Kari, jolle he olivat käyneet, ympäröi isoa, yksinäistä, röyheätä
luotoa. Aaveen-omaisena, muodoilleen kummallisena se kohosi kuin mikä
jättiläislinna karin keskeltä. Meri ei ulottunut milloinkaan sen
huippuun saakka, ja siinä näiden vesien kalalokit yötänsä viettivät.
Sen vuoksi se oli saanut nimen Lokkiluoto. Merenkulkijoille on
Lokkiluoto varsin hyvin tunnettu, sillä aavalta mereltä tuleville
aluksille se osoittaa ympärillänsä olevat karit ja on johtona heille,
heidän kulkiessaan kahden vaarallisen Four ja Blanche nimisen karin
ohitse vähän matkan päässä Loiren suusta.
Tila oli todellakin kaikkea muuta kuin viehättävä. Mutta niin hirveä
kuin se olikin, valtasi pojat kumminkin jonkunlainen helpotuksen tunne,
heti kun olivat päässeet jaloilleen. Äskeinen retki oli herättänyt
heissä semmoisen vastenmielisyyden tuota kosteata elementtiä kohtaan,
että oikein he hytkähtivät ilosta, tunnettuaan jalkainsa alla jotakin
lujaa.
Mutta eipä tätä iloa kauan kestänyt. Yö oli tulossa, mitenkäs heidän
käy? Ja nälkää voivotti jo joka mies.
Huimapäisiä nuo pojat olivat, mutta hyväsydämisiäkin. Kellä vielä oli
välipala taskussa, ne panivat muonansa yhteen joukkoon, jotka sitten
jaettiin tasan kaikkien välille, ja kukin sai osansa.
Pian oli pöytä katettu. Särpimeksi, — nyt, jos koskaan, oli tämä sana
paikallaan, — keräsivät he meriruohojen välistä illan viimeisissä
hämärissä raakkuja ja simpukoita.
Mark laittoi jälkiherkut: jalomielisesti hän jakoi tovereilleen
suklaatin, jota hänellä oli mukanaan.
Muiden sirpaleiden seassa, joita vene särkyessään oli heittänyt
rannalle, löysivät he kurpitsapullon, joka oli puolillaan veden ja
rommin sekoitusta. Kukin otti siitä pienen kulauksen.
Ei ollut enää muuta jäljellä kuin laittautua yöpuulle. Yö on pian
maattu, sanotaan. Hyvä on sitä niiden sanoa, joita odottaa kelpo vuode
vedenpitävän katon alla ja tuulelta suojatussa kammiossa; mutta kenties
sallittanee asiasta olla toista mieltä, kun ei patjana ole muuta kuin
meren ajokkaita ja makuukammiona pelkkä kivinen luoto.
Päivä oli ollut helteinen; ilta tuli kolakka.
Hyyristyneinä yhteen kallion juurella, he värisivät ja itkivät
pimeässä. Jopa rupesi Markikin, hienossa puserossa ja kesähousuissaan,
tuntemaan, ett'ei ne autiot saaret olekaan niin mieluisia olopaikkoja
kuin hän oli tähän saakka luullut. Legoff riisui päältään mekkonsa ja
kietoi hänet siihen: itse Pyhä Marttikaan ei olisi antanut enempää kuin
puolet.
Legoffin arvo se oli kohoava satakertaisesti tänä merkillisenä yönä;
hän oli sen kuluessa osoittava, mitä lapsikin voi toimeen saada
neuvokkaisuudella, rohkeudella ja päättäväisyydellä Suurimmissakin
pulissa.
— Niistäkää nenänne, — sanoi hän, — ja kuulkaa. Häpeäisitte toki tuolla
lailla ruikuttaa. Ettehän te enää ole lapsia, koira vieköön! Sinä,
Jambonneau, täytit seitsemän vuotta viimeisen sardiininkudun aikana.
