virtailee Baboleinin ihosta
karhujen nahkaan. Kun jäät viimeinkin läksivät ja »Muskotti» pääsi
liikkeelle, niin olipa siinä näky, jota sopi katsella. Puolitoista
tuhatta karhua läksi uimaan laivan jälkeen, ja niin ne olisivat
seuranneet sitä hamaan Brestiin saakka, jollei Babolein, heidän
etuansa katsoen, olisi kehoittanut heitä palajamaan takaisin. Silloin
karhut päästivät kauhean valitushuudon ja palasivat voivotellen omille
asunnoilleen. Heltyi siinä Baboleinkin sillä hän oli kovasti mieltynyt
näihin karhuihin ja arveli, että niin uskollisia ystäviä on ani
harvassa.
Kolme vuotta sen jälkeen oli Babolein Brestissä. Siellä hän kerran
illalla oli kävelemässä. Ajotin rannalla muutamain merimiesten jotka
olivat lystiä poikia kaikki tyyni ja hakivat huvitusta. Siinä hän nyt
kertoi heille retkistänsä Jäämerellä ja tuttavuudestansa Huippuvuorten
jääkarhujen kanssa. Muut sitä kuullessaan nauroivat niin, että oli
leuat mennä sijoiltaan, ja pitivät koko juttua pelkkänä valheena.
Sattuivat silloin samassa näkemään erään komeljantin, jolla oli
sylissään apina ja perässään kahleissa musta karhu, hirmuisen suuri
ja pörröinen, suojakoppa kuonolla. Paikalla löi Babolein vetoa kaksi
markkaa siitä, että karhu laskeutuu hänen jalkoihinsa ja rupeaa
nuolemaan hänen käsiänsä. Vedon löi hänen kanssaan Claude Chalumeau,
joka oli hänkin kotoisin Pouliguenista ja oli kirvesmiehenä »Lohella».
Miten he siinä sitten lienevät puhelleet ja selitelleetkään, niin
komeljantti suostui viimein ottamaan karhultaan pois kuonokopan ja
päästämään sen hetkiseksi irti. Babolein Macabiou asettui pedon eteen,
iski siihen oikein tuikean silmäyksen ja viskasi magneetillista
nestettänsä karhulle vasten kuonoa. Lieneekö hänen taikanesteensä ajan
pitkään väljähtynyt vai tepsikö se ainoastaan valkoisissa karhuissa
en tiedä varmaan; musta karhu vaan ei näkynyt siitä huolivan, ja
sen sijaan kuin sen olisi pitänyt heittäytyä Baboleinin jalkoihin,
kohosi se takakämmenilleen ja uhkasi heittää päinvastoin hänet omiin
jalkoihinsa. Nähtyänsä tuon julman pedon hampaat, täytyi Baboleinin
tunnustaa; että hänen nesteensä oli vallan heikkoa, ja sen vuoksi hän
arvelikin paraaksi lähteä käpälämäkeen. Hän käänsi pedolle selkänsä,
mutta tuli samassa kääntäneeksi sen puoleen jotain muutakin, ja kas
siihen iski nyt peto kyntensä niin lujasti, että töin tuskin saatiin se
hellittämään saaliinsa. Ja siinä nyt, hyvät ystävät, kuulitte, mitenkä
isäni setä, Babolein Macabiou, menetettyään kaksi markan kappaletta
ja kaksi muuta kappaletta, makasi kuusi viikkoa, näkemättäkään
tupakkamälliä, ja jäi koko elin-ajakseen ilman istumaneuvoja.
Vanhoilla päivillään hän usein kertoi tätä tapausta, mutta kertoi aina
seisoviltaan ja lisäsi aina lopussa, ett'ei karhuihin ole luottamista
enempää kuin ihmisiinkään.