Sinä, Pornichet, täytät kahdeksan, kun silli ensi kerran kutee. Entäs
Macabiou, — kymmenen vuotta vanha äijä! Sinä, Mascaret, saisit jo vetää
jalkaasi vanhemman veljesi kalasaappaat, vallan hyvin. Tuossa sitä
nyt istua kökötetään yhdessä ryhmässä kuin lampaat raju-ilmalla; —
muistakaahan, että me ollaan merimiesten poikia, ja että meistä tulee
kerran merimiehiä meistäkin. Tekeekö mieli vielä päästä Pouligueniin,
nähdä jälleen vanhempanne ja vielä kerran syödä rokkaa silavan kanssa?
Minä vastaan teistä, jos vaan minua tottelette kuin miehet!
— Totellaan, totellaan! — huudahtivat toiset, joihin tämä loistava
puhe oli vaikuttanut kuin sähkövirta. — Käske vaan! Sinä, Legoff, olet
meidän kapteeni!
Jo pienestä pitäin, miltei kätkyestä asti, olivat he kukin kuulleet
kertomuksia haaksirikoista ja rannoille ajauneista laivamiehistä.
Heidän kuvausvoimansa oli jo aikaisin perehtynyt valtameren
murhenäytelmihin; heillä oli, jos kohta epäselviäkin, tietoja siitä,
mitä merellä tällaisissa pulmissa tehdään.
— No niin, — sanoi Legoff, — minä olen kapteeni, te olette
alapäällystö. Pidetäänpäs neuvoa nyt. Koetetaan keksiä paras keino
tässä ahtaassa tilassa. Sanokoon kukin ajatuksensa; sitten päätetään.
Niin sitä aina tehdään haaksirikossa. Neuvottelu alkaa! Jambonneau,
puhu sinä ensiksi.
— Minä arvelen, — vastasi Jambonneau miehekkäästi, — että meidän tulee
ampua tykillä, kunnes joku ohitsekulkeva laiva kuulee ja tulee ottamaan
meidät täältä.
— Mistäs ne tykit otetaan? — sanoi Pornichet.
— Entäs kruuti sitten? — virkkoi Mascaret.
— Viis minä siitä, — arveli Jambonneau. — Minulta kysyttiin, ja minä
vastasin. Ei ole pakko noudattaa minun mieltäni.
Otetaan huomioon sekin, — sanoi Legoff. — Macabiou, sinun vuorosi.
— Minusta nähden, — lausui Macabiou — meidän pitäisi kiivetä tämän ison
kallion huipulle saakka ja huutaa siellä, minkä jaksamme, ja heiluttaa
nenäliinoja.
— Entäs sinä siellä muiden takana, François Guillemin! Matala olet
kuin veneen talka, mutta niinhän sitä sanotaan, että »pieni, mutta
pippuria». Mitäs arvelet?
— Minä sanon, kuului hento ääni, — että pitäisi kirjoittaa kirje ja
panna se puteliin ja viskata puteli mereen.
— Onkos sulla, parisilainen, mitään sanomista?
— Minä arvelen näin, — vastasi Mark: — otetaan ja kaadetaan maahan
iso honka, koverretaan se puukoilla ja lähdetään siinä takaisin
Pouligueniin.
— Se nyt ei käy laatuun ollenkaan, — sanoi Pornichet. — Mutta
tehdäänpäs lautta veneen laudoista ja heitetään sitten arpaa, kuka
meistä ensin tulee muiden syötäväksi.
Neuvoskunnan jäsenet hämmästyivät ja säikähtivät: mointa lausuntoa
ei ollut kukaan odottanut, ei kenenkään mieleen ollut johtunut
sellainen epätoivon keino. Äänetönnä istui joka mies alla päin
ja huulet hölpällään, yksivakaisissa ajatuksissa ihmis-elämän
vaihtelevaisuudesta. Legoff oli menettää palasen rohkeuttansa hänkin.
Hän yritti jo muistuttamaan kunnioitettavalle neuvoskunnalle, ettei
kapteeni tällaisissa tapauksissa ole arvan alainen Mutta äkkiä nousi
kokouksessa kova liike. Yht'aikaa pääsi joka mieheltä suuttumuksen
huutoja:
— Ei se kelpaa! Ennen kuollaan nälkään! Suu kiinni, Pornichet!
— Vai niin vainen! — lisäsi tämä, kovinkaan hämmästymättä, — mutta
silläpä tavalla meidän vaari joutui syötäväksi »Medusan» lautalla.
— Nyt on sinun vuorosi puhua, Mascaret, — sanoi Legoff, saadakseen
mielet niin pian kuin mahdollista toisaalle.
— Minä, — huudahti Mascaret päättävästi — minä pusken suoraan, minä.
Minun tapani ei ole pieksää tuulta, toisin sanoen: puhua joutavia.
Minun mielestäni on parasta, että lähdetään täältä pois kiiruimman
kaupassa, mennään kotia, ennenkuin alkavat meitä kaivata, hotkaistaan
hiukan verran ja mies kaattuvan alle maata. Jos jollakin olisi parempaa
keinoa mielessä, niin anna tulla vaan.
Yhtä paljon kuin Pornichetin ehdotus oli herättänyt vastustusta, yhtä
paljon Mascaretin ehdotus nosti riemua. Tämä niin yksinkertainen ja
niin suoraan lausuttu ajatus kevensi kaikkien mielet, saattoi kaikki
yksimielisiksi.
— Eläköön Mascaret! Se se puhui kuin poika. Siinä neuvo, joka kelpaa.
Eläköön Mascaret!
Nähtyänsä tämän odottamattoman riemastuksen, kävi Legoff totiseksi;
häneen jota nuo suupaltit moniahta silmänräpäys sitten olivat
ylistelleet, häneen nousi nyt katkeria ajatuksia kansan suosion
horjuvaisuudesta. Hän rupesi jo pelkäilemään, että mitenkähän sen
kapteenin-arvon tässä mahtanee käydäkään. Nyt oli siis ryhdyttävä
päättävään keinoon ja yhdellä rohkealla iskulla anastettava takaisin
se valta, joka jo vähällä oli häneltä kadota. Hän päätti senvuoksi
kauniissa puheessa uudestaan esille ottaa ja juurta jaksain osoittaa,
kuinka epäkäytännöllinen, kuinka sanomattoman sopimaton, kuinka peräti
naurettava tämä viimeinen ehdotus oli. Siten hän ihan varmaan saa
Mascaretin kiinni ihan Kapitolion portailla, raastaa hänet Tarpeion
kalliolle [Tarpeion kallio on jyrkkä vuori lähellä Kapitoliota (Rooman
linnaa) Sen kukkulalta syöstiin valtionkavaltajat alas.] ja syöksee
hänet yhdellä käden käännähdyksellä alas.
— Kyllähän tuon tietää joka mies, luullakseni, — sanoi hän, — että
meidän pitää lähteä Mascaret on unohtanut vaan erään pienen seikan: hän
ei ole sanonut, millä _keinoin_ sitä lähdetään.
— Mitenkä! mitenkä! — huudahti Mascaret, joka jo alkoi horjahdella.
— Jos Mascaret on tahtonut tehdä meistä pilkkaa, niin uskallan
sanoa, että häh on valinnut siihen varsin sopimattoman ajan. Jos
hän on puhunut täyttä totta, niin rohkenen hänelle muistuttaa sillä
kunnioituksella, jonka hän ansaitsee, että kaikista tähän saakka
annetuista neuvoista juuri hänen on kaikista typerin.
— Sopisihan kuulla sitten sinun neuvoasi, — vastasi Mascaret uhkeasti.
— Kuulkaa sitten, — lausui Legoff, korottaen äänensä. Tutkikaapas
taskujanne, pojat. Onko kellään tulitikkuja?
Poikia oli niin usein ja niin kovasti kielletty käsittelemästä
tulitikkuja ja pitämästä niitä taskuissaan, että melkein jok'ainoa nyt
veti taskunsa pohjalta pari kappaletta.
— Hyvä on, — huudahti Legoff arvokkaasti, niinkuin päällikkö
konsanaankin. — Ei tässä ruveta lauttoja rakentelemaan, vaan rovio
meidän täytyy tehdä veneen laudoista. Meidän pitää sytyttää valkea,
joka leimuaa niin korkealle, niin korkealle, että se näkyy peninkulmain
päähän merelle. Kun sitten jollakin laivalla huomataan se, niin
hoksaavat he kyllä, ettei mokoma liekki ole mikään takkavalkea; he
käsittävät paikalla sen hätämerkiksi, eikä meidän huoli tanssia
kengänpohjia piloille, lämmintä saadaksemme, ei! Käydään vaan koreasti
valkean ympärille rinnatusten, niinkuin hailit vartaalle, ja siinä
lämmitellään ja odotellaan, kunnes tulevat poikia hakemaan.
Ken voisi kuvata sitä vaikutusta, minkä nämä sanat tekivät? Jambonneau,
Macabiou, Pornichet notkistivat polvensa Legoffin neron edessä; pelkkä
ajatus kelpo roviosta saattoi hänelle entisen yleisen suosion jälleen.
Mascaret se vaan pysyi entisessä ajatuksessaan, jankuttaen yhä
edelleen, että muka täältä pitäisi kiiruimman kaupassa lähteä pois.
Hallo! — huusi Legoff sitten, — kannelle joka mies!
Ja tähtien valossa hän kulki joukkonsa etunenässä veneen luokse, jota
hän oli niin hyvästi ohjannut, ja joka nyt oli matalikolla laidat
ammollaan. Legoff oli jo usean kerran haeskellut veneen sisuksen,
löytääkseen jotakin syötävää, mutta siellä ei löytynyt muuta kuin vähä
tappuroita, muutamia riepuja tervattua kangasta, kirves, nuoria ja
purjelankaa. Mutta kaikkihan matkalla kelpaa. Näistä esineistä joita
hän ensi alussa ei ollut pitänyt savikukonkaan veroisina, tuli hänelle
vielä jok'ainoa tarpeen. Kirves kädessä hän kävi päättävästi veneen
avonaisia laitoja särkemään; muut sillä välin keräsivät pilkkeitä ja
kantoivat niitä röykkiöön Legoffin osoittamalle paikalle.
Ei ole maailmassa niin surkeata tilaa, ett'ei yhteinen työ toisi siihen
hauskuutta.
Lautain pilkkominen, palasien kokoaminen, joita pimeän tähden täytyi
kopeloimalla hakea, ja löytäjäin keskinäinen kinailu, tuleminen ja
meneminen, työskenteleminen oikein kilvassa, muurahaispesän tapainen
kihisevä toimeliaisuus, joka nyt syntyi tällä luodolla, yksin
kuperkeikatkin, joita he saivat joko märjillä ajokkailla liukastuessaan
tahi toisiansa vastaan törmätessään, — kaikki tuo piti pojat toimessa
ja lopuksi ilahduttikin heitä.
Rovio kasvoi kasvamistaan.
Voi sitä hetkeä, jolloin kapteeni Legoff, alapäällystö ympärillään,
raapaisi tulitikkua housuihinsa ja pisti valkean tervakankaasen ja
tappuroihin, jotka hän oli pannut puiden väliin!
Kukin pidätti hengitystänsä, sykyttävin sydämin odotellen.
Alussa näkyi vaan savupilvi, paksu ja synkkä kuin yökin.
Muutamia minutteja kului sanomattomassa sydämen ahdistuksessa.
Pianpa rupesi kuulumaan tulen räiske.
Savun keskeltä välähti punainen liekki, säihkyvät tulikielet alkoivat
nuoleskella ensimmäisiä halkokerroksia, nopeasti kohosi tuli rovion
päähän saakka ja pian leimusi suunnaton tulipatsas, punaten merta ja
taivasta.
Juhannus-yön kokkovalkeat eivät ole milloinkaan ansainneet ilotulien
nimiä paremmin kuin nämä palavat laudat hätämerkkinä. Onnellisempana
kuin Mascaret, nautti Legoff nauttimalla hyvin ansaitsemansa yleisen
suosion suloutta. Varmaa, aivan varmaa on, että tämä niin korkealle
leimuava ja kirkas valo tuo heidän avukseen kaikki laivat, joita vaan
liikkuu kymmenenkin peninkulman päässä. Kaikki olivat vakuutetut
pikaisesta pelastuksestansa ja tervehtivät sitä jo meluten ja huutaen.
Mutta kalalokit kallion huipulla heräsivät säikähtäneinä ja lentelivät
majansa päällä, koleita huutoja päästellen